Part 8

— Jo puolta tuntia aikaisemmin kuin minä kaupunkiin saavuin?

— Niin. Me istuimme jo täällä silloin, kun sinä vielä junassa jyryytit.

— Minä käyn sitten vähän katsomassa ulkoasuani, koska minä en ole matkalla ollutkaan.

— Käy vaan!

Valle katseli ympärilleen.

Ei ollut onneksi ainoatakaan tuttavaa salissa.

Hyvin suoriuduttu!

Pari viinuria kiirehti pöydänkattamista, ja Valle antoi määräykset kahviin asti.

Jos kuka tahansa tulisi, niin ei tarvitsisi enään tilailla. Sekin todistaisi heidän jo kauvemmin istuneen.

Pöytä oli kunnossa kun Regina tuli.

Nyt ei ollut hätää. He jo söivät.

Turhaan he eivät olleetkaan kiirehtineet, sillä tuolla juuri tuli saliin Aku ja musiikkimies rouvineen.

Nähtyään Vallen ja Reginan, hyökkäsivät he heti samaan pöytään, johon tehtiin tarpeellista tilaa, ja Regina sai naistoverin sohvalleen.

— No, mistä matka? kysyi Valle jotain sanoakseen.

— Tapasimme tuon Akun eräässä kadunkulmassa värjöttämässä, selitti musiikkimies.

— Minä olen sitten ollut peikkojen pelissä, minä, murisi Aku.

— No?

— Ajoin aaveita takaa.

— Oh!

Regina vilkasi Vallea.

Valle jatkoi syöntiään levollisesti.

— Aku luuli nähneensä teidät, selitti rouva Reginalle.

— Missä?

— Kerro nyt Aku! Se on hauska juttu.

Aku kertoi omalla, leveänhauskalla tavallaan, miten hän oli harhaillut seuran puutteessa, ja luullut Seurahuoneen kulmassa tunteneensa Reginan ja Vallen, jotka lähtivät ajamaan.

Hän lähti perässä.

Ajoivat sitten vähän jokaista katua. Mutta Aku ei hellittänyt. Hän ajatteli, että kyllä kerran pysähtyvät.

— No, pysähtyivätkö?

— Ei! He nousivat eräällä kadulla suoraa tietä taivaaseen.

— Mekö?

— Tekö! Tehän istutte täällä. Ketä lie olleet Arkkitehti tarttui lasiinsa ja joi ahnaasti.

— Varjoja ne olivat. Aaveita tai kummituksia. Veivät vielä issikankin mukanaan taivaaseen!

Arkkitehdin hyvätuulisuus antoi heti vauhtia iloisuudelle ja lähensi pöytäseuran toisiinsa.

Illemmällä liittyi seuraan vielä muuan herra ja pari naista, joista toinen oli jonkun verran nimeä saavuttanut kirjailijatar, neiti Rusola.

Tämän neidin valloitti Aku heti itselleen, yksinomaisena oikeutenaan.

Seuran vallaton leikki kietoi vähitellen Vallen kokonaan valtoihinsa.

Hän olikin mielestään viettänyt viime aikoina ihan erakko-elämää. Hän tahtoi taas kerran pulputa.

Hän heitteli sanakompia ja sukkeluuksia sinne tänne, ratkaisi hassunkurisesti vakavia ongelmia, yhdisteli erinäisiä ajatuksia toisiinsa, noukki ne sitten oman mielensä mukaan uudelleen irti, ja sai aikaan odottamattoman hullunkurisia tuloksia.

Kaikki nauroivat ja yrittivät jatkaa samaan tapaan. Jota enemmän he kompastelivat, sitä enemmän niille naurettiin.

Valle oli niin innostunut, että hän, poislähdön aikana, ehdotti siirtymistä hänen luokseen.

Tämä herätti valtavan riemun.

Vallella oli ehdotuksellaan myöskin erikoiset tarkotuksensa.

Hän ajatteli, että tässä yleisessä pyörteessä hän ehkä vähän pääsisi irtautumaan Reginasta. Ehkä jotakin satunnaista tulisi heidän väliinsä. Ja ellei tulisikaan, niin Regina tietysti lähtisi yhteisessä seurassa kotia, ilman hänen saattamistaan.

