Part 13

-- Katsokaa tuonne! vastasi hän. -- Näettekö tuota mustaa juovaa?

-- Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa... niin, sen me kyllä näemme.

-- Hyvä, jatkoi Rube -- siellä ei ole metsää... ei kapulatakaan... eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin... se on varma, se.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen. Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.

Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt, vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.

Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö, ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.

-- Soihtu! Soihtu!

Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda soihtua tyhjästä.

-- Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen kuorma-ajuri, -- kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin hankkimaan soihtuja kylästä?

Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä. Kanadalaisen esitys oli hyvä.

-- Tiedän erään paikan, jatkoi hän, -- jossa on oivallisia kynttilöitä... vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia... kirkkoon piilotettuja.

-- Kirkkoonko?

-- Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi? Sallikaa nyt, kapteeni... Zuackenboss ja minä hankimme kyllä kynttilöitä.

En ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden ryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia. Hanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss lähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.

Me muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme, odottamaan heidän takaisintuloansa.

Harvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt kulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.

Vihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat molemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme valkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo kangin näköisiä.

-- Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, -- tässä on kynttilöitä!...

Miehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon väkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita henkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten saapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä; sen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka olivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä olevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.

Tuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme jälleen liikkeelle.

Valo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä nopeaan kuin kuutamollakin.

Niin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen meille hyvin tuttuun paikkaan -- tuon aavikolla olevan kallion luokse! Heikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme kulkuamme.

Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.

Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin, liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?

Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.

Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.

Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä. Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa niitäkin sadattelin.

XIX.

Susia.

Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä. Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.

Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.

Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton. Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan; mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.

Synkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun ympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään tunnottomuuteen. Yht'äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut äänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi tovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä jutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.

-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa hillityllä äänellä. -- Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja silloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos oikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.

-- Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; -- ja ellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso tuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. -- Uskallanpa panna vetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun jälleen neljännestunnin kuluttua...

-- Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet? Aika on kallista, Rube...

-- Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.

Leveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä toverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo molemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan enempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi askelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.

Varroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa taivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani sen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.

Väliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni kuulla jotakin -- joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien hevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.

Aloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon leimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla näkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka ikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman silmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin sokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä pysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben äänen.

Taasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin suoraan suuntaan aavikon yli.

Minä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni, jotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen päässeen jäljille.

Tämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.

-- Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; -- hevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä kuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut kulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven luona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube on lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme kiirehdi hänen peräänsä.

Sanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa tähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.

Pian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta huolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.

Kuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven rannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa laukkaa.

Miksi se oli ruvennut nelistämään?

Kysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk'ei hän tahtonut sitä ilmaista.

Vihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:

-- Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.

Metsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla. Niitä oli kokonainen lauma.

Sudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen kimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen hevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan sitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne tulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin tahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin, iskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin -- ja häneen, tuohon turvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar temmattaisiin maahan... molemmat tulisivat rikkirevityiksi...

Ajatus kauhistutti minua.

Sillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja yön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja kuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.

Tässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta peninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä ja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset, väsymättömät sudet.

Tässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt huonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti Garey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli oikeassa.

Veden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti kuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.

Se oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten paisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn näköinen.

Riensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät tälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli kavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!

Olikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme. Näyttipä se uskomattomalta, milt'ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta liian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain lohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana. Olikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida? Siinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa... sen oli kai täytynyt vajota kaulaansa myöten... sen turvaton seljässä olija...

Loppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain meistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.

-- Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan... ei, sitä se ei ole tehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?... Se on ruskeaa kuin puhveli syksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan sen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin tanssien, ja silloin se sen tekikin.

-- Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?

-- Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet, ennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat ne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli, kastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette tarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä säilössä.

-- Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?

-- Ei yksikään... eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä. Ne tiesivät, ett'ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi vienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida puoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä... tässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu kuin lammaskarsinassa.

Kyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä. Suuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet veivät joka haaralle, oli selvää, ett'eivät ne olleet jatkaneet matkaa, vaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.

Suokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!

Keveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät samoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme ylimenopaikkaa.

Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.

Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.

Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan. Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.

Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin "Muron" rantaan, painoin kannukset sen kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis... loiskis... loiskis! kuului takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.

Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni jäljet.

Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.

Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!

XX.

Villihevos-lauma.

Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet lepoon, ja silloin...

Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki miltei lopun koko etsimisestämme.

Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita terhokimppuja.

-- Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, -- tässä tulee raskas työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.

Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä, pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin. Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan. Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi. Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä, joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.

Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.

Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen huimasti laukkaamaan.

Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin olivat hämillänsä.

Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja. Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat niiden sekaan.

Villihevoslauma.

Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.

-- Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, -- huomaan, miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa -- jatkoi ukko, ehdittyämme hiukan eteenpäin -- on se saavuttanut niistä muutamia. Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan! Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!

Vaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset olisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin kumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli hän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä ne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan totta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin heti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja kauhea!

Olin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten orhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni näiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä karsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen kimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa, hypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä kauheilla, murhaavilla kavioillansa... Se oli hirveä ajatus.

Ratsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin mielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.

Oliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla oli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa ja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä... sekin pystyssä takajaloillansa... ja sen seljässä...

-- Oi, Jumala! armahda... pelasta hänet... pelasta hänet!

Hätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.

En kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin kannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.

En noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan pysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen vaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä esille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa morsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä hampailta.

Jos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen kiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä kaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen puolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä nähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.

Huusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne pakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut tuohon kirmailevaan laumaan.

Oli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita laukauksia.

Ensimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja säikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat tiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen ja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt'ei pyssyjemme kantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä lähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle sinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.

Hetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä hajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei kuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi meidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä erehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin sen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten rivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi meidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen ivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta takaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.

Tottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä voi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi. En viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt pitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni opastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen kiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa... jos hän vielä olisi hengissä.

Oi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!

Eipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin kaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin sitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa silloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.