Part 6

Minun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko tai tapa -- miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että hänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia. Hänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus jostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai pienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis esimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon hänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun merkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä joka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä itse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka hän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei milloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan. Mutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut -- kannassa ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy Neamorelle kymmenentuhatta puntaa.

En ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä -- se tietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää uteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta -- tahdoin päästä sen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa tuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja osoitin hänelle viimeistä kantaa.

"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."

Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti lady Renardsmere joutuvan hämilleen.

"Hm -- no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. "Se -- se on vain minun yksityinen, pieni liikeasiani."

"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".

"Tiedän -- tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa siitä -- sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa -- yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage -- te olitte aivan oikeassa kiinnittäessänne huomioni siihen."

En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä, mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken. Yksi seikka ainakin oli varma -- se oli maksettu, ja lady Renardsmere ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa olevan jotakin salaperäistä -- Neamoren saapuminen oli salaperäinen -- hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen; sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää tuon maksuosoituksen kantaa.

Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella, jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.

"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."

"Tänään iltapäivälläkö?" kysyin.

"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä -- te tapaatte hänet helposti. Mutta, Cranage --" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni siinä seisoessani hänen vieressänsä -- "Cranage, luvatkaa, ettette pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään -- ette missään paikassa ensinkään, koko matkan varrella!"

"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä pysäyttäisin?"

"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät, saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten ovelle -- te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"

"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."

"Sen teen", sanoi hän. "No niin -- hän on siis valmis kymmenessä minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja -- mihin aiotte panna nämä?"

Minä näytin hänelle. Pistin käärön -- pienen neliönmuotoisen, kolmituumaisen esineen -- housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.

"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin hyvässä turvassa kuin olla saattaa."

"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa. Syökää päivällinen jossakin -- hyvä päivällinen -- sopikaa Walkerin kanssa kotiinpaluusta -- tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä -- maksakaa tällä päivällisenne, nuori mies!"

Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella, antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.

"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta", lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne -- suoraan perille, pysähtymättä."

Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden, jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä. Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut pysäytettäisiin -- kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä? Ajatus tuntui naurettavalta -- ja kuitenkin oli hänen pelkonsa ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista -- poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen kahtakymmentäviittä vailla viisi.

Herra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite) sijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka ovat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä osoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen nähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra Pennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa, jossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija -- hän oli sen tapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt oudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys -- ja hänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä jätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten hän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä hän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi -- jätettyään todennäköisesti käärön tai sen sisällön sinne -- istuutui hän pöytänsä ääreen, kirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja sinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.

"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen perille kirjeen ja käärön", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti minua huolellisemmin. "Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?" lisäsi hän.

"Aivan niin, herra Pennithwaite", vastasin minä.

Hän nousi puristaakseen kättäni.

"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi", sanoi hän, "omituiseksi, mutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi."

Menin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä päästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin kanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park Lanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata minut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen puoli yhdeksältä. Hän lähti -- ja minä lähdin joutilaana astelemaan, nauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin Haymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden, poikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.

Vaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan tunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi -- kello seitsemältä oli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti täynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja kiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin tyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin huoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä valaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan -- Hollimentin.

Ei ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani -- siellä he yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso eikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä oli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti. Mutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin innokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään ulkopuolellaan olevaan. Holliment -- Neamoren seurassa, jolle lady Renardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä! Mistä?

Puolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella häntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei! -- Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli Lontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin vielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni laskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan kahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti minusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.

Tapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello puoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin. Lady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän sanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun annoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen laadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle, mitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä asioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin eteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen mukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.

Tuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan lähelleni ja kuiskasi:

"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!" sanoi hän. "Kaupunkiin, heti paikalla! -- Minulla on auto tuolla ulkona odottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo Holliment niminen mies -- tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin kaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! -- Murhattuna!"

KAHDEKSAS LUKU

Ensimmäinen murha

Olin niin hämmästynyt tämän lyhyen ilmoituksen johdosta, etten sillä hetkellä voinut muuta tehdä kuin seisoa ja tuijottaa Spilleriin tietoisena siitä, että palvelija, joka oli minut hakenut, ja taloudenhoitaja, joka oli juuri tullut eteishuoneeseen, vuorostaan tuijottivat minuun. Mutta äkkiä sain puhelahjani takaisin.

"Hollimentko? Murhattu!" huudahdin minä. "Mahdotonta! Mutta minähän näin hänet itse eilen illalla juuri!"

"Ei se silti mahdotonta ole, herra Cranage", vastasi Spiller kylmästi. "Paljon on aikaa murhan tapahtua eilisillan ja tämän aamun välillä. Mutta katsokaa tänne!"

Hän otti esille sähkösanoman, aukaisi sen ja ojensi minulle. Myönnän, että käteni vapisi, kun otin sen häneltä -- mielikuvitukseni oli jo toimessa, olin näkevinäni, miten Holliment hitaasti ja varmasti saavutettiin...

"Tämän on lähettänyt Jifferdene -- mies, joka äskettäin oli minun ja kiinalaisen herran kanssa", sanoi Spiller. "Lukekaa se!" Minä luin:

"West Endissä varhain tänä aamuna löydetty mies murhattuna, hyvin otaksuttavasti Holliment, tuokaa Cranage tänne mahdollisimman pian, tärkeä."

"Niin", sanoin minä, "mutta hän sanoo vain -- hyvin otaksuttavasti. Saattaa olla. Joka tapauksessa -- luulen, että minun on lähdettävä teidän kanssanne. Mutta -- miksi? Muitakin on -- ja täytyy olla -- jotka voivat todeta Hollimentin yhtä hyvin kuin minäkin. Portsmouthilaisia -- koko joukko."

"Portsmouthissa ei ole ketään, joka tietäisi sitä, mitä te, herra Cranage, tiedätte -- hänen viime päivistään siellä", vastasi salapoliisi. "Tulkaa -- lähdetään! Minulla on hyvä auto tuolla ulkopuolella -- me lähdemme sinne heti paikalla tietä pitkin."

"Tulkaa parvekkeelle", sanoin minä, johtaen hänet ovelle, missä olimme poissa jo uteliaiksi käyneiden palvelijain kuuluvilta. "Kuulkaahan!" jatkoin minä. "Mitä esitän syyksi lady Renardsmerelle? En halua kertoa hänelle, että olen sekaantunut murhajuttuun -- en ainakaan, ennenkuin olen kuullut siitä enemmän."

Spiller nyökkäsi ja alkoi miettiä asiaa.

"Kertokaa hänelle, että eräälle ystävällenne -- tai sukulaisellenne -- on sattunut vakava tapaturma Lontoossa, ja että teidän läsnäolonne on välttämätön", sanoi hän. "Pyytäkää häneltä parin päivän lomaa -- ehkä teidän on jäätävä yöksi. Tämä syy käy laatuun, eikö niin? Nuo veikot tuolla sisällä eivät tunne minua -- ei kukaan tunne minua täällä päin. Voitte sitten myöhemmin selittää hänelle asian -- jos se on tarpeellista."

Lähdin etsimään lady Renardsmereä puutarhastaan. Suureksi huojennukseksi minulle suostui hän viipymättä pyyntööni, tekemättä mitään kysymyksiä ensinkään -- vieläpä tarjosi nopeaa autoa ja Walkeria ajamaan. Minä ilmoitin, että miehellä, joka oli tullut minua noutamaan, oli auto oven edessä, ja muutamassa minuutissa Spiller ja minä olimme matkalla.

"Aika ilkeä juttu tämä, herra Cranage", huomautti salapoliisi, kun olimme ennättäneet jonkun matkaa. "Tähän asti se on minulle käsittämätön. Mitä te siitä aattelette?"

"Minäkö?" huudahdin. "Voi taivas, en tiedä siitä enempää kuin mitä kerroin teille. Luulisin, että te -- ja tuo Scotland Yardin mies -- minkä sanoittekaan hänen nimekseen -- Jifferdenekö? -- että te olette oikeat miehet siitä asiasta jotakin tietämään."

"Niin kai", huomautti hän kuivasti naurahtaen. "Vakuutan teille, että me tuskin tiedämme mitään. Tuo kiinalainen herra, joka tuli meidän kanssamme teitä tapaamaan - hän se tietää jotakin, jos kukaan. Mutta ne itämaalaiset! -- yhtä hyvin voi koettaa ottaa luuta koiran suusta kuin tietoja heiltä, silloin kun eivät niitä tahdo antaa!"

"Miten tuli hän olleeksi teidän seurassanne ensinkään?" kysyin minä. "Olen sitä koko lailla kummastellut."

"Minäpä kerron teille", vastasi hän. "Hän ilmestyi Jifferdenen seurassa pääosastoomme Portsmouthiin muutamia päiviä ennenkuin näimme teidät siellä nummella. Hän tahtoi saada tietoja jostakin kiinalaisesta, jonka luultiin, sanoo hän, hiljakkoin oleskelleen Portsmouthissa ja jota Kiinan lähetystö kiihkeästi halusi saada käsiinsä. Minut määrättiin tiedusteluja tekemään. Vihdoin -- tarkemmin sanoen jo seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa -- sain selville, että eräs kiinalainen, nähtävästikin kunnioitettava mies, oli pari kolme kertaa nähty Hollimentin seurassa. Lähdimme Hollimentin kauppapaikalle ja huomasimme, että siellä oli merkillisiä tapahtunut ja että Holliment oli hävinnyt. Me teimme sitten tiedusteluja ympäristössä, ja 'Amiraali Hawken' viinuri kertoi eräästä nuoresta vieraasta herrasmiehestä, joka oli ollut Hollimentin kaupassa yhden koko päivän. Jonkun päivän kuluttua tuli hän luoksemme ja sanoi löytäneensä tuon nuoren herrasmiehen -- teidät -- ja kertoi, missä te olitte. Niin me sitten tulimme Renardsmereen -- ja kuulimme teiltä kiinalaisesta, joka kurkisti sisään Hollimentin ikkunasta ja perästäpäin murtautui sisään muitten kaverien kanssa. Ymmärrättekö?"

"Ja siinäkö kaikki?" kysyin minä.

"Kaikki, minkä tähän asti tiedän", vastasi hän. "Ja niine uutisineen herra Shen lähti matkoihinsa ja Jifferdene hänen mukanaan. En ole kuullut mitään enempää, kunnes sain tämän sähkösanoman."

"Oikeastaan tulemme siis siihen", sanoin minä, "että te kolmissa miehin ette olleetkaan hakemassa Hollimentia, vaan jotakuta kiinalaista".

"Aivan niin", vastasi hän. "Erästä kiinalaista! Kerronpa teille -- Kiinan lähetystö tahtoo saada hänet käsiinsä -- kuka hän nyt lieneekään -- aivan välttämättä, jopa siinä määrin, että ovat antaneet Scotland Yardin toimeksi etsiä häntä. Mutta mitä he hänestä tahtovat tai kuka hän on, ja mitä Hollimentilla on tai on ollut tekemistä sen asian kanssa, siitä ei minulla ole sen enempää tietoa kuin vastasyntyneellä lapsella."

"Spiller!" sanoin minä. "Lyön vetoa kuinka paljon hyvänsä siitä, että jos murhattu on Holliment, niin tuo kiinalainen hänet murhasi!"

"Minä sanoisin, että se on varma", huomautti hän naurahtaen. "Voisitte huoletta veikata miljoonan yhtä vastaan. Mutta -- mikä on syynä?"

"En tiedä", vastasin minä. "Sen vain tiedän, etten koskaan ole nähnyt ihmistä niin täydellisesti pelon vallassa kuin Holliment oli kertoessani hänelle, että olin nähnyt tuon kaverin keltaiset kasvot ja vinot silmät ikkunassa! Hän oli hirveästi peloissaan hengestään, Spiller -- hengestänsä!"

"Niin, ja tuo kaveri sai hänet käsiinsä!" sanoi hän. "Saattepa nähdä, että se on Holliment. Mutta Jifferdene tietää enemmän, kunhan tulemme perille."

Tapasimme Jifferdenen odottamassa meitä Scotland Yardissa. Hän vei meidät pieneen odotushuoneeseen ja sulki oven meidän kolmen jälkeen. Siihen mennessä olin tehnyt päätökseni eräästä asiasta, jota olin matkan varrella mielessäni miettinyt, aina silloin kun keskustelumme Spillerin kanssa oli pysähdyksissä -- olin päättänyt, etten mainitsisi Neamorea Hollimentin yhteydessä -- en ainakaan vielä. Sillä jos mainitsin Neamoren, oli minun mainittava lady Renardsmere, ja sitä en tahtonut. Ja ehkä loppujen lopuksi Neamorella ei ollutkaan mitään tekemistä tämän asian kanssa -- Holliment tietysti tunsi paljon ihmisiä Lontoossa.

"En luulisi olevan mitään epäilystä siitä, että tämä mies on Holliment -- päättäen kuvauksesta, jonka sain hänestä Portsmouthissa", huomautti Jifferdene ovea sulkiessaan. "Minun mielestäni se on varma."

"Herra Cranage näki hänet eilen illalla", huomautti Spiller nyökäten minuun päin.

"Niinkö?" sanoi Jifferdene. "Missä sitten?"

"Toceaderossa -- päivällistään syömässä", sanoin minä. "Noin kello seitsemän paikkeilla."

"Puhuttelitteko häntä?" kysyi hän.

"En puhutellut -- enkä tahtonutkaan puhutella. Viimeisten seikkailujen! jälkeen Hollimentin kanssa", jatkoin minä, "en tahtonut olla missään suhteissa häneen. Hän ei nähnyt minua -- ja minä lähdin sieltä pois."

"No niin", sanoi Jifferdene. "Pyydän joka tapauksessa teitä todentamaan hänet, herra Cranage. Tiedän kyllä, että monet muut voisivat sen tehdä, mutta erikoisista syistä haluan teidän tekevän sen ja auttavan minua tässä kohden. Te olette kai ainoa henkilö, joka näitte kiinalaisen -- joka minun ajatukseni mukaan on murhaaja."

"Missä se tapahtui?" kysyi Spiller.

"Paddingtonin puolella", vastasi Jifferdene. "Jos tiedätte Maida Valen, tiedätte myöskin, että siellä on kappale Regent-kanavaa kulkemassa Edgware-tien ja Warwick Crescentin välillä. Viertotietä toisella puolella nimitetään Blomfield-tieksi; toisella Maida Hill Westiksi. Hän löydettiin makaamassa Blomfield-tiellä, kanavavallin luona, noin kahdeksantoