Part 7
— Nythän on jo hämärä, sanoi Valle.
— Ei se mitään! Hämärä antaa kaikelle ominaiset, fantastiset muotonsa. Se panee mielikuvituksen liikkeelle.
* * * * *
Sytyttämättä valoa heittäytyi Valle pahatuulisena ja tyytymättömänä loikomaan leposohvalle.
Hän tahtoi jotakin miettiä, mutta ajatukset eivät pysähtyneet sen vertaa, että olisi päässyt perille mitä hänen piti miettiä.
Ne kiitivät aivan ohjattomasti, ajaen toinen toisiaan, ja hävisivät sitten jäljettömiin.
Tätä vallattomuutta kesti kunnes häntä rupesi raukaisemaan.
Nyt hän vasta huomasi, että huoneeseen oli pysähtynyt päivän paahtama, raskas ilma.
Akkuna pitäisi avata.
Tätä hän mietti miettimästä päästyään, mutta nousemisesta ei tullut mitään.
Useat muutkin kiitävät ajatukset takertuivat tähän ja jäivät pyörimään sen ympärillä.
Lopulta hän ei ajatellut muuta kuin suljettua akkunaa, joka pitäisi avata.
Ovi vastakkaisella seinällä muuttui akkunaksi. Hän näki sen aivan selvästi, vaikka painoi silmänsäkin kiinni.
Silmälautojen lävitse näki hän edessään suljetun akkunan.
Nyt siihen tuli eteen jokin varjo, joka pimensi huoneen.
Hän yritti katsoa mikä ihme siihen nyt tuli, ja hän näki, että muuan vaaleaan pukuun puettu nainen avasi akkunan äkkiä ja astui sisään.
Nainen oli kovin kaunis, ja liikkui varjomaisella keveydellä. Mutta naisella oli Vallen mielestä ihmeellinen pääkoriste.
Mikähän se mahtoi olla?
Nainen lähestyi häntä hitaasti ja leijaillen — ja Valle näki, että naisen päässä oli oikeat hirvensarvet. Pienet ja sirot kyllä, mutta ihan oikeat monihaaraiset sarvet.
Nainen seisoi jo hänen vieressään, ja antoi hänelle ruusun, joka hehkui, aivan kuin se olisi ollut kiiltomadoilla koristettu.
Valle aikoi kiittää naista kädelle suutelemalla, mutta samassa astui naisen seläntakaa Martti esille, ja nainen haihtui niin nopeasti, ettei Valle ehtinyt näkemään minne hän joutui.
Martti nauroi ivallisesti ja poistui nopeasti akkunan kautta.
Valle katsoi kukkaa, joka oli jäänyt hänen käteensä.
Se oli käpristynyt ja ruskea.
Hitaasti putoilivat sen kuolleet lehdet lattialle» ihmeellisesti rasahdellen.
Siihen Valle heräsi.
Huone oli valaistu ja kartanonhoitaja seisoi ovella.
— Anteeksi! Minä taisin tulla häiritsemään.
— Ei mitään!
Valle nousi.
— Se sopimus olisi nyt siellä konttorissa, allekirjoitettavana.
— Vai niin! Mennään sitten vaan!
Valle katsoi akkunaan ja aikoi avata sen, mutta häntä palellutti, eikä tehnytkään sitä.
Konttorista menivät he kartanonhoitajan puolelle.
Saatuaan lasin kuumaa teetä ja vähän konjakkia, tahtoi Valle vetäytyä nukkumaan, syyttäen pahoinvointiaan ja aikaista nousemista, sillä hän matkustaisi huomen aamulla.
Valle oli lukevinaan pettyneen ja surunvoittoisen ilmeen Lailan katseessa, sanoessaan hyvästi.
— Tapaammehan vielä huomen aamulla, sanoi Laila arka iloisuus äänessä.
— Tokkohan! Minähän lähden niin aikaisin.
Kartanonhoitaja nauroi.
— Tiedämme kai me velvollisuutemme, sanoi hän.
— On aivan suotta, kiinnittää tähän mitään huomiota, puolusteli Valle kohteliaasti. Joku tytöistä vie minun käsilaukkuni ja minä kävelen oikotietä.
— Eikö sitten hevosia?
— Ei!
— Entä kuskin asia? — kysyi kartanonhoitaja alakuloisesti.
— Minun puolestani hän saa jäädä.
— Kiitettyään vieraanvaraisuudesta ja toivotettuaan hyvää yötä, lähti Valle ylös jättäen toiset illalliselle.
Hänen mielensä oli raskas ja hermosto epäkunnossa.
Kurkkuun tuntui itsepintaisesti asettuneen jonkinlainen ahdistava tunne, jota ei voinut niellä alas.
Lailan pehmeätä kättä ei hän ollut halunnut pitää omassaan enempää kuin minkä välttämättömyys vaati.
Mutta vielä ovella oli hän tahtomattaankin kääntynyt katsomaan Lailaa.
Hän kohtasi Lailan mielipahaa ilmaisevan, surunvoittoisen katseen.
Silloin asettui tuo ahdistava tunne kurkkuun eikä lähtenyt sieltä.
Hitaasti nousi hän portaita ylös.
Kaikesta huolimatta, vaikka hän oli äärimmilleen hermostunut ja ylimmilleen ärtynyt, tunsi hän jonkinlaista salaista tyydytystä, ihmeellistä iloa.
Mitä se oli?
Oliko se itsekiduttajan salaperäistä, käsittämätöntä nautintoa?
Tai oliko se koston iloa? Kostoa kenelle? Lailalleko?
Jaksamatta sen pitemmälle pohtia, riisuutui hän veltosti ja heittäytyi vuoteelleen.
Kuinka toisellainen oli tämä ilta eiliseen verrattuna!
XVI
Ensiluokan vaununosastossa loikoili Valle puolihorroksissa.
Hänen päänsä oli raskas, ohimoita poltti ja jyskytti.
Hän tunsi, että hänellä oli kuumetta.
Vähäpuheisena, mutta niin kohteliaana kuin mahdollista, oli hän jättänyt Valtialan.
Laila ja kartanonhoitaja olivat saattaneet häntä asemalle, ja Kalle tahtoi välttämättä kantaa hänen pientä käsilaukkuaan.
Olivathan he olleet kovin ystävällisiä.
Enemmän kuin ystävällisiä. He olivat herttaisia, lämminsydämisiä ihmisiä, jotka rakastivat häntä.
Häntäkö?
Ehkä ne toiset, mutta ei tietysti Laila.
Miksi Laila häneen olisi rakastunut, ja heti ensi silmäyksellä?
Sehän olisi ollut hassunkurista!
Marttiin luonnollisesti hän oli kiintynyt!
Ja mitä ihmettä siinä sitten oli? Marttihan oli paljon asuskellut Valtialassa, ja seurustellut Lailan kanssa.
Eikä Martti tietysti sokea ollut. Oli hänen täytynyt huomata Lailan erinomainen kauneus. Luonnollisesti hän oli tehnyt kaikkensa voittaakseen Lailan rakkauden.
Tämähän oli maailman yksinkertaisin asia.
Ihme olisi, ellei niin olisi tapahtunut!
Se oli siis selvä!
Hyvä vaan Vallelle, että sai ajoissa tiedon kaikesta, ettei ehtinyt tämän enempää tehdä tyhmyyksiä.
Tähän suuntaan risteilivät Vallen ajatukset junan kiitäessä eteenpäin, takaisin Helsinkiin, hänen oikeaan olinpaikkaansa.
Yhä kauemmas, yhä kauemmas Valtialasta.
XVII
Valle oli saanut maksaa kalliisti poikamaisen päähänpistonsa.
Menemällä uimaan Valtialassa, oli Valle pelastanut urheilijakunniansa, mutta saanut palkakseen vilustumisen ja siitä johtuneen kuumeen, joka oli pitänyt hänet vuoteessa parisen viikkoa.
Tänä aikana olivat hänen ystävänsä käyneet useasti häntä katsomassa. Akukin oli käynyt.
