Part 6

Koko kylän väki jo oli liikkeessä, vaikkeivät hädässä olijat sitä nähneet.

Joukko naisia oli kiivennyt eräälle isolle maakivelle. Miehet olivat ulkohuoneiden takaa kesäteloiltaan ottaneet tukevista lankuista tehdyn lumiauran, jonka kolmion kärkeen he olivat kiinnittäneet erään tulipunaisen röijyn.

Tätä lumiauraa kantoi sisäpuolelta parisenkymmentä miestä, läheten mahdollisimman nopeasti.

Mutta ei kukaan näistä kolmesta asianomaisesta tätä vielä huomannut.

Sonni hyökkäsi nyt ojanreunan suuntaisesti.

Mutta tällä kerralla sattui hyökkäys koivun ohi, ojan puolelta.

Odottamaton vastuksen puuteko hämmennytti hyökkääjän tai takertuiko ehkä etujalka koivun juuriin, on vaikea sanoa, mutta sonni kompastui, ja ojan puoleinen takajalka luiskahti ojaan.

Samassa hyökkäsi Kalle esiin koivun takaa.

Hän tarttui levollisella ja varmalla otteella sonnin sarviin. Riuhtaisevalla ja tavatonta voimaa osottavalla liikkeellä teki hän jättiläisen tempauksen, kääntäen sonnin kuonon ilmaan, koivua kohti.

Valtavalla keikahduksella kellistyi sonni ojan reunalle, ja putosi raskaasti selälleen ojaan.

Tyynenä katsoi Kalle voittamaansa hirviötä, irrotti takkinsa, otti pojan käsivarrelleen ja lähti myhäillen kotoa kohden.

— Entä sonni? kysyi Laila henkeään pidättäen.

— Miehillä oli ollut puolenpäivän urakka ennenkuin saivat sen ylös, hymyili Valle.

— No, mitä tuumi Rontus-Kalle jälkeenpäin? uteli kartanonhoitaja.

— Siitä asiasta ei hän ole sen koommin puhunut mitään, selitti Valle. Mutta minä muistan vielä, miten hänen käsivartensa nytkähtelivät omituisesti koko tien istuessani hänen sylissään. Eikä hän minua sillä matkalla laskenut maahan, ennenkuin kodin rappusilla.

— Se olikin sentään aikamoinen voiman ponnistus, sanoi kartanonhoitaja.

— Ja jännitys sitten, lisäsi Laila.

— Minä luulen, että pahimmin häneen oli vaikuttanut pelko, sanoi Valle miettien.

— Pelko?

— Ei pelko sonnista. Mutta pelko minun turvallisuudestani. Se kai pakotti hänet hyökkäykseen sopivassa tilaisuudessa.

Laila kohotti lasinsa kehottavasti hymyillen.

— On teillä ollut aikamoinen karhu leikkitoverina! Olipa hänen kanssaan pikkumiehen turvallinen tallustella. Hänen onnekseen!

— Mielelläni, sanoi Valle ja kohotti lasinsa.

Kun hän kilisti Lailan kanssa, sai Valle mielestään lämpimän ja suloisen katseen.

Se livahti kuin ohimennen, ujosti ja arasti, lämmittäen ja virkistäen. Siinä ei ollut sellaista rohkeata ja vaativaa hekuman värettä kuin Reginan silmäyksissä, jotka sytyttivät kiihkoa ja hurjuutta.

Valle ei muistanut milloin hän olisi istunut näin mieluisassa pöytäseurassa. Hän tunsi nuortuvansa ja elpyvänsä. Tämä ei ollut sitä tavallista helsinkiläistä hermokiihotusta.

Keskustelu luisui vapaasti ja pakottomasti milloin minnekin.

Valle sai tietää, että Laila oli ollut Helsingissä asuntoa hakemassa. Eno tahtoi Lailan keitto- ja käsityökursseille, vaikkei Lailalla itsellään ollut sellaisiin minkäänlaista halua. Mutta oli kai mentävä kun tuo hyvä eno oli niin paha. Eikä ollut enään isää eikä äitiä. Ne olivat kuolleet jo aikoja sitten.

Valle ihmetteli yhä vieläkin missä ihmeessä hän tänään, jo aikaisemmin, oli kuullut Lailan nimen.

— Sehän tulee myöskin Kustin nuorimman tyttären nimeksi, selitti kartanonhoitaja.

— Aivan oikein! Kustihan siitä mainitsi!

— Ja minä menen kummiksi, sanoi Laila.

— Aivan kuin ei tässä muut olisi kummeja, nauroi kartanonhoitaja.

— Niin — eno! Mutta enollahan ei ole aikaa.

— Herra Valtiala myöskin. Hän on jo antanut kumminlahjankin.

Laila sai suuret silmät.

— Mitä ihmettä?

— Sellainen se meidän isäntä on! Kaikki käy kuin tanssi, ylpeili kartanonhoitaja.

— Ihanko totta? uteli Laila.

— Kyllähän minä pyysin kirjoituttamaan nimeni, mutta en minä sinne aikonut mennä, selitti Valle.

— No, mutta miksi ei?

Laila vallan innostui.

— Eihän siihen aikomattomuuteen mitään syytä ollut.

— Voi kai sen siis muuttaa?

— Voisihan senkin tehdä.

— Menemme sitten yhdessä?

— Hm!

— Eikö niin?

— Voisi kai tuonne mennäkin.

Valle oikeastaan iloitsi tästä satunnaisuudesta, vaikka hän yritti näytellä välinpitämättömän osaa.

— Ja samalla on tilaisuus katsella vähän kartanon maita ja alustalaisten asuntoja, kehotti kartanonhoitaja. Tässä tapauksessa minäkin voisin ottaa aikaa itselleni.

Se ei ollenkaan ollut tarpeellista Vallen mielestä, vaikka hän ei sitä sanonut.

— Osaanhan minä antaa kaikki tarpeelliset selitykset, sanoi Laila.

— Ja minä tyydyn niihin aivan erinomaisesti, kiirehti Valle sanomaan.

Hän taisi hätäillä vähän liiaksikin, koska Lailan silmät taas hymyilivät niin nauravina. Aivan kuin junassa päivällä.

— Mihin aikaan? kysyi Valle niin ilmeettömästi kuin suinkin voi, sotkeakseen tuon äskeisen.

— Kello 12 pitäisi olla paikalla.

— Hyvä on. Siis päätetty, sanoi Valle:

Sitten selitti hän tilanneensa Rontus-Kallen herättämään itseään jo kymmeneltä.

— Jo?

Laila naureskeli ilakoiden.

— Sitten saatte Lailan kanssa kahteen pekkaan syödä aamiaista, sanoi kartanonhoitaja. Minä olen silloin jo ratsastanut tipo tieheni.

Se oli Vallelle kovin mieluista. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka ei hän sitä tietysti sanonut.

Ja ettei vaan mitään muutoksia enään tapahtuisi ohjelmassa, nousi hän kiittämään lähteäkseen levolle, ja päästääkseen maalaistapoihin tottuneen isäntä-väkensä rauhaan.

Kiittäessään Lailaa sanoi hän vielä jonkun asiaankuulumattoman sanan huomisesta matkasta, saadakseen pari silmänräpäystä enemmän pitää Lailan lämpöistä kättä omassaan.

Valle oli sanomattomasti mielistynyt ja innostunut.

Kartanonhoitaja tahtoi seurata häntä huoneeseensa, mutta hän esti sen.

Ovella hän vielä sai Lailalta yhden katseen.

Kevyesti juoksi hän yläkertaan.

Valaistuaan huoneensa sähkövalolla, havaitsi hän kauniin kukkakimpun yöpöydällänsä.

Laila varmaankin oli tuonut.

Hän haisteli kauan suloista tuoksua ja mietti.

Hän kulki ajatuksissaan päivän tapahtumat uudelleen. Tai oikeastaan vain ne tapahtumat, joissa Laila oli mukana.

Muut seikat eivät olleet niin mielenkiintoisia.

