Part 12

Kääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä tulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he olivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt nähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen käytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta, sillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja hyökätäksensä päälleni takaapäin.

-- Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. -- Halloo, Zorro... Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!

Nyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on liian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin luullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien hevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan hyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä usein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi saavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.

Minulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta taaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo kilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.

Muuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli selittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain että annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.

Tunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja voimattomammaksi.

Näin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi korkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki oli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen päättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin juuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista. Toivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.

Sekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden hervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka äkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi kuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin runtelemana.

Tuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin taistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten, ja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä edestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he pensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki tuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni Elijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.

Niistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa, joka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä. Hän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä olikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten huomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin. Enpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään vaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka väsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän heti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän silloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin seikkailuihin.

Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani kiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso, pallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä liipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia, kokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi jokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.

Hän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme kuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan torjuaksensa minusta aijotun iskun.

-- Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte hyvään aikaan; olette pelastanut minut.

-- Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt murskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti vatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla... Miten on laitanne, kapteeni, oletteko haavoitettu?

-- Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan väsynyt verenvuodon takia. Hevoseni... sen löydätte tuolta... puiden takaa... Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni... hevoseni.

Muutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin hevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta paidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä jalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli kaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani sekä pestä verta kasvoistani.

Kun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin suunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.

Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi, jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.

XVII.

Poismeno ja palaaminen.

Varhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan äänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti heidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua torille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu kestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli ajatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen kuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut, mutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa. Hänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä käyttäytynyt niin raa'asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka hänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän aseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa ei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun mustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli jonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista kuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä hänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi tuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi hän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa tuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka hyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa tekivät.

Minua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa, sitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt suunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään järjellistä ehdotusta.

Mitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä olisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä vähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi hetkeäkään turvattuna.

Ainoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen isänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä vaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de Bejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes sota loppuisi.

Vasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni, ja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä. Suurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen saaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä ja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla estellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen poislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi pelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?

Aikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa, niin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei kuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin joukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä herrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä. Sitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi, minun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua, voisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi onneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella maatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.

Suurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis tuon varoittavan kirjoituksen.

Luotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan miehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen määräpaikkaansa.

Keventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.

Kauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin taistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka kuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi pari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni pysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas epäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua kääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet herjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin pidättää väkeäni heille kostamasta.

Tiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun lähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä huomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin eteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme Canalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin järjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran kanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä vilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.

Kaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu sotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt lähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut vastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.

Tämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä aikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta valitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.

Koska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin meille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään kauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme telttamme, aloimme kotiutua.

Kauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet olivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme varmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja virkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin toivorikkaammalla mielellä.

Mutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni palaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni vapaan vallan.

Olin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta lievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.

Suunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan läheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta, jotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä parempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta minä olin milt'ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa tapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni saada vielä kerran tavata lemmittyäni.

Olin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan; lähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.

Syy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut ottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja sitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä retki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään joukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme maantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea lähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa meidät onnettomuuteen.

Aikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten lähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä käynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi minut sen portille.

* * * * *

Hämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa hiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme kappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti maatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet ratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin välttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä huomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.

Täydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt edeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett'emme tulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään pitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa tahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa tietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla, missä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan maatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme paikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit näkyviimme. Eteenpäin!

Mitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa? Mistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi hämärtävät. Onko se kuu?

Maatila on tulessa!

-- Ei... se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta uunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.

Ei olekaan. Me nelistämme esiin metsästä, maatila on edessämme ja sen valkoiset muurit loistavat tulen keltaisessa valossa. Mutta rakennus on paikallansa. Ankara nuotio palaa portin edustalla; se se levittää loisteensa metsään.

Pysäytämme hevosemme sekä tuijotamme ihmetellen tuohon ilmiöön. Näemme aimo rovion, johon on otettu poltinaineksia talon kuivasta lehväsvarastosta -- mahdoton tulimeri, joka vaimentaa valjun kuutamon. Voimme nähdä maatilan rakennukset yhtä selvään kuin päivänvalossakin.

Miksi tämä rätisevistä akasiakimpuista rakennettu polttouhri?

Nuotion ympärillä näkyy joukko olentoja. Siellä on miehiä, naisia, koiria ja satuloituja hevosia. Isoja hopeakaloja paistetaan hiilillä, ja jo valmiiksi paistettuja niellään ahmimalla. Ovatko nuo villejä loimuavan nuotion ympärillä?

Ei, voimme aivan selvään erottaa heidän kasvonsa, miesten valkean ihon ja mustan parran sekä naisten puuvillavaatteet; voimme nähdä sombreroja sekä serapeita, villalevättejä ja alushousuja, vyöhineitä, sapeleja; voimme kuulla heidän äänensä, kun he kirkuvat, rääkyvät ja laulavat; näemme heidän rohkeat eleensä heidän tanssiessaan fandango-tanssiaan. Ei, nämä eivät ole intiaaneja; se on sissijoukon leirivalkea.

Ah, jospa olisin kuunnellut järjen ääntä ja antanut miesteni piirittää nuo konnat! Mutta vereni kiehui, ja minä pelkäsin tuhlata ainoatakaan silmänräpäystä, etten tulisi liian myöhään, sillä aavistin pahinta.

Annettiin hyökkäyskäsky, ja ikäänkuin kahleistansa päässeet koirat ryntäsimme esiin, kohottaen sotahuutomme.

Tämä oli hullun yritys. Vihollisemme tunsi täydellisesti tuon käheän teksaslaisen "hurraa"-huudon. Se oli suotta huudettu heidän säikähdyttämiseksensä. He eivät koskaan olisi meitä varronneet.

Huuto varoitti heitä ja saattoi heidät hajoamaan kuin akanat. Maatilalle vievä, jyrkkä tie oli hevosillemme liian vaivaloinen, ja ennenkuin pääsimme kukkulalle, oli sissien pääjoukko jo noussut ratsuillensa ja paennut kiireesti pois näkyvistä. Kuusi joutui elävänä käsiimme, mutta tavallisuuden mukaan oli tuon ovelan päällikön onnistunut paeta.

Takaa-ajon yrittäminen olisi ollut mielettömyyttä; he pakenivat kukkulan takana oleviin synkkiin metsiin, ja minunkin mielessäni oli kokonaan toista. Ratsastin pihaan. Tätä valaisi nuotiosta tuleva leimu. Siellä vallitsi hävityksen kauhistus. Kalliita huonekaluja, rikottuja tahi kumoonheitettyjä, oli sikinsokin verannalla ja kivikerrassa. Huusin Isolinan ja don Ramonin nimeä -- vain kaiku vastasi huutooni.

Hyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä saamatta vastausta.

Riensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen sisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei siellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin olivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden muurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet ulkopuolelle.

Toivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani ja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin olevan!

Ah, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja koettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat silmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus pääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin piilostansa.

-- Cyprio! huusin minä.

-- Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.

-- Sano minulle, Cyprio, missä he ovat... missä?

-- Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en tiedä mihin.

-- Sennoranko, sennoran?

-- Oi, herra, tämä on hirmuista!

-- Sano minulle kaikki pian! Pian, Cyprio!

-- Sennor, tänne tuli miehiä, joilla oli musta naamari kasvoilla ja jotka murtautuivat huoneisiin sekä veivät isännän pois; sitten he laahasivat donna Isolinan pihalle. Toiset menivät talliin ja toivat sieltä sen valkoisen hevosen... sen, joka tuotiin aavikolta tänne. Sen selkään he sitoivat donna Isolinan. Neitsy Maria, mikä näky!

-- Sitten?

-- Sitten he veivät hevosen virran poikki sen toisella puolella olevalle kedolle. Kaikki menivät katsomaan tuota "pilaa", joksi he sitä sanoivat... Taivas, mikä pila! Minä en mennyt, sillä he löivät minua ja uhkasivat tappaa minut, mutta minä näin kaikki kukkulalta, jossa olin piiloutunut pensastoon. Oi, pyhä Maria!

-- Sitten?

-- Sitten ne pistivät raketteja hevosen kupeeseen ja sytyttivät ne, nykäisivät ohjaksista, ja hevonen läksi laukkaamaan, raketit perässänsä sekä donna Isolina sidottuna pitkäkseen sen selkään... sennoritaparka! Voin nähdä hevosen, kunnes se oli kaukana, kaukana aavikolla, Jumala minua varjelkoon! Sennorita on hukassa!

-- Vettä! Rube! Garey! Ystävät... vettä! Vettä! Koetin päästä kaivolle, mutta hoippueltuani pyörryksissä pari askelta tunsin voimaini pettävän ja kaaduin hervotonna maahan.

XVIII.

Yöllä.

Olin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot eilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon kauhean uutisen vaikutusta.

Tuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen reunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä vaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri kaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.

Ensimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä ajamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä vainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin vain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun piti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko -- valkoisen hevosen jälkeen.

Valitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin luutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden kanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä kaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni riittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian palata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän johtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.

Hevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli silmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta, syöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten aukealle aavikolle.

Cyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli saastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia paperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita sytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella -- tuon pirullisen näytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja kuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä seuraten olimme pian kaukana aavikolla.

Enemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset olivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan jälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen hevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli pannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut. Pitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää ollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.

Viidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti tunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon rotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut kappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.

Niitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja varovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä jäljet satulasta laskeutumatta.

Väliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin mitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta ja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän palveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin tarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä riensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta turkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne. Ei yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua -- ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni ja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla höllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Sydämeni oli milt'ei muserrettu.

Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja lausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän ystävällisen äänen.

-- Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme heidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut. En luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee jonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat palaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin...

-- Ja silloin? kysyin koneellisesti.

-- Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla laukalla.

Aloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.

-- Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla äänellä.

-- Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; -- sehän on katoamaisillansa.

Rube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta varmalla äänellä.

Kaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena pilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten voisi "kadota"? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.