Uskollisin kaikista oli Regina.
Hän oli käynyt joka päivä, tuoden aina tuoreen ruusukimpun tullessaan. Nämä käynnit olivat tavallaan hyvin lohduttavia.
Regina ei häntä halveksinut, eikä vihannut. Ja Aku tuntui entistä ystävällisemmältä.
Sen enempää ei Valle tätä nykyä tahtonut tietääkään.
Nyt oli hän jo viikon päivät ollut liikkeellä, ja ottanut vähitellen entiset työ- ja elämäntapansa.
Jätettyään sängyn, oli Reginakin lopettanut säännölliset käyntinsä, soitellen vain silloin tällöin, tiedustellakseen parantumisen edistymistä.
Oltiin lokakuun alussa.
Ilmat olivat muuttuneet. Pikkukesä oli loppunut, ja syksy teki tuloaan.
Paksu usva verhosi puut ja rakennukset harmaaseen harsoon.
Valle sytytti pöytälamppunsa työskentelyä varten, vaikka oli vasta kolmen aika iltapäivällä.
Entisellä pirteydellä ja huolellisuudella valmisteli hän taas kirjoituksiaan.
Jotakin oli hänessä kuitenkin muuttunut, sen hän tunsi itsekin — ja näki omista kirjoituksistaankin.
Hän oli tullut satiirisemmaksi. Melkein pisteliääksi.
Oliko se katkeruutta?
Ylimielisyys ja pieni hurjapäisyys, joita piirteitä ei hänen luonteessaan ollut ennen ollut, pistäytyivät myöskin esille silloin tällöin.
Valle oli pannut merkille tällaisia muutoksia mielentilassaan, ja painui joskus, kynän levätessä, miettimään syitä siihen.
Olikohan hänen sairautensa sen tehnyt?
Mitä vielä!
Sehän oli parantanut hänet kiusoittavasta penikkamaisuudesta, joka uhkasi tehdä hänet naurunalaiseksi Valtialassa.
Mennäpä nyt ja kohottaa joku nainen alttaritauluksi sielunsa pyhäkköön, kuten hän oli aikeissa tehdä Lailalle!
Valle hymähti ylenkatseellisesti.
Missä oli ollut hänen terve ymmärryksensä?
Olihan tuollainen nulikkamaisuus ilmeistä organismin sairaaloisuutta.
Puuttui ainoastaan kiinteälle taistelukannalle asettuminen Lailan omistamisesta. Alituinen tulen vireilläpitäminen tuossa tyttösessä, ja alituiset hyökkäykset Marttia vastaan.
Ei mitään tekemistä enään kummankaan kanssa!
Martille hän oli osottanut pankin kautta maksettavaksi isomman summan, kerta kaikkiaan. Toinen puoli nyt heti, ja toinen puoli kesällä, jolloin hän pääsee Dresdenin opistosta.
Nämä rahat saa Martti nostaa omintakeisesti, ilman hänen välitystään.
Siihen saa loppua heidän väliensä suhde, joka oli ollutkin enemmän vieraan, kuin omaisen.
Hankalaa ja epämukavaa oli ollutkin tuo alituinen kuukausittain hoiteleminen.
Nyt se oli loppu, ja hän oli pannut pisteen sen asian jälkeen.
Entä Laila?
Lailasta ei hän ollut kuullut mitään. Mahtaa olla täällä soppakoulussa, ja asua jossakin.
Valle ei tietänyt.
Rontus-Kallen puolesta oli joku naiskäsi kirjoittanut kiitoskirjeen saappaista, jotka olivat erinomaiset.
Oliko käsiala Lailan — sitä ei Valle tietysti tietänyt, eikä halunnut sitä sen enempää tutkistellakaan.
Helilä oli ollut Lailaan kovin ihastunut, ja oli väeltä väkisin tahtonut maalata hänet, mutta Laila ei ollut suostunut. Olikin matkustanut piakkoin Vallen jälkeen Helsinkiin, jättäen maalarin vielä töihinsä Valtialaan.
— Näin on hyvä, tuumi Valle, heittäen kynänsä välinpitämättömästi pöydälle.
