Part 7

Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika! Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista, joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä -- tunnustus omasta mielettömyydestään.

Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi, kun ne voivat vahingoittaa meitä -- mutta kääpiöiksi silloin, kun niiden pitäisi hyödyttää meitä.

Minä rakastin häntä.

Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää minua tai halveksikaa minua -- minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.

Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.

Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani. Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni, kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä säihkeessä -- yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän ennätti ne vetää pois.

Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon, jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli, palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa, niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa -- kaikki nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan tulokseen.

Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla koskaan olisi sitä ollutkaan -- niin tyyten hävinnyt, kuin se aina häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? -- Miksi, minä aina huomasin ja muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt? Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!

Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus, kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa. Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, _hän_.

Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään, joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä -- muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.

Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi, kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani, että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä. Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.

Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla -- pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt niin harvoin, niin pakotetusti -- miksi nuo sinisilmät katsoivat minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin. Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni -- tuota koskaan lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut. Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa meitä.

Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan, tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa -- toisinaan taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi. Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa elin -- mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.

Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.

X.

Oli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli loppumaisillaan.

Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.

Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt rauhaa -- ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa. Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko takaperin.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi myöhästynyttä tuloaan.

"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."

Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni, oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin huoneeseen.

"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"

Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!

Aamiaisemme -- jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten -- oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:

"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä -- eikä tiistai."

Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja. Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan pois pöydästä.

Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät, suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa sydämmessäni -- tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä syvemmin juuri tämän eron takia.

Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut. Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.

"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"

"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."

"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright, hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän aikaan päivästä."

Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä -- nuori poika -- asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.

"Onko kirje minulle?" kysyi hän.

"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja ojensi puhuessaan kirjeen.

Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.

"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi hän pojalta.

"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."

"Millaiselta ihmiseltä."

"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."

"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"

"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."

"Mihin hän meni?"

"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.

"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme tätä tietä kappaleen eteenpäin."

Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme, pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli vallinnut.

"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."

Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen, punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt olin minä varma siitä.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa -- ilman kauniita lauselmia, joita minä kammon -- että minä sillä aikaa, jonka me olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin, kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan, jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä toiveita pettäneetkään."

Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi, ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan -- eikä suinkaan seurauksitta.

"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette ajattelemattomasti joutunut rakastumaan -- vakavasti ja syvästi rakastumaan, pelkään minä -- sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en nuhtelekaan Teitä siitä -- minä vain valitan kohtaloanne, että olette joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt. Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista asemaanne enkä _Teitä_. Ottakaa minua kädestä -- minä olen kiusannut Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa ole -- ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."

Tämä aavistamaton sydämmellisyys -- lämmin, ylevämielinen osanotto, jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla, vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani.

"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta. "Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä, yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy tuottaa _Teille_ julmaa tuskaa, säästävät _minulta_ alentavan välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi, että olette piirustuksen opettaja..."

Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.

"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."

Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän kumminkin yhtä kaukana _minusta_. Olisivatko muut miehet käsittäneet tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat rakastaneet kuten minä.

Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin tarttuvan käsivarteeni -- kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.

"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet, tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne alle kuin mies!"

Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima, joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni. Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä vastannut hänen jaloon luottamukseensa -- minä olin ainakin näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.

"Oletteko rauhoittunut?"

"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään muulla tavalla."