Aniharvoin sattui sellainen ihme, että Valle kuljetti näin myöhään tuttavia luokseen. Hänen olikin täytynyt luvata emännöitsijälleen, joka piti tarkasti yllä kodin arvoa, että aina ilmettäisi hänelle tulosta, vaikka keskellä yötä.

Emännöitsijä tahtoi, että kaikki olisi täydessä kunnossa. Hänellähän ei ollut muutenkaan liikoja tehtäviä.

Valle oli soitellutkin jo tuntia aikasemmin.

Sentähden oli vieraiden hämmästys ilmeinen, kun astuivat täysin valaistuun, komeaan huoneustoon, ja saivat istua valmiiksi katettuun kahvipöytään, jolta ei puuttunut erilaisia viinejä eikä hedelmiä.

Pöydällä olevista kukista laittoi musiikkimies kukka-kimpun, ja tahtoi sen ihan välttämättä antaa emännöitsijälle. Itse hän vei sen tarjoiluhuoneeseen, ja piti siellä emännöitsijälle valtavan puheen.

Emännöitsijä itki ja vieraat nauroivat, huutaen eläköötä.

Jonkun aikaa rupateltuaan nousivat vieraat lähteäkseen.

— Nyt se nähdään, ajatteli Valle.

— Kuka minut saattaa kotia? kysyi Regina, katsomatta Valleen.

— Me kaikki, vastasi yhteinen kuoro.

Valle oli onnistunut tarkotuksessaan.

XXI

Seuraavina päivinä mietti Valle usein tuota takaa-ajotapausta. Se oli tehnyt häneen hyvin epämiellyttävän vaikutuksen.

Niin viattomaksi kuin se sittemmin huomattiinkin, piti Valle sitä kuin edelläkäypänä varotuksena.

Paljon pahempi yllätys oli nähtävästi odotettavissa, ellei hän ajoissa muuttaisi uhmamielistä seurustelutapaansa Reginan kanssa.

Hän oli ollut huomaavinaan Akun käytöksessä salattua nurjuutta itseänsä kohtaan.

Tai oliko se ehkä mielikuvitusta?

Kuka sen tietää, vaikka Aku sittenkin olisi hänelle mustasukkainen.

Ehkä hän kääntyisi takaisin Reginan luo nyt kun hänen ystävättärensä oli karannut ja tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Jos Akulla tosiaankin olisi tämän suuntaisia taipumuksia, niin olisi hän, Valle, loukkauskivenä ystävänsä tiellä.

Tilanne oli muodostunut Vallelle kiusallisen häiritseväksi.

Hän, jota oli pidetty selväpiirteisimpänä ja tahdillisimpana koko ystäväpiirissä, oli joutunut aiheeksi avioliittoselkkauksille.

Niin juuri — aiheeksi!

Onhan mahdollista, että Aku oli tuntenut palavan käryä jo Seurahuoneen juhlassa, ja kentiesi juuri se oli antanut aiheen heidän avioerohommalleen.

Valle ei ollut koskaan kysynyt heiltä kummaltakaan. Hän ei tahtonut kajota niin arkaluontoisiin asioihin.

Ja mikä syy hänellä olisi ollutkaan tunkeutua toisten salaisuuksiin, eihän hänellä ollut niissä mitään intressejä valvottavana.

Tyhmä sattuma oli sijoittanut hänet kuin shakki-nappulan laudalle, ja siirrellyt ruudulta ruudulle.

Ilman hänen omaa tahtoaanko?

Valle myönsi, että tyhmä sattuma oli alussa sokaissut hänet. Ja sattuman liittolaisena oli epäilemättä ollut Reginan vaikutus.

Mutta Valle oli pitkin matkaa tehnyt erinäisiä omiakin alotteitaan, eikä vain ollut tahdottomana shakki-nappulana.

Syytä hänessä oli paljonkin.

Kuinkahan kävisi, jos oikein tarkka mittaus tehtäisiin?

Siinä voisi ilmetä sellaisia ratkaisukohtia, että Regina kokonaan vapautuisi alkusyyllisyydestä.

Mahdotonta on enään, tarkimmankaan erittelemisen avulla, saada selville kumpi heistä on ensimäisen siemenen kylvänyt.