Hän muisteli ja hymyili.

Tämä oli ollut hänen mielestään erittäin ihmeellinen päivä.

Harvinaisen tyytyväisellä ja kevyellä mielellä laskeutui hän levolle.

Vielä sängystään katseli hän huonettaan.

Sehän oli iloinen ja herttainen, eikä ollenkaan niin autio, kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti.

Ja huominen päivä tuotti erikoista tyydytystä jo mielikuvituksessakin.

Mitä sitten todellisuudessa!

Maalarin tilaaminen oli kyllä tarpeeton teko!

Ei häntä nyt täällä olisi tarvittu. Mutta kaipa hänestä jotenkin selviää.

Valle sammutti yölamppunsa.

XIII

Seuraavana aamuna heräsi Valle äkkiä auringon paistaessa täydellä terällään häntä suoraan silmiin.

— Tuopa on kovin inhoittavaa, ajatteli hän vielä puoli-unisena.

Samassa hänelle selvisi olinpaikkansa — ja auringon paiste muuttui aivan suloiseksi.

Eihän hänen tarvinnut muuta kuin siirtyä vähän lattialle päin, niin karttoi hän auringon.

Mitähän kello mahtoi olla?

Jo vähän yli 10.

Eipäs vaan se Kalle ole tullutkaan!

Hän rupesi kiskottelemaan ja ojentelemaan jäseniään meluavalla tavallaan.

Samassa aukeni ovi hiljaa ja varovasti, ja Valle näki Rontus-Kallen kuiskailevan oven raosta.

— Tule sisään, poikanen!

Rontus-Kallen vartalo työntäytyi hitaasti oviaukosta.

— Hyvää huomenta! Jopas vihdoinkin!

— Huomenta vaan! Mutta ethän tullutkaan herättämään!

— Kävin jo äsken, mutta Valle nukkui niin suloisesti, etten raaskinut.

— No, istu nyt tuohon tuolille minua vastapäätä, niin soitan meille kahvia.

— Minä jo sanoin tytölle tuossa salissa. Me odottelimme siinä. Hän lensi jo hakemaan.

— Te olette liian herttaisia täällä maalla.

— Liian?

— Niin. Te pilaatte minut.

Kalle katseli kysyvänä. Hän ei tietänyt miten pitäisi tuo ymmärtää.

Vallea rupesi naurattamaan.

— Te olette liian hyviä.

Jo Kallekin ymmärsi ja hymyili.

— Silloin harvoin kun me näemme isäntämme, sanoi hän vakavasti.

Palvelustyttö tuli sisälle siistinä ja puhtaana, kuin pitoihin laitettuna.

Tarjottimella oli kahvia, valkosen leivän ja vasta kirnutun voin kanssa, kahdelle.

Leivästä tuntui voimakas tuoreuden tuoksu.

— Milloinka tuota on leivottu? kysyi Valle, ystävällisesti hymyilevältä tytöltä.

— Tänä aamuna.

— Milloin te sitten nousitte?

— Neljältä.

— Ja milloin panitte nukkumaan?

— Johan me siinä puoliyön aikaan —

— Nousiko neitikin?

— Neiti nousi viideltä.

— Kuulkaas te, pojat, sanoi Valle koomillisen varottavalla äänellä. Illalla kello 7 nukkumaan!

Tyttö päästi välittömän, helakan naurun, ja Kallekin hörähti ilostuen.

— Vie nyt neidille kiitokset ja sano, että puolessa tunnissa minä olen valmis.

Tyttö niiasi ja lähti niin tyytyväisenä, että oli ovipieleen lentää. Mutta samassa kääntyi hän, anteeksi-pyytävä ilme kasvoillaan, otti Vallen kengät ja hävisi ovesta.

— Kas, kun en minäkään noita huomannut, ihmetteli Kalle, korvallistaan raapien.

Valle kaatoi heille molemmille kahvia, sekotti kermat ja sokerit sekä laittoi voileivät.

Ja sitten he joivat.

Kallelle oli tämä niin mieluista, ei kahvin tähden, mutta itse tapauksen vuoksi, ettei hän edes muistanut estellä eikä ujostella.