Oliko hyvin — näin?
Samalla tunkeutui ilmoille pieni huokaus.
Valle huomasi sen, ja katkeruudelle vivahtava ivanpiirre ilmaantui suupieleen.
Hän taittoi kirjoittamansa paperit kokoon, pisti ne taskuunsa ja nousi pöytänsä äärestä.
Hän liikkui ulkona mahdollisimman paljon. Hän ei enään ollenkaan viihtynyt kotona, kuten ennen. Mutta siihen oli tietysti syynä lääkärin ohjeet, eikä mikään sisäinen pakko.
Ei hän nytkään haluaisi lähteä tuollaiseen ilmaan, mutta kun lääkäri oli arvellut, että tarpeellinen liikunto antaisi pian takaisin entiset voimat, niin olihan sitä noudatettava.
Omasta mielestään hän tunsi kyllä itsensä pirteämmäksi kuin ennen sairauttaan.
Olikohan se sentähden, että hän oli saanut kunnollisesti levätä? Ehkä.
Päästyään ulos pysähtyi Valle tuumimaan.
Mitä jos kutsuisi Akun ja Reginan jonnekin päivälliselle, ja ehkä vielä seuraksi jonkun muunkin?
Ajatus innostutti häntä.
Hän palasi takaisin kotia ryhtyäkseen telefooni-keskusteluihin.
Asia tuli selväksi käden käänteessä. Reginalla oli vallan hirmuinen halu. Eikä Akukaan ollut vastenmielinen.
Päätettiin kokoontua Börsiin.
Annettuaan päivällisperuutuksen emännöitsijälleen lähti Valle uudestaan ulos.
XVIII
Syksyn hommat kulkivat tavallista kulkuaan hyörinässä ja pyörinässä.
Valle oli yhä enemmän ja enemmän ruvennut seurustelemaan Reginan kanssa.
Näytti kuin Valle olisi tahallisella ylimielisyydellä kohdellut useita, entisaikaan mielestään niin peräti välttämättömiä sopivaisuustapoja.
Toverit katselivat häntä ihmetyksellä, mutta olivat samalla tyytyväisiä, että hänen entinen vakavuutensa, kuten he sanoivat, oli vähän miedontunut.
Usein nähtiin Valle ja Aku kahdenkesken milloin missäkin ravintolassa pitämässä sangen lystiä.
Se oli ihme.
Sellaista suhdetta ei kukaan ymmärtänyt, kun kerran oli tunnettua, että Valle esiintyi Reginan ihailijana ja uskollisena seuralaisena kaikkialla.
Ainoastaan Aku ja Valle tiesivät miten se oli mahdollista.
Valle oli kerran yllättänyt arkkitehdin naisen seurassa eräässä ravintolassa.
Valle oli kutsuttu pöytään, ja he viettivät rattoisan illan.
Avosydämiseen tapaansa oli Aku silloin pyytänyt Vallea vähän seurustelemaan Reginan kanssa. Hänellä itsellään kun ei siihen ollut aikaa.
— Mutta jos Regina rakastuu minuun, — oli Valle silloin huomauttanut leikillisesti.
— Ei hän sen enempää enään voi rakastua, myhäili Aku, silmää iskien, ja kilistäen lasiaan sekä Vallen että naisensa kanssa kuin yhteisen ymmärtämyksen merkiksi.
— Mutta jos minä rakastuisin? koetti Valle väitellä.
Mutta silloin oli Aku saanut naurukohtauksen, joka ei mitenkään tahtonut hilliintyä.
— Sehän olisi onni, sai Aku vihdoin sanotuksi. Silloin olisi pelastunut naisille yksi mahdollisuus, joka ihastuttaisi koko sukupuolta.
— Entä moniaita miehiä? oli neitonen heittänyt väliin.
— Moniaita se kyllä voisi suututtaa, mutta minä en kuulu niihin, selitti Aku yhtä hyvätuulisesti.
Sen enempää ei asiasta oltu koskaan puhuttu. Mutta Akun leveä leikki oli ikäänkuin ärsyttänyt Vallea.
