Part 8

"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt tulla kysymykseen. Minä en voi salata _Teiltä_, mitä minun sisareni on tietämättään ilmaissut _minulle_. Teidän täytyy poistua luotamme _hänen_ tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne, ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on ollutkin -- Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on ollut sitä -- on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni -- minä, joka olen oppinut uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä luotan uskooni -- minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä. Minä en sano -- olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen jälkeen, mitä on tapahtunut -- että hänen kihlauksensa on aiheutunut jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää kuin pelkäsikään sitä -- hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!) häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon minä -- ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta toivoaksenne samaa -- ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle, että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne -- jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt -- Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton. On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa, vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."

Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton välttää?

"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella ja seurata Teidän neuvoanne."

"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on..."

Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa, ja minä keskeytin neiti Halcomben.

"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."

"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä että meistä."

Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö, joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa, olla neiti Fairlie?

Oli lohduttavaa minusta -- niin surullisen muuttuneeksi oli minun suhteeni häneen jo tullut -- niin, oli todellakin lohduttavaa minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan olikin neiti Fairlien kamarineito.

"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö nopeasti, melkeinpä levottomasti.

Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia puistoon lähetin kanssa.

Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni, joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta paikan saannistani Cumberlandissa -- tämä muisto, joka häpeäkseni nyt ensi kerran pilkisti sieluuni -- tunkeusi mieleeni kuin vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys. Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni -- he, jotka niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena iltana Hampsteadissa?

Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi? Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen -- en ollut silloin kyllin levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.

Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli levottoman ja hämmästyneen näköinen.

"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on saanut tänä-aamuna -- epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä lähetin hänelle tullessamme tänne."

Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä, jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta, palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme asuinrakennukseen.

"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan minä kysyä" -- minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna -- "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"

Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:

"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä."

Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen nainen. -- Tässähän oli kohtalo kerrassaan!

"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi kuin voin.

"Sir Percival Glyde."

Sir -- Sir Percival! Anna Catherickin kysymys -- tämä epäluuloinen kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin häneen.

Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä kerran: "Sir Percival Glyde."

"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota en voinut salata.

Hän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:

"Vapaaherra luonnollisesti."

XI.

Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon. Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia, joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.

Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde, mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.

Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? -- Neiti Fairlie oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle, oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani Cumberlandista voisi katkaista -- epäilys, eiköhän joku meistä näkisi kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta, jota aika piteli päämme päällä.

Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui neiti Halcombe huoneeseen.

Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin, ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti Fairlielle."

"Kyllä."

"No niin, se oli nimetön kirje -- halpamielinen yritys alentaa sir Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne. Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi olla mitään harrastusta..."

"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."

"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on, huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut. Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille, vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on suuriarvoinen -- sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."

Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään valmisteluja ja puhutteluja näin:

"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen. Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä (I Moseksen kirja 37--40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen se varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.

"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta, että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen toisella puolella.

"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.

"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet, kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä, jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä suoraan hänen sydämensä syvyyteen.

"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään -- mutta hieman keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies -- noin 45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen, näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!

"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.' Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi. Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä, Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin sydämmin ja kyyneleisin silmin -- sillä minä uskon uniin.

"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie -- uskokaa, pyydän Teitä, itsenne vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen, jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni -- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."

Siihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.

Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.

"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää", sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"

"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan -- näyttää olevan..."

"Sekaisin", keskeytti neiti Halcombe. "Siltä minustakin tuntui."

Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni -- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni." Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen, jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon muodossa.

"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"

"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään ennen tämän vuoden loppua."

"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?" kysyin minä nopeasti.

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright, miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."

Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella -- niin vaikeata, kuin se onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan -- minä aloin vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella, että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.

"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja kylässä."

"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä", sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra Hartright."

Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven -- mutta kumminkin hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen, ennenkun menimme huoneestani.

"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta soveltuuko kuvaus häneen?"

"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta."

Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään! Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja, ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä kohtaan.

"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä tarkoin ulkonäöltään."