Part 11

Hän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli jokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät ympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville, samalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä syrjässä.

Tälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa ikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja kukkien tuoksusta.

Minäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman silmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin. Häpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt hevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt kauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi auringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana katselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden latvojen ylitse.

Niin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne minulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta lävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni -- olin tullut olemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan täten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla, raivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin levottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.

Ohjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään, sydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua, papukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä äänellä: Ijurra.

Tämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren näkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni ohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui täydessä voimassaan.

Minua eivät pidättäneet mitkään epäröimiset. Ei, tuo ihminen oli velkaa minulle korvausta, vieläpä hengenkin. Hän oli vainonnut minun henkeäni, mutta nyt voisi hänen henkensä olla alttiina minun kostolleni. Tällä paikalla, tuon sulottaren läsnäollessa, täytyy hänen kuolla tahi minun itseni kaatua. Molemmat emme tulisi elävänä tästä paikasta lähtemään.

Ajatukseni kiihoittivat luultavasti hevostani, sillä samassa silmänräpäyksessä se kohotti päätänsä ja hirnahti rajusti. Vastaus tuli ikäänkuin kaikuna tuolta aukealta paikalta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä huudahti eräs ääni: -- Halloo! Kuka siellä? Piilotteleminen oli enää mahdotonta. Huomasin että minut oli nähty, ja kannustaen hevostani ratsastin esiin ja pysähdyin Isolinan eteen. Hänen silmänsä välähtivät, kunhan loi ne minun. Tunsin nolostuvani tästä; käytökseni ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt. Ajattelin jotakin anteeksipyyntöä epäkohteliaalle tunkeilevaisuudelleni. Syyttäisinköhän sattumaa? Hän ei minua uskoisi; aika ja paikka puhuivat sellaista otaksumista vastaan. Ei, ei mitään teeskentelyä: minä tunnustan rohkeasti totuuden. Mustasukkaisuus oli tehnyt minut seurauksista välinpitämättömäksi.

-- Hyvää päivää, cavallero! sanoi hän, keskeyttäen minun kiireelliset mietiskelyni. -- Missä teidän oppaanne on? Miten olette löytäneet tämän paikan?

-- Varsin helposti, sennorita; seurasin teidän hevosenne jälkiä.

-- Mutta niin pian... minä en teitä odottanut...

-- Ei, te odotitte toista.

-- Niin kyllä. Luulin Cyprion tulevan ennen teitä...

-- Cyprion!

-- Niin, Cyprion.

-- Sennorita, jos tämä on teidän orpananne toinen nimi, niin saan sanoa, että olisi viisainta häneltä, ettei hän lainkaan tulisi.

-- Orpanani... Viisainta, ettei tulisi! Pyhä kolminaisuus, kapteeni! En käsitä teitä.

-- Siinä tapauksessa, sennorita de Vargas, Puhun selvemmin. Jos Rafael Ijurra tulee tänne, niin joko hän tahi minä jää tälle paikalle. Hän on väijynyt henkeäni, ja minä olen vannonut surmaavani hänet milloin ja missä hänet vain tapaankin.

-- Suokoon Jumala, että voisitte pitää valanne!

-- Teidän orpananne?

-- Orpanani... Rafael Ijurra... minun... perheeni katkerin vihollinen.

-- Ja häntäkö olette täällä varronneet?

-- Häntäkö? Ha, ha, haa! En! Niin vähän pelkuri kuin olenkin, en tahtoisi olla täällä kahdenkesken Rafael Ijurran kanssa.

-- Sennorita, te hämmästytätte minua! Tehkää hyvin ja selittäkää...

-- Per dios! Urhoollinen kapteeni, teidänhän tulee selittää minulle. Minä pyysin tätä kohtausta kiittääkseni teitä oivallisesta lahjasta. Te tulette vihaisin silmin ja katkerat sanat kielellänne.

-- Te pyysitte tätä kohtausta?... Ja sen sanotte te, sennorita?

-- Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua teitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan vastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?

-- Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka paratiisilta.

-- Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä toisillemme.

-- Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri toivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.

-- Avosydämisyyttä?

-- Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin ensin tehdä teille kysymyksen.

-- Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.

-- Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuo Cyprio, jota odotatte?

-- Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun palvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän itsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo, kapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut teitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa. Sitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko joukko sanomista.

Ajatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä; pojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua odotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin huolestuneena.

Nuo katkerat hetket olivat ohi, ja sydämeni paisui jälleen ylpeistä, iloisista tunteista.

Vielä hän ei tietänyt minun tulleen kutsumatta. Cyprio läksi pois mitään vastaamatta. Hetkisen aijoin pyytää anteeksi epäkohteliasta käytöstäni, mutta tämä ajatus sai poistua sen tärkeän päätöksen tieltä, jonka olin tehnyt. Siihen pakotti minua kiihko, joka oli minut kokonansa vallannut; ja sitä paitsi, kuka tietäisi, milloin niin sopiva tilaisuus tulisi!

Ajoin hänen viereensä ja kumartuen hänen puoleensa katsoin hänen kirkkaisiin, kysyviin silmiinsä ja kuiskasin:

-- Minä lemmin sinua!

Huuleni vapisivat, mutta ääni ilmaisi sanojeni tulleen sydämestä.

Tuo hänen tavallinen hymynsä oli kadonnut hänen huuliltansa. Hieno punastus tuli heleämmäksi ja nousi yhä enemmän hänen poskillensa: mustat silmäripsit vajosivat ja peittivät puoleksi niiden alla välkkyvät silmäterät; nuo iloiset tytön kasvot saivat äkkiä naisen vakavan ilmeen.

Syntyi pitkä äänettömyys; minusta se tuntui ijankaikkisuudelta.

-- Sennor, sanoi hän vihdoin, ja ensi kerran kuulin hänen äänensä väräjävän, -- sennor, te lupasitte olla avosydäminen; se te olettekin olleet. Oletteko myös totuutta rakastava?

-- Olen puhunut sydämeni pohjasta.

Nuo pitkät silmäripsit nousivat, ja lempeä valo heijasti hänen kirkkaista silmistänsä; hetken se paloi vakavasti, valaen lievitystä sydämeeni.

Äkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin näkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli uusi tuskan hetki. Hän jatkoi:

-- Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?

Hämmästyin, enkä vastannut mitään.

-- Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?

-- En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.

-- Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä vihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!

Surullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.

-- Ah, kapteeni, hän jatkoi, -- sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn kysymyksen olette usein ennenkin tehneet... usein, pelkäänpä liiankin usein.

Katselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta. Tuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja hän silmäili maahan.

Oliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun odottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?

-- Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?

Hän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan surumielisyyttä.

-- Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme! Mutta nykyisyys... sanokaa uudestaan... sanokaa minulle uudestaan että lemmitte minua.

-- Lemmin!... Niin, sennorita.

-- Ja minulla on teidän sydämenne... koko sydämenne?

-- En milloinkaan... voi toista rakastaa.

-- Kiitos, kiitos!

-- Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois käännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.

-- Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein -- kiitollisuuteni! Vielä kolme seikkaa... jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.

-- Mainitse ne!

-- Miksi väärä kainous sitoisi kieleni! Lupasinhan olla avosydäminen. Minäkin tulin tänne tunnustukselle. Kuule! Kolme seikkaa, olen sanonut. Katsokaa ympärillenne... pohjoiseen, etelään, itään, länteen... maa, jonka näette, on minun, olkoon se teidän, jos tahdotte.

-- Isolina!

-- Tämänkin minä voin antaa, hän sanoi, pistäen esille pienen kätösensä, jota minä puristin kuumeentapaisella maltittomuudella.

-- Lisää! Lisää! Kolmas?

-- Kolmatta en tarkemmin mietittyäni voikaan antaa teille, sillä se on jo teidän.

-- Ja se on...?

-- Sydämeni.

XVI.

Erilaiset kohtaukset.

Me erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että olimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.

Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla: "huomiseen vain!" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.

Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella: "huomenna", "tänä iltana", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi, kentiesi vuosiksi... epämääräiseksi ajaksi... kunnes sota oli loppunut. Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!

Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden: olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija. Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun. Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä maineella koristettuna, ja silloin... Mutta kaikista näistä toiveista huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua viimeiset jäähyvästit.

Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla, joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen... käden viittauksen... kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala kanssasi!... jotakin sellaista odotin.

Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.

En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.

Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.

Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian... näiden kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen... oi, häpeä!

Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa, missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse olisi minua ilmaissut.

Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat. Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.

Isolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen jalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen ohjaksia toisella.

Tähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento, hänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka korviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.

-- Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.

-- Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle syytä mielipiteeni muuttamiseen.

-- Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa; teillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä tiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.

-- Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan salata. Minä rakastan häntä... sen teen... niin teen.

Ijurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä puristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa hillityksi.

-- Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.

-- Niin teen.

-- Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.

-- Ja kukapa sen estäisi?

-- Minä.

-- Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.

-- Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän menettämäisillään malttinsa. -- Kuulkaa minua, Isolina de Vargas! Minulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin mieluista.

-- Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä silti.

Näin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli kaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:

-- Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de Vargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje don Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka kirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen teidän rosvolemmikillenne lähettämä... onpa tämä oivallinen kavallus!

-- Hyvä on, herra! Jatkakaa!

-- Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan nyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän tuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain näyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita sekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin takavarikkoon... se tulisi minun omakseni... minun!

Hän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.

Isolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomata Ijurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä. Ijurra jatkoi:

-- Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme toisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä paperit.

-- En ikinä! kuului luja vastaus.

-- En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn teidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot ovat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.

-- Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra! Ettepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni tilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo amerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat he määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen takavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.

Tämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain totuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti menettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.

-- Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä omaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin salaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin laillinen tytär!

Näin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.

-- Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; -- ja jos Yhdysvallat voittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi perijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!

Vieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja liikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä hänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:

-- Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä tarjosin teille avioliittoa... teille, viheliäisen intiaaninaisen tyttärelle... margaritalle!

Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää vaieta. Loukkaus oli sietämätön.

-- Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. -- Pois näkyvistäni!

-- Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. -- Onpa minulla teille vieläkin sanomista...

-- Konna! Päästä ohjakset!

-- Sitä ennen on teidän luvattava...vannottava...

-- Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen, sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.

Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. "Kaunotar" ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.

Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta, eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen taaksensa.

Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän, lausuen hänen nimensä.

Säpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan. Hänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja hänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran lähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin, että hän oli vallassani.

-- Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi kysymykseeni.

-- Olen, sennor, vastasi hän epäillen; -- mitä tahdotte?

-- Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko vaivata teitä jättämään ne minulle.

Hänellä oli näet paperit vielä kädessään.

-- Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla ollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion kirjeessä.

Näin hänen sormiensa vapisevan.

-- Niin, minä olen kapteeni Warfield... teidän pitäisi minut jo tunteman.

Ottamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:

-- Aivan oikein... tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen tieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.

Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä toiset asiakirjat.

-- Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne. Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.

-- Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?

-- Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.

-- Tietysti; tässä sennor.

-- Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne... amerikalaisen päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen omistajattarelle takaisin.

Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä valppaasti, käteni valmiina.

-- Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. -- Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne, herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin epäonnistuneemmin kuin äsken.

Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.

Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka, paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.

Kummastuksekseni epäröi hän. -- Teidän täytyy taistella! huusin kiukkuisesta. -- Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu, pistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan teidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! -- Eipä uhkauksenikaan kiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria. Hänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti, ikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi ollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä olisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.

Äkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen sapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla säilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa taisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko varusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli kadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli hampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme kohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä, ja taistelu alkoi.

Minulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin puoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan päässyt hengissä tältä paikalta.