Ensin alkusyksyllä olivat Vallen ja Reginan tapaamiset ja seurustelut olleet avonaisia ja julkisia, mutta vähitellen saivat ne yhä enemmän ja enemmän yksityisluonteisen ja salaisen leiman.
Ennenkuin oltiin joulussa olivat Valle ja Regina jo useasti istuneet kahdenkesken, syrjäisissä ravintolakomeroissa ihastelemassa.
Joskus vielä sentään Akukin sattumalta nähtiin vilaukselta heidän seurassaan.
Mutta huvikauden ensimäisten naamiohuvien jälkeen alkoivat Valle ja Regina yhä varovaisemmin piiloitella itseään.
Yhä harvinaisemmin sai toveripiiri ilon nähdä Vallea seurassaan.
Varsinkin Helilä oli myrtynyt.
Kaikki tiesivät, että hän oli käynyt maalaamassa Vallen kartanon, ja että maalaus oli valmis.
Valle oli myöskin luvannut pitää kekkerit taulun vernissaus-juhlassa. Mutta tätä juhlaa ei tullut. Eikä kukaan saanut nähdä Helilän mestariteosta, joksi maalari itse työtään nimitti.
Valle oli lähettänyt maalauksen samassa käärössä, missä se oli hänelle tuotu, suoraa päätä vinnille.
Ja siellä se nyt lojui. Valle ei ollut edes tirkistänytkään taulua.
Tätä ei maalarin sisu mitenkään voinut sulattaa.
Eikä Valle luovuttanut taulua edes näyttelyynkään!
— Semmoista se on kun on rikas, oli maalari usein sanonut. Maksaa lystikseen muutamia tuhansia nolatakseen toista. Ja mokomaan minä sitten sieluni aarteita tuhlasin!
Vallella oli omat syynsä.
Hän ei tahtonut mitään muistaa Valtialasta.
Hänessä oli jokin arka kohta, joka ei sietänyt kosketusta.
Jokin muisto nähtävästi vielä eli, eikä hän halunnut sen elvyttelemistä.
Jokin vaarallinen kipinä vielä kyti hänen sielussaan, eikä hän rohjennut päästää sitä leimahtamaan.
XIX
Oltiin tammikuun loppupuolella.
Vinha pohjatuuli lakaisi paljaita, alastomia katuja.
Lämpimässä ja hyvinvalaistussa työhuoneessaan käveli Valle edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin katselemaan akkunasta harvoja katukulkijoita.
Valle oli jo puolisen tuntia odotellut telefoonisoittoa.
Reginan pitäisi soittaa.
Tyytymättömänä heittäytyi hän kirjoitustuoliin, ja siirsi kärtyisällä liikkeellä muutamia viattomia papereita syrjemmäksi.
Oliko hän hermostunut odottaessaan Reginan soittoa?
Oliko hän mennyt liian pitkälle?
Hm!
Valle hipaisi otsaansa vaivautuneena. Olihan hän, joku aika sitten, iloinnut tapausten, kulusta.
Mikä syy nyt sitten olisi tyytymättömyyteen?
Muistihan hän vielä elävästi sen raisumaisen ilon, joka yllätti hänet kuultuaan, että Helomaat eroaisivat.
Joulun jälkeen ei Valle ollut tavannut Reginaa eikä Akua useampaan päivään.
Eräänä iltana sai hän yllätyksenä kuulla tuttaviltaan Reginan ja Akun erosta, joka kertomuksien mukaan, oli tapahtunut kaikessa rauhassa ja sovussa.
Regina oli jo muuttanut erilleen asumaankin.
Tällöin, kun Valle tämän oli kuullut, oli hänet vallannut raisu ilon tunne, joka ei ollut jättänyt häntä useampiin päiviin.
Huumautuneena ja harkitsemattomana oli hän sittemmin, noudattaen Reginan kietovia pyyntöjä, käynyt muutamia kertoja Reginan uudessa asunnossa.
Tätä muistaessaan hieraisi Valle taas otsaansa ja rypisti kulmiaan.
Eiköhän hän ollut mennyt liian pitkälle?
Nyt enään ei tietysti ollut kysymys Akusta, eikä kenestäkään muustakaan syrjäisestä — mutta sittenkin!
Mihin tämä veisi?
Mitä tästä johtuisi?
Oli sattunut vielä niin naurettavan hassunkurinen juttu, että kirjailija Kajasvuo oli matkustanut Helomaan uuden ystävättären kanssa ulkomaille.
Nyt kuljeskeli Aku allapäin ja myrryksissään rauhattomana, viihtymättä missään.
Muutamat häntä säälivät, mutta useimmat hänelle nauroivat.
Valleakin tämä juttu joskus nauratti. Eihän sille mitään voinut. Mutta useimmiten häntä harmitti ärtyisyyteen asti.
Ellei nyt olisi olemassa hänen harkitsematonta menettelyänsä, niin voisivat nuo eronneet ehkä uudelleen yhtyä.
Tämä ajatus kiusasi Vallea. Eikö hän sitten rakastanut Reginaa?
Sitä hän epäili. Miksi hän muuten kyselisi tuskallisella mielellä itseltään: mitä seuraa tästä kaikesta?
Regina oli huumannut hänet, herättänyt hänessä voimakkaan aistillisen tunteen, joka valtaan päästessään teki hänet ajattelemattomaksi ja sokeaksi.
Ja Regina käytti Vallen mielestä, vaikutustaan herkeämättömästi ja taitavasti.
Hm! Entä hän itse?
Hän oli puolestaan mielellään antautunut tuon vaikutuksen alaiseksi, ja ehkä itsekin heittänyt polttoainetta palavaan uuniin.
Miksi syyttää Reginaa?
Sehän oli ala-arvoista!
Samassa soi telefooni.
Epäröimättä ja kiirehtimällä tarttui Valle kuulotorveen. Hänellä oli ikäänkuin tarve antaa hyvitystä äskeisistä ajatuksistaan.
Regina soitteli lähi-asemalta, minne oli pistäytynyt tuttaviinsa. Nyt hän sieltä lähtisi, että Valle tietäisi tulla vastaan, kuten oli sovittu.
Valle katsoi kelloaan. Se osotti 9.
Aikaa olisi niin paljon, että kiirehtimättä ehti vastaan.
Valle pukeutui ja lähti epämääräisessä tunnelmassa.
Hän ei tietänyt menikö hän mielellään tai vastenmielisesti, mutta sen hän tunsi selvästi, että mentävä oli.
XX
Kaivokadulla tapasi Valle Reginan.
He kävelivät hitaasti katua ylöspäin.
Regina puheli vilkkaasti, kertoen matkastaan ja tuttavistaan.
Valle tunsi hiipivää epämukavuuden tunnetta, ja kuunteli vaieten.
Regina oli katsonut häneen kiihkoisalla, uneksivalla katseella. Oli hiipinyt lähelle häntä, hellittämättä hänen kättään.
Ehtiäkseen ennen Reginaa aikoi Valle juuri tehdä ehdotuksen illastamisesta, kun Regina yllätti hänet.
— Tuletko saattamaan, kysyi Regina, pusertaen Vallen kättä kuumeisesti.
Tätä kysymystä tahtoi Valle karttaa.
Tietysti hänen olisi pitänyt suostua siihen innostuksella. Ja sitävartenhan hän kai oli vastaankin tullut. Miksi oikeastaan muuten?
Niinhän se oli!
Mutta Valle oli rikkinäisessä mielentilassa. Hänen aivoissaan risteili kapinoivia ajatuksia.
— Minä ajattelin, että olisimme poikenneet tähän Seurahuoneelle illalliselle, sanoi Valle hätäisyydellä, joka herätti hymyn Reginan huulille.
— Kyllä minun täytyy käydä kotona.
— Miksi?
— Miksi sitten Seurahuoneelle?
— No, muualle sitten!
— Miksi ollenkaan ravintolaan?
— Illastaisimme ja juttelisimme —
— Ja sen jälkeen sinä lähettäisit minut autolla kotia. Niinkö?
Regina hymyili, vetäytyi yhä lähemmäs, ja katsoi veitikkamaisesti Vallea.
— Minä pääsin vasta illallisajatukseen asti, sanoi Valle karttelevasti ja pysähtyi.
— Annanhan minäkin illallista.
— Täällä olisi, taas pitkästä kotvasta, rattoisempaa. Olisi musiikkia —
— Kapakka-musiikkia, jota sinä niin rakastat, nauroi Regina.
— Käyhän se sentään joskus, puolusteli Valle.
— Kyllä minun kuitenkin täytyy käydä kotona.
— Mitä varten?
Vastaamatta Vallelle alkoi Regina hitaasti astua eteenpäin, pitäen yhä Vallen kättä omassaan.
Vallen täytyi seurata.
— Kun olet saattanut minut ylös, ja minä olen muuttanut pukua, niin katsotaan sitten miten on. Voimmehan palata, jos haluttaa.
— Hm!
— Mörökölli!
Mitä tähän oli enään sanottavaa!
Kulmassa istuivat he ajuriin.
Ajuriin astuessaan sattui Valle vilkaisemaan taakseen.
— Anna mennä nopeasti, sanoi Valle kiihkeästi ajurille.
Piiska heilahti ja he kiitivät Heikinkatua.
— Mikä nyt? uteli Regina.
— Siellä seisoi joku.
— Missä?
— Seurahuoneen edustalla.
— Kuka?
— En tiedä. Hän lähti jälestämme.
Valle kääntyi katsomaan.
— Arvasin sen. Nyt ajaa toinen ajuri perässä.
— No, mitä se tekee?
— Eipä tietysti. Mutta onhan se epämieluista.
— Kulkeehan niitä kadulla. Anna ajaa!
— Katsotaanpa!
Valle käski ajurin kääntämään eteläiselle Espikselle, ja lisäämään vauhtia.
Päästyään jonkun matkaa, katsoi Valle taakseen.
— Seuraako?
— Kääntyi myös tänne.
Regina nauroi. Käskipä nyt huolehtia kaikellaisista kulkijoista!
Mutta Valle oli kiihtynyt. Hän antoi ohjeita ajurille ja lupasi erikoisen palkkion nopeasta ajosta.
Nyt kääntyivät he Kasarmikadulle, tulisella vauhdilla.
— Jos hän vieläkin seuraa, niin silloin tarkottaa hän meitä, sanoi Valle.
Reginasta alkoi tuntua mielenkiintoiselta.
— Tunsitko hänet, kysyi hän.
— Näytti Akulta.
— Oh! Mitäpä hänestä! Pysäytetään!
— Ei, ei! Tämä on aivan epämieluista. Minä en tahdo.
Valle puhui kiihkeästi ja katsoi taas taakseen.
— Kääntyi myös kulmasta. Näyttää olevan parempi hevonen kuin meillä.
Regina aivan innostui ja kääntyi myöskin katsomaan.
— Meillä on raskaampi kuorma ja hänellä on parempi hevonen. Hän saavuttaa, sanoi Valle.
— Käännytään oikealle! Tuota ahdetta ei jaksa, sanoi ajuri, joka jo oli päässyt tarkotuksesta selville.
— Käännytään!
He kiitivät lyhyttä poikkikatua Korkeavuorenkadulle, ja ehtivät jo kirkon ohi, ahteen päälle, ennenkuin perässätulija kääntyi kulmasta.
Nyt ei enään ollut epäilemistäkään, ettei heitä seurattaisi.
Regina oli aivan haltioissaan. Tämähän oli seikkailua!
Ahteen alla käski Valle ajamaan oikealle.
Kääntyessä näkivät he selvästi takaa-ajajan hevosen pään kohoavan horisontissa.
Samassa porhalsi tyhjä, avonainen autto katuristeyksen yli, heidän jälkeensä.
Vallen mieli oli ylenmäärin kiihdyksissä. Tämähän oli oikea ensiluokan skandaali-juttu, jota ilkamoitaisiin ja pureskeltaisiin suurella mielihyvällä kaduilla ja kujilla, kodeissa ja ravintoloissa.
Kylläpä hän oli somaan ansaan itsensä pistänyt.
Tällaisia epämieluisia ajatuksia oli koko tien risteillyt salamoina hänen ajatuksissaan.
— Jos voisi siirtyä tuohon auttoon, iski häneen yhtäkkiä!
Nopeasti teki hän selvää ajurille aiheestaan, työntäen setelin ajurin kouraan.
— Autturi, huusi hän auton kulettajalle. Aja niin lähelle meitä kuin voit, ja sitten samaa vauhtia! Me hyppäämme sinne!
— Hurjako sinä olet, huudahti Regina.
— Se käy mainiosti, sanoi Valle innoissaan, nousten seisomaan ajurissa.
Autto ajoi jo kärryjen vieressä.
— Pidä sama vauhti, huusi autturi ajurille.
— Kyllä.
Molemmat ajopelit kiitivät kuin yhteensidotut tasaista katua.
Valle hyppäsi auttoon.
Entä Regina?
Valle nousi istuimelle seisomaan, nojaten toisella jalallaan auton laitaan.
— Tartu käteeni ja nouse istuimelle, huusi hän Reginalle.
Regina olisi innostuksen rohkaisemana, ollut valmis tekemään pelottavammankin ilmahypyn.
Epäröimättä nousi hän seisomaan, tarttui Vallen käteen, antoi jalallaan vauhtia, kohoamalla puoliksi istuimelle, ja hyppäsi auttoon.
Muutto oli tapahtunut hämmästyttävän nopeasti.
Nyt istuivat he turvassa hurjasti kiitävässä autossa.
— Aja ensimäiseen pihaan hetkeksi, huusi Valle äskeiselle ajurilleen.
— Tässä asunkin, myhäili ajuri ja kääntyi portista.
Vallea ja Reginaa nauratti. Jännitys oli lauennut. He iloitsivat kepposestaan kuin lapset.
Samaan aikaan kääntyivät he katsomaan taakseen, mutta kadun kulmaus oli jo kaukana.
Siitä viiletti tyhjälle kadulle yksinäinen ajuri — ja näkyi pysähtyvän.
Takaa-ajettavat olivat kadonneet kuin noituuden avulla.
— Me emme nyt voi mennä sinun luoksesi, sanoi Valle.
— Miksi emme?
— Tuo ihminen voisi tulla sinne!
— Mutta minun puvun-muuttoni?
— Oh! Sinä olet aina kyllin hieno. — Oopperakellariin, lisäsi Valle päättäväisesti autturille.
Regina ei ollut tyytyväinen tähän asiankäänteeseen.
Valle huomasi sen, mutta näin oli hän järkähtämättömästi päättänyt.
Hän oli nähtävästi mennyt liian pitkälle. Jokaisella askeleella vaani yllätys ja skandaali.
Täysi syy oli pysähtyä tähän, ja sitten ruveta hyvässä järjestyksessä perääntymään.
Kuinka olikin hän näin poikamaiseksi villiintynyt? Hän ei enään tuntenut itseään.
Lämmin käsi tarttui hänen käteensä. Valle katsoi Reginaa, joka hymyilevänä nojautui hänen puoleensa.
— Ajatteles, jos meistä olisi otettu eläviä kuvia, naureskeli Regina.
Ajatus oli siksi hassu, ja jännitys äsken siksi suuri, että ne molemmat saivat Vallen ääneensä nauramaan.
Iloisina ja seikkailumielisinä astuivat he huikeasti valaistuun saliin.
He saivat salin sivulta rauhaisan sohvapöydän ja tilasivat illallisen.
— Mutta nopeus on pää-asia, sanoi Valle viinurille. Kolminkertainen juomaraha, jos kolmen minuutin kuluttua näytämme jo tunnin illastaneilta!
— Miksi niin, kysyi Regina.
— Jos kuka tulee, niin täällä olemme jo istuneet puoli yhdeksästä, hymyili Valle, ja nyökkäsi merkitsevästi.