Miksi ei hän yhtä hyvin kuin Regina?

Ainakin hänen on lähdettävä siitä, että syy on hänen, eikä kenenkään muun.

Entä sitten?

Silloin on hänen velvollisuutensa myös ensin pysähtyä.

Niin hän oli yrittänytkin tehdä. Hän ei ollut tehnyt enään pariin viikkoon omasta alotteestaan mitään. Hän oli kyllä puolestaan antanut perääntymisen merkin.

Riittikö se?

Ei! Se ei ollut riittänyt.

Kuuluvana samaan seurapiiriin, oli Vallen mahdoton karttaa Reginaa.

He tapasivat teattereissa, konserteissa, näyttelyissä, kutsuilla ja ravintoloissa.

He olivat alituisesti tilaisuudessa tapaamaan toisiaan.

Niin tänäänkin!

Hm!

* * * * *

Näissä mietteissä ajoi Valle yksityisiin naamiaisiin Seurahuoneelle.

Hän ei huomannut ihanaa talvea, joka oli saman päivän tulos.

Kärryt olivat saaneet väistyä rekien tieltä.

Talven suloinen rauha oli yhtäkkiä peittänyt suurkaupungin ärryttävän melun valkoisella taikavaipallaan.

Äänettöminä liukuivat reet. Ainoastaan kulkuset kilisivät, muistuttaen niin ihmeellisesti maaseudun joulu-aamua.

Iloa ja vilinää oli kaikkialla. Syksyn painostamat mielet olivat virkistyneet uuteen eloisuuteen.

Tätä ei Valle huomannut. Hänen mielensä ei ollut virkistynyt. Se oli syksyn-raskas.

Hän heräsi mietelmistään vasta määräpaikkaan pysähdyttäissä.

XXII

Huikaisevasti valaistussa parveke-salissa kiitivät fantasia-pukuiset tanssijat iloisessa karkelossa.

Väriloisto ja puku-koristeiden kimmellys sivuutti katsojan silmän alituisella vilinällään.

Tummapukuiset herrat ja mustat dominot olivat juhlan painostavia ilmiöitä, muistuttaen elämän oikeata, vakavaa pohjasävyä.

Vaaleat ja tummat kaunottaret kilvoittelivat hivelevällä tavalla erilaisten sulojensa kainossa esilletuomisessa.

Tarkotuksellisen rohkeita pukuleikkauksia ja räikeyttä ei näkynyt missään.

Julkeuden sijasta nähtiin pikanttia salaperäisyyttä tai naivisti verhottua ujoutta.

Näkyi, että nämä olivat rajoitetun piirin yksityis-huvit.

Ken halusi, voi naamioista päätellä kunkin asianomaisen makua. Aivan eri tavoilla olivat useimmat peittäneet ilon ja tanssin lämmöstä hehkuvat kasvonsa.

Pienet kasvimajat pöytineen, ja koristellut sivuhuoneet olivat täynnä istujia.

Hajamielisenä oli Valle aluksi katsellut tätä rattoisaa hyörinää.

Hän aikoi pysytellä syrjäisenä tähystäjänä, sillä hänen mielentilansa ei ollut karnevaali-ilolle suotuisa.

Piiloisesta paikastaan löydettiin hänet kuitenkin pian, eikä hän vastahakoisesti liittynytkään tuttavien piiriin, sillä hän oli saanut niellä ohikulkevilta monenlaisia kömpelyyksiä, joitten mauttomasti ja älyttömästi peitetty tarkotus ärsytti häntä.

Hän oli huomaavinaan melkein kaikkien naamioiden letkauksissa saman ytimen.

Se koski Reginaa ja häntä.

Niin hän ne puolinaiset lauseet käsitti.

Mitä se heille kuului!

Mitä näillä naamioiduilla oli tekemistä hänen asioissaan!

Tulkootpa sanomaan kaikkea tätä naamioimattomina!

Valle liittyi iloiseen seuraan, ohjattomana ja antautuneena.

Jo illallista syödessä istui Regina hänen vieressään ja iloitsi Vallen pirteästä mielialasta.

Valle huomasi, että hänessä oli aika korkea hermojännitys. Siirtyessään köynnöksien ja laakeripuiden varjostamalle sohvalle, tunsi hän vastustamattoman halun antaa takaisin jokaisen piston, jonka äsken oli saanut.

Naamioiden ja pukujen takaa tunsi hän ne tuttavansa, jotka eivät olleet voineet hillitä iloansa, käyttää ivan pistintä aseetonta miestä vastaan, jommoiseksi naamioimaton henkilö aina tuntee itsensä naamioiden keskellä. Tuntee itsensä alastomaksi puettujen joukossa.

Jokainen näistä uskalikoista, joka uudelleen lähestyi heidän pöytäänsä, sai täydellisen nuolisateen niskaansa. Ja jokaisen nuolenkärjen kätki Valle pehmeään pumpuliin. Se putosi asianomaiseen näennäisesti vaarattomana, mutta pisti salaa ja syvälle, varmasti ja säälimättä.

Toista kertaa ei tullut kukaan.

Tuntemattomilla ei ollut haluakaan heitä häiritä, ja tuttavat jättivät heidät rauhaan.

Heidän pöytäkumppaninsa olivat myöskin häipyneet, mikä tanssimaan ja mikä minnekin.

Regina ja Valle istuivat kahden.

— Sinä olet ihana, sanoi Regina.

— Pyh!

— Kaadatko samppanjaa? Tahdon juoda maljasi.

Regina kohotti täysinäisen lasinsa, ja käänsi naamioidut kasvonsa Valleen.

— Älyn malja, sanoi hän.

Valle näki Reginan hämmästyvän katseen silmikossa. Huulet hymyilivät vapaina ja peittämättöminä.

Vallen mielestä värähteli tässä hymyssä pelottava määrä intohimoa.

Noin yksinään esiintyvinä, kun muut kasvojen osat eivät häirinneet vaikutusta, olivat nämä huulet Vallen mielestä täynnä uhkuvaa hekumaa. Mehevät ja kirsikanpunaiset! Sen verran raollaan, että valkoisten hampaitten muodostama juova näkyi.

— Hurmaavien huulien malja! sanoi Valle, yhä tähystäen Reginan huuliin.

Regina painoi päänsä lähemmäksi ja maistoi lasistaan.

Kiihkeä hurma valtasi Vallen.

Hän pani lasinsa pöydälle, tarttui molemmin käsin Reginan päähän ja suuteli intohimoisesti, juoden rypälemehun Reginan huulilta.

Samassa astui laakeripuun takaa esille musta naamio.

Hämillään päästi Valle Reginan pään kiihkeästä puserruksestaan.

Naamio otti Vallen lasin ja tyhjensi sen jääsäiliöön niin kiivaasti, että vettä loiskahti pöydälle, ja heitti sitten lasin laakeripuun juurelle.

Valle hypähti ylös tulistuneena.

— Herra!

Tämähän oli tahallinen loukkaus. Teko oli niin julkea, ettei laajinkaan naamio-vapaus voinut sellaista sietää.

Naamio pani sanattomana paperiin käärityn esineen pöydälle, osotti sitä sormellaan ja katosi väkijoukkoon.

Valle aikoi syöksyä perästä, mutta Regina esti häntä.

— Karta huomiota, kuiskasi Regina ja veti Vallen istumaan.

— Sepä julkeata, mutisi Valle kiihtyneenä.

Regina oli ottanut paperikäärön.

He lukivat kääröstä: Kilpa-ajot eivät ratkaise. Palkinnon saa paras ampuja.

Mitä tämä oli?

Ei kumpikaan ymmärtänyt yhtään sanaa.

Regina avasi käärön nopeasti.

Siellä oli revolveri, uusi ja kiiltävä.

He katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

— Törkeätä pilaa, sanoi Valle ja nousi.

Regina nousi myöskin, kietaisten aseen paperiin.

Kuin yhteisestä suostumuksesta lähtivät he samaan suuntaan minne naamio oli kadonnut.

He tarkastelivat jokaista mustaa dominoa tutkien, ja tähystelivät vaanien jokaiseen seurueeseen.

Eräästä pienestä huoneesta löysivät he yksityisen seuran naisia ja herroja.

Näiden joukossa istui Aku juhlapuvussa, ilman naamiota.

Regina ja Valle katsoivat toisiinsa.

Näytti kuin he molemmat olisivat ajatelleet Akua.