Puolimatkassa hän sen vasta oivalsi, ja rupesi heti miettimään mitä nyt olisi tehtävä.

— No, mitä mietit?

— Kun minä tässä näin —

— Eipäs! Sinä olet siinä niin — ja minä olen tässä näin.

Kallea nauratti niin tavattomasti. Posket jo ihan liikahtelivat.

Kun tuo Valle olikin, ihan kuin ennen pikkupoikana!

— Kuuluuko mitään uutta?

Paljon kuului uutta.

Kalle kertoi, että hän tulisi kuskaamaan ajelulla. Ja oikeat vaunut otettaisiin —

— Jahah! Ettei niistä putoa, nauroi Valle.

Ja pehtori oli käynyt Kallen luona vielä illalla juttuamassa kuskin asiasta. Kuski oli pyytänyt, ja tahtoi pyytää anteeksi. Ja kuski itsekin oli sitten tullut ja ollut kovin pahoillaan.

— Entä sitten?

No, ei Kalle sen enempää siihen osannut sanoa.

— Tahtooko Kalle, että kuski jäisi kartanoon?

— Onhan hän hyvin hyvä hevosille.

— Mutta jos Kalle ei pidä hänestä?

— Ehk'ei hän enään velmua.

— Mutta jos?

— Pannaan sitten pois.

— Mutta jos hän taas suututtaisi Kallen?

— En minä enään.

— No, tahtooko Kalle sitten, että hän saisi jäädä kartanoon? Niinkö?

— Niin.

— Hm! Pitääpä ajatella.

— Mutta minä kuskaan aina Vallea.

— Se on oikein! Siitä minä pidänkin enemmän.

Tyttö toi Vallen kengät.

— Neiti pyysi sanomaan, että uimahuoneella ovat lakanat ja pyyheliinat kunnossa, jos kartanonherra menisi uimaan.

— Uimaanko?!

— Niin — hymyili tyttö ja lähti.

— Kuulehan, Kalle! Mennäänkö me uimaan?

— Uimaanko?

— Kalle melkein peljästyi.

— En minä ole käynyt sitten kuin — ennen Vallen kanssa.

— Onkohan vesi kovin kylmää?

— Lämmintähän se tuossa uimahuoneen poukamassa —

— Mennäänpäs!

Valle hypähti sängystä niin vikkelänä, että häntä itseäänkin nauratti.

Miten pian se helsinkiläisyys katoo ruumiista näissä ihanissa oloissa!

Täytyihän hänen mennä uimaan, kun kerran Laila oli ehdottanut.

Mikä mies hän muuten olisi?

— Mukana tulen, rannalle seuraksi, puheli Kalle karttelevasti, lähtöhommissa.

— Ja veteen molemmat kuten ennenkin, hymyili Valle.

Entiset uimatoverit lähtivät kiireesti rantaan.

— Jos olisi vielä Kustikin mukana, sanoi Valle, kun kulkivat ihania, aurinkoisia puistokäytäviä joen rantaa kohti.

Valle oli joutunut kokonaan entisaikaiseen, poikamaiseen mielentilaan.

— Ei Kustikaan enään ui, puheli Kalle hengästyneenä.

— Eikö? Meistähän on tullut sitten aikamoisia laiskiaisia.

Tuossahan oli jo uimahuone.

Valle tahtoi näyttää Kallelle, että hän oli aivan kuin ennenkin — joka suhteessa.

Nopeasti riisuttuaan aikoi hän syöksyä suin päin jokeen.

Mitä jos sentään koettaisi ensin vettä!

Hyvä isä, miten se oli kylmää.

— Arvasin minä sen, tuumi Kalle ja koetteli myöskin vettä.

Vallea kovin epäilytti.

Eipä olisi pitänyt tulla.

Nyt hänelle naurettaisiin, ja ihanhan Laila pitäisi pilkkanaan.

Tämähän vasta oli poikamainen päähänpisto, tämä!

Eihän sitä nyt olisi pitänyt näin kevytmielisesti antaa entisyyden viekotella.

— Ilmassa tulee vilu, pitäisi pukeutua, sanoi Kalle huolehtien.

— Minä menen, jos sinäkin tulet, sanoi Valle.

— Jahah!

Kalle rupesi heti riisumaan.

Samassa Valle katui, mitä oli sanonut. Tietysti Kalle tulisi. Pitihän hänen se tietää. Olihan Kalle pahemmassakin ollut hänen tähtensä. Ja mitä lämpimän apua hänellä Kallesta olisi. Se oli vain sellainen entisaikainen tapa, sekin. Kahden muka paremmin uskaltaisi.

— Ei, ei! Sanoin vain leikillä.

Valle painoi silmänsä kiinni, ja hyppäsi pää edellä veteen.

Täytyihän hänen.

Hengitys taukosi hetkeksi ja ruumista kirveli vähän, mutta sitten tuntui kovin suloiselta.

— Tulenko? kysyi Kalle.

— Älä! Tämä on ehkä liian kylmää sinulle.

Nähtävällä mielihyvällä alkoi Kalle pukeutua uudelleen.

Punaihoisena ja reippaana nousi Valle joesta.

Oli se sentään ihmeellisen virkistävää, — eikä nyt voitu hänelle naureskellakaan.

XIV

Valle söi aamiaista yhdessä Lailan kanssa, ja se oli hänen mielestään aivan erikoisesti huvittava tilaisuus.

Sen jälkeen oli heidän heti lähdettävä.

Vaunut olivat jo portaiden edessä, ja Kalle kierteli vielä hevosia, silmäilläkseen oliko kaikki niin kuin olla pitää.

Joku palvelustytöistä kantoi vaunuihin ison kopallisen Lailan valmistamia leivoksia, tuliaisiksi Kustin vaimolle.

Tasaista puistokäytävää pitkin vyöryivät vaunut hiljaisesti ja tuudittavasi keinahdellen.

Vallella oli niin hivelevän miellyttävää tässä Lailan rinnalla, että häntä väkisinkin hymyilytti.

Oli se omituinen tuo alustalaisten lakkohomma, joka oli kutsunut hänet tänne maaseudulle, kesken kaiken.

Omituiselta tuntui myöskin hänen tapaamisensa Lailan kanssa, rautatievaunussa.

Ihmeellinen sattuma, että Laila juuri silloin tuli kotia! Ettei juuri nyt sattunut olemaan Helsingissä!

Olisikohan näillä sattumilla jokin syvempi tarkotus? Tai huvikseenko vain kohtalo heitteli tapahtumia ihmiselämän suurelle leikkikentälle?

Ehkä olikin taivaltajan kulku vain sokeitten ja tarkotuksettomien sattumien tienraivausta! Ehkä!

Mutta minne tämä tie sitten johtaisi?

Jonnekin — myöskin tarkotuksettomaan päämäärään!

He istuivat niin lähekkäin, että Valle selvästi tunsi lämpövirran hehkun Lailasta. Lämpöä säteilevä aalto ylläty hänet, kosketuksesta.

Päämäärä!

Mikä päämäärä tässä sitten olisi?

Hän katsoi hymyillen Lailaan.

Laila irrotti juuri erästä kukkaa rinnallaan olevasta kukkakimpusta.

— Tahdotteko? kysyi hän, kääntyen Valleen päin.

— Tietysti, kun te annatte.

Laila asetti hänelle kukan napinläpeen, vetäytyen sen jälkeen vähän taaksepäin, kauempaa katsoakseen.

Valle näki taas tuon puhuvan, hymyilevän katseen, saman kuin eilen junassa.

— Miksi te hymyilitte minulle eilen junassa?

— Hymyilinkö minä?

— Hymyilitte. Aivan kuten nyt.

— Millekä asialle se olisi ollut?

— Sehän minua huvittaisi tietää.

— Mitä silloin muuta tapahtui?

— Ei minun tietääkseni mitään muuta. Te hymyilitte heti kun minut näitte.

— Ai, niin!

Laila nauroi helakasti.

Valle tuli hämilleen ja epävarmaksi. Olisikohan se ollut joku koomillinen juttu sittenkin!

Mutta eihän asiaa tähän voinut jättää, kun se kerran oli tullut esille.

— No?

— Minua huvitti niin sanomattomasti kun minä tiesin, että me molemmat matkustimme samaan kartanoon. Minä tunsin teidät, mutta te ette tuntenut minua.

— Sekö teitä huvitti?

— Se oli mielestäni niin — niin vitsikästä, kuten koulussa sanottiin. Vaivasiko se teitä?

— Ei! Se huvitti. Te huvititte minua sanomattomasti, koko matkan.

— Koko matkanko?

— Niin.

Laila nauroi vallattomasi!

— Ilmanko te sitten nukuittekin!

Vallekin rupesi ääneensä nauramaan.

Keskustelu muuttui yhä hilpeämmäksi ja vapaammaksi.

Kalle käänsi vähän päätään olkansa yli.

— Kuski on portilla, sanoi hän puoli-ääneen.

Tosiaankin! Siellä on kuski porttia avaamassa. Tämähän oli kaunis piirre miehessä. Oli vapaaehtoisesti tullut kilometrin matkan avaamaan porttia, ettei Kallen tarvitsisi vaivautua, eikä ajopelien seisahtua.

Nuorukainen oli nähtävästi toisellainen, kuin millaisena hän eilen esiintyi.

Häpeissään ja anteeksipyytävä katse silmissään kohotti kuski kohteliaasti lakkiaan, vaunujen ajaessa maantielle.

Valle ja Laila tervehtivät ystävällisesti, ja Kallekin näkyi nyökkäävän päällään.

Laila kertoi sitten kuulleensa kuskin selittäneen, ettei hän tarkottanut mitään pahaa ilveilevällä esiintymisellään, mutta että kuulijain huvittaminen oli kiihottanut häntä tyhmyyteen.

— Nähtävästi me saamme pojasta vielä kiltin miehen, sanoi Kalle olkansa yli, kiristäen ohjaksia ja päästäen hevoset sitten vinhaan vauhtiin.

Vallen mielestä ajettiin liian lujaa. Hevosien tähden hän ei siitä välittänyt. Tiesihän Kalle paremmin kuin hän, mikä tässä asiassa oli varteenotettava. Mutta matka loppuisi liian pian. Tämä ihana matka!

— Miksi niin lujaa? kysyi hän.

— Jos kummit ajavat vinhasti, niin tytöstä tulee topakka ihminen, selitti Kalle.

Laila hymyili, eikä puhunut mitään.

Mikäpä siinä sitten auttoi!

Laila selitteli taloista ja asumuksista, joitten ohi kiidettiin, yhtä ja toista.

Valle kuunteli mielellään. Ei niin paljon selostuksien asiallista puolta kuin itse selostusta.

Laila kertoi vilkkaasti ja elävästi.

Vallen mielestä olisi hassua, että tuollainen tyttö menisi soppakouluun. Teatteriin hänen pitäisi mennä.

Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan.

— Niin teidän veljennekin sanoi, myhäili Laila.

— Marttiko?

— Niin.

— Milloin?

— Kesällä.

— Tapasitteko hänet?

— Hänhän oli täällä koko heinäkuun. Ettekö sitä tiedä?

Vallen otsa vetäytyi kurttuun.

Tiesihän hän sen, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi.

Hän sai painostavan, ärsyttävän tunteen.

Mistä se johtui? Ei hän siitä oikein ollut selvillä. Mutta hänen kirkas mieli-alansa oli sumentunut.

Valle oli kuitenkin kuuntelevinaan, mutta tuskin kuuli mitään.

Hän jäi tuohon sumentuneeseen ilmakehään. Aurinko ei enään paistanut yhtä helakasti.

Eräässä pikku ylämäessä, missä Kalle antoi hevosten käydä, tuntui matka jo liian pitkältä Vallen mielestä.

— Tällä tavallahan siitä tytöstä tulee aika nahjus, huusi hän Kallelle.

— Niinkö, sanoi Kalle, päästäen hevoset täyteen vauhtiin.

Näin oli parempi.

Ei tarvinnut aina vastailla Lailalle. Kysymykset unohti hän kokonaan tekemättä.

Häneen oli takertunut sekaisia ajatuksia, jotka eivät hevillä jättäneet.

Tietysti Martti oli vanha tuttava Lailan kanssa.

Olivat useasti istuneet kolmisin, kuten eilen illalla ja useasti kahden kesken Lailan kanssa aamiaisella, kuten hän tänään.

Palvelustyttö oli ilmottanut uimalakanoista ja leipomisista, kuten hänellekin. Ja silloinkin Laila oli noussut jo viideltä.

Kukkia myöskin oli Martti tietysti saanut, ja ajellut Lailan kanssa vaunuissa tätä samaa tietä.

Tuntui ihan pistelevältä istua tässä Lailan vieressä.

Hän näki itsensä koomillisessa valossa, mikä häntä omissa silmissään alensi kiusoittavasti.

Hän oli käyttäytynyt narrimaisesti koko ajan. Oli ollut ihastunut kuin koulupoika. Tietysti oli Laila sen huomannut. Tietysti! Naisilla on niin hyvä vaisto.

Laila oli kaiketi mielessään koko ajan naureskellut hänen narrimaiselle ihastukselleen, joka oli useasti mennyt paljon yli kohteliaisuuden vaatimusten.

Mutta ei tietysti ollut huomaavinaan. Pitihän suvaita kartanonherralta pientä mielistelyäkin, näinä parina päivänä.

Eivätkä naiset ole niin tarkkoja tällaisissa asioissa, vaikka olisivat suhteissakin johonkin toiseen.

Kuka tietää mikä suhde tässäkin on olemassa!

Täällä sen Martinkin on tarvinnut vetelehtiä kesillä! Eihän tämä ole hänen kotinsa, enemmän kuin joku muukaan talo. Olisi mennyt äitinsä kotitaloon, missä on syntynytkin.

Aivan liian auliisti hän on taskurahojakin saanut yli vakinaisten kuukausimenojensa. Aina vaan milloin on kirjoittanut.

Valle tunsi istuvansa sangen epämukavasi, ja siirsi itseään.

Laila katsoi vähän, mutta ei puhunut mitään.

Valle huomasi, ettei Laila ollut puhunut pitkään aikaan mitään.

Oliko hän mahtanut tuntua säädyttömältä? Sellaisesta pitäisi toki itsensä varoa. Eihän Laila tähän ole syypää. Itsehän hän on ollut sokea ja tyhmä. Lyönyt päänsä seinään.

— Mikä talo tuo on? kysyi hän, jotakin sanoakseen.

— Se on ristiäistalo, sanoi Laila, valmiina enemmille selityksille.

Mutta Valle ei enempää kysynyt.

Vaunut ajoivat punaiseksi maalatun talon pihaan.

Valle hyppäsi alas, auttaakseen Lailaa.

Mutta Laila oli jo, kevyenä ja terhakkana, ottamassa koria Kallen istuimelta, yrittäen mahdollisimpansa mukaan tulla yksin toimeen.

Valle huomasi, ettei hänen murjottamisensa pitemmälle käynyt. Ulkonaisia muotoja täytyi toki noudattaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

Näennäisesti mielenkiintoisena keskusteli Valle talonväen ja vieraiden kanssa kaikellaisista asioista, jättäen heihin herttaisen muiston käynnistään.

Mahdollisimman pian toimituksen jälkeen lähtivät he kotimatkalle.

Syyttäen äskeistä hajamielisyyttään koetti Valle nyt koko tien pitää yllä keskustelua.

Mutta hän varoi tarkoin, että se pysyi äskeisestä sävystä niin loitolla kuin mahdollista, kosketellen etupäässä alustalaisten oloja ja tienviereisiä huomioita.

Kuski oli taas aukomassa puistokäytävän porttia.

Nähtävästi kunnon luonne, kaikesta huolimatta. Ei pitänyt veräjäpojantointa kuski-arvoansa loukkaavana kun kerran olosuhteet olivat näin nurjiksi kääntyneet.

Jotakin tämän tapaista ajattelivat kaikki vaunuissa istujat ohi ajaessaan.

Laila lausui arkailevan ajatuksensa kuskin puolesta, ja siitä mahdollisuudesta, että hän edelleen saisi jäädä kartanoon.

— Jääköön, sanoi Valle.

Olihan hänestä yhdentekevää mokoma asia.

Valle katsoi sattumalta napinreikää, jossa Lailan kukka oli.

Se oli taittunut ja putosi varrestaan.

Valle heitti varren tielle.

— Tahdotteko uuden? kysyi Laila herttaisesti.

— Se taittuisi kuitenkin, sanoi Valle.

Omituisen vihlaiseva tunne kulki salamana hänen sydämensä läpi.

Hän koetti hymyillä, etteivät hänen sanansa vaan mitenkään saisi katkeraa tai kaihomielistä väritystä.

Mutta suupielissä kävi suonenvedontapainen väräys, ja se pakotti hymyn haihtumaan huulilta.

Vaunut pysähtyivät portaiden eteen.

XV

Maalari Helilä tuli määrätyllä junalla ja istui jo vainion aitovierussa työskentelemässä.

Valle oli käynyt häntä vastassa ja piti hänelle nyt seuraa — jotakin tehdäkseen.

Hän istui aidalla ja katseli kartanoa välinpitämättömillä, melkeinpä vastenmielisillä silmäyksillä.

Olihan aivan joutavaa tämä maalauttaminen. Kerrassaan tarkistamaton päähänpisto! Eihän sellaista voinut edes puolustaakaan.

Ainoa hyvä puoli oli siinä, että hän nyt tuli Helilältä jotakin tilanneeksi, kun hän ei ollut koskaan voinut sulattaa Helilän henkilökuvauksia, joissa tämä taiteilija hahmoitteli kaikki enemmän tai vähemmän alkuihmisten näköisiksi, muistuttaen etupäässä mestarin omaa ulko-asua.

Hauska nähdä millä tavalla hän painaa leimansa tähän sivistettyyn ja siistittyyn luontoon.

— Sinun pitäisi, kartanon isäntänä, olla tuossa pellolla, käsi auran kurjessa. Se olisi jotakin, puheli maalari.

— Ja hirmuisen laiha hevoskaakki auran edessä, sanoi Valle hymyillen. Sellainen, jommoisia veli tavallisesti maalaa.

— Ei se tähän sovi. Kyntäjää luultaisiin torppariksi, ja taulu saisi sosialistisen vivahduksen, nauroi maalari leveästi. Mutta kyllä sinun pitäisi olla taulussa. Mitä ajattelet kylväjästä, vakka olkahihnassa? Kartanohan on kuollut, ellei ole isäntää. Maalataanko isäntäkin?

— Mutta eihän veli ole tämän kartanon isäntä, naureskeli Valle.

— Ei, ei! Sinä tietysti! Ymmärrätkö?

— Mutta siitähän tulisi sinun näköisesi!

Maalari katsoi ensin karsaasti, mutta kohdatessaan Vallen leikillisen silmäyksen, rupesi hän makeasti nauramaan.

— Vaikka sinä olet yleisesti tunnustettu taide-arvostelija, jonka sana on a ja o — niin minä sinulle nyt kuitenkin selitän tämän ilmiön salaisuuden, lörpötteli maalari toimessaan.

Valle oli jo sata kertaa ennen kuullut Helilän sielumaalaus-teoriian, antaen hänen senvuoksi paasata omia aikojaan.

Valle tiesi, että se kestäisi niin kauan kuin hän tässä istuisi kuuntelemassa. Ja häntä halutti pysyä poissa kartanosta niin kauan kuin mahdollista.

Hämärän tultua lopetti maalari työnsä, ja he lähtivät kartanoon.

Valle vetäytyi huoneeseensa ja maalari lähti katselemaan talon rakennuksia.