Mutta Aku istui keskellä seuraa rentona ja iloisena, aivan kuin olisi siinä koko illan istunut.

Valle otti nopeasti käärön Reginan kädestä, ja aikoi sisään.

— Älä, sanoi Regina tiukasti ja veti Vallen nopeasti ovelta mukaansa.

He palasivat paikoilleen.

Valle oli äärimmilleen kiihtynyt.

— Miksi estit minua? Tietysti minun täytyy antaa tämä hänelle takaisin, sähisi Valle pistäen käärön takkinsa taskuun, aikomuksella heti palata.

— Jos se ei ollutkaan hän.

— Kuka muu sitten?

Valle istui vastahakoisesti.

— Tai jos Aku ajatteli, että sinä teet skandaalin viemällä sen hänelle. Kaikki lukevat kirjoituksen, saavat tietää tapauksen ja skandaali on valmis.

Valle mietti.

Reginalla oli oikein.

Keksintö oli erinomainen, jos oli tarkotus saattaa hänet satimeen.

Mutta teko oli siksi julkea, että se vaatisi selitystä. Eihän sitä tähän voinut jättää.

Ja miksi Aku olisi käyttäytynyt näin häikäilemättömän hävyttömästi naamion piilossa? Eihän se ollut hänen tapaistaan.

— Oliko hän humalassa?

— Nähtävästi.

— Näitkö sitten?

— En — mutta kun tuollaisia lähettelee.

— Siitä pitää ottaa selvä!

Valle nousi ja lähti niin nopeasti, ettei Regina ehtinyt estämään.

Tultuaan Akun huoneeseen aikoi hän suoraa päätä hyökätä hänen luokseen, mutta huone oli tyhjä. Seurue oli hajonnut.

Kääntyessään takaisin, näki hän pari tuttavaansa käytävässä, pukemassa muuatta kolmatta, joka ei itse voinut hoitaa itseään.

Valle jäi ihmetyksestä seisomaan.

Se oli Aku.

Alakuloisena palasi Valle Reginan luo.

Aku oli siis tehnyt tekonsa päihtyneenä.

Asia muutti sen verran muotoaan, ettei siihen tietysti voinut vakavasti tarttua.

Mutta yhtä vastenmielinen oli tapaus siitä huolimatta.

Valle tunsi itsensä täysin syypääksi siihen, että tuo kunnon mies oli saattanut itsensä noin ala-arvoiseen tilaan.

Nähtävästi olivat sekä teko että humaltuminen mustasukkaisuuden aiheuttamat.

Ja mustasukkaisuuden syynä oli Valle.

Tämä oli kaikin puolin sanomattoman ikävää ja epämiellyttävää.

— Hän rakastaa sinua, sanoi Valle Reginalle.

— Lörpön, lörpön!

— Minä tiedän sen.

— Mistä?

— Hän teki tekonsa mustasukkaisuudesta, ja samasta syystä hän oli humalluttanut itsensä.

— Se on kateutta, mutta ei rakkautta. Kun hän näkee, että muutkin minusta välittävät, suututtaa se häntä.

— Minä sovitan teidät uudelleen.

— Regina katsoi hämmästyneenä Vallea, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja heitti sen lattialle.

— Noinko pian sinut humalainen mies pelotti?

Reginan hymyä ja katsetta oli mahdoton sietää.

Valle nielaisi lasillisen sampanjaa, pakotti syrjään äskeiset tunteensa ja istui.

Tätä asiaa miettisi hän huomenna. Nyt ei ollut siihen tilaisuutta, eikä hän myöskään pitänyt sopivana pilata Reginan iltaa.

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

XXXIII

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Valle oli nukkunut huonosti lopunyötä ja nousi pahatuulisena vuoteeltaan.

Häntä miellytti joskus aamuisin oleilla pukemattomana, suunnitella päivän työnsä ja käännellä muutamia elämän tilikirjan lehtiä, kuten häntä huvitti sanoa.

Mutta nyt pukeutui hän vihapäisellä kiireellä, kuin kostaakseen itselleen jotakin.

Yhdeksältä hän oli jo täysin valmis pysähtyessään akkunastaan katselemaan ulko-ilmaa.

Ulkona oli häikäisevän kirkasta, ja aamuaurinko heloitti täydellä terällään.

Mitä hän nyt tekisi? Mistä alkaisi?

Hän oli ajautunut ahtaaseen kulmion kolkkaan, mistä ei päässyt yli eikä ympäri.

Tuska oli vellonut hänen ajatuksiaan koko aamun. Hän tunsi hätäisen kiireen ahdistavan itseään.

Jotakin oli tehtävä — ja tehtävä pian!

Mutta mitä?

Mistä pitäisi alkaa?

Oli Regina erikseen, oli Aku erikseen — ja sitten olivat molemmat yhdessä.

Eteisen kello soi.

Valle sävähti vähän, multa ei liikahtanut paikaltaan.

Varmaankin se on jotakin, joka koskee eilisiltaa!

— Kuka se oli? kysyi hän hätiköivästi, kun palvelustyttö tuli työhuoneeseen.

— Kaupunginlähetti toi tämän kirjeen.

Kiihkeästi otti hän kirjeen, ja istui pöytänsä ääreen.

Akulta!

No, vihdoinkin jotakin, josta voi alkaa!

Kuumeisella kiireellä ahmi hän kirjeen sisällön.

Aku pyysi anteeksi eilisiltaista käytöstänsä ja selitti, että hän oli, ollen liian kiihottuneessa tilassa, saanut äkillisen päähän piston, nähtyään eräällä tuttavallaan asekauppiaalla tuon revolverin. Keksintönsä oli hänen mielestään sillä hetkellä niin suuremmoisesti nerokas naamio-temppu, ettei sitä mitenkään voinut jättää tekemättä.

Mitä sitten tuli sampanjalasin kaatamiseen, niin oli se Akun mielestä ihan suunnittelematon teko — hetken vaikuttama yllätys hänelle itselleenkin — kokonaan poikamainen ja ala-arvoinen.

Näitä molempia menettelyjään pahoitteli hän sydämestään, valmistuen antamaan, sellaisen hyvityksen kuin vanhojen toverien kesken voi tulla kysymykseen, palattuaan matkaltaan Pietarista, missä hän asiatoimien tähden viipyisi muutamia viikkoja.

Mitä taas lopuksi tulisi itse pääasiaan, Reginaan, niin olihan hän harkitulla aikomuksella tehnyt Reginan kanssa välinsä selväksi, joten se asia ei aiheuta sen enempään.

Luettuaan kirjeen hengähti Valle syvään.

Yksi kulmien sivu oli auennut itsestään.

Tyytyväisenä hypähti Valle ylös. Hänen täytyi päästä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan.

Kepeä ja kirkas talvinen aamu tuntui niin viekoittelevan virkistävältä, että Valle päätti tehdä pitkän kävelyretken.

Hän suuntasi kulkunsa Töölön tielle, aikoen kiertää Eläintarhan kautta takaisin kaupunkiin.

Vasta Seurahuoneen kulmassa johtui hänen mieleensä eilisilta, joka oli antanut aikamoisen iskun hänen hermostolleen.

Eikä se ollut yksistään Akun ajattelematon menettely, joka oli iskun antanut. Kaikki ärsyttävät pikkutapaukset siellä olivat myöskin tehneet tehtävänsä.

Onneksi oli Aku poistanut kaikkein ikävimmän ja harmillisimman asianhaaran, tehden sen erittäin hienolla tavalla — miestä kohtaan, jota sentään itse asiassa, Akun kannalta katsottuna, oli pidettävä syyllisenä.

Vallen oli, mielestään, ehdottomasti ei ainoastaan annettava anteeksi loukkaukset, vaan myöskin puolestaan tehtävä mitä hienotunteisuus häneltä vaati.

Mitä se sitten vaatisi?

Hän oli liian aikaiseen ruvennut sotkemaan selvittämätöntä vyyhteä.

Reginan ja Akun suhde ei ollut nähtävästi vielä täysin ratkennut, tai oli se vielä jossakin kohdassaan niin arka, ettei se sietänyt vieraan kosketusta.

Epähienosti kyllä oli Valle sotkenut itsensä mukaan.

Siitä leikistä oli nyt peräännyttävä hyvässä järjestyksessä.

Mutta mikä olisi tämä hyvä järjestys?

Irtautuminen Reginasta!

Mutta millä tavalla?

Valle oli jo kauan yrittänyt kartella seurustelua, ja lopettanut kaikki alotteitten tekemiset.

Eikä se ollut auttanut mitään.

Useitten päivien ponnistusten jälkeen sattuu sitten yksi ainoinen tapaus, kuten suuteleminen eilen illalla, joka pyyhkii heti tyhjäksi kaikki entiset ponnistelut.

Ja taas on suhde ennallaan!

Regina on liian tarmokas, ja Valle ei voi käyttäytyä epähienosti tai raa'asti.

Se on mahdotonta!

Näyttää siltä, ettei mies voi irtaantua naisesta ilman toisen naisen avustusta.

Tätä hän oli monasti miettinyt.

Valle hymähti avuttomasti. Mistä se toinen nyt tulisi apua tuomaan? Ja olisiko taas ryhdyttävä uusiin selkkauksiin? Tästähän voi syntyä sellainen ketju, josta ei ikinä pääse irti.

Oikea surmarengas!

Valle oli poikennut Eläintarhan tielle. Hän astui reippaana ja kevyenä, lumen narskahdellessa anturain alla.

Tuolla tuli vastaan seurue hiihtäjiä.

Valle katseli heidän punaisia poskiaan, ja ajatteli, että terveydellisistä syistä tuokin käy. Miehille on aivan omiaankin, mutta hiihtäviä naisia hän ei ihaillut. Ruumis mauttomasti etukumarassa, ja jalat suksien suunnassa, toisinaan vielä sisäänpäinkin suppeutuneina.

Muuten olivat kyllä hauskan näköisiä valkoisissa villapukimissaan.

Tuolla laski muuan solakka naisvartalo, hohtavalumista rinnettä tielle päin.

Naisen vartalo notkahteli somasti ja ryhti oli moitteeton.

Näkyvät ne muutamat naiset sopivan suksillekin.

Hiihtäjätär pysähtyi tielle, heitti kevyesti sukset olalleen, ja lähti kulkemaan Vallea vastaan.

Ihme miten hänen tukkansa kimalteli kullalle! Ja miten kevyenä hän astui!

Laila!

Valle pysähtyi tahtomattaan.

Tosiaankin! Se oli Laila! Valkoinen hirvi Valtialasta.

Vallen sydän löi rajusti, ja poskipäitä alkoi kuumottaa.

Hän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä, yötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.

Hän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen tunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.

Se yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä, keskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!

— No, kerrankin tapaan teidät! huusi hän jo melkein sopimattoman kaukaa.

Hiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi paennut hänen ruusuisilta poskiltaan.

Valle riensi vastaan hillitymmästi, ja mahdollisimman kohteliaana.

— Tämäpä herttainen yllätys!

Veret syöksähtivät takaisin Lailan poskille, punaten ne kahdenkertaisesti.

— Hyvää huomenta, herra Valtiala, sanoi hän hiljaisesti.

Valle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä kohtaamisesta.

Eikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ poikamaisen riemunsa hillitsemisessä.

Joko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli viime aikoina ollut tapana?

Mutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus oli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.

Vallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta voimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui virran vietäväksi.

Hän kyseli ja puheli, vastaili itse, ja kyseli taas.

Laila hymyili hämmennyksen ilme silmissä.

Oliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä, Alppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa — silloin viime syksynä.

Hän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei Lailalla ollut enemmän kannettavia.

Lailaa nauratti.

Vallekin nauroi. Nauroi ja lörpötteli.

Ja heillähän olikin ihan loppumaton määrä puhumista.

Oikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä. Kaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.

Hehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat Rontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.

Laila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle sitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei tuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.

Pieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen, minkä ravintola voi tarjota.

Istuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan Lailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Nuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli turhaan koettanut tukahuttaa.

Mutta miksi Laila katsoi toisinaan noin arasti ja epäillen?

Tämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se avonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.

Valle kaipasi sitä, mutta se ei tullut takaisin.

Hän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Ei mitään niistä.

Yhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä, joka yritti pimittää Vallen aurinkoa.

Tämä täplä oli Martti.

Ehkä oli Lailalla sittenkin ikävä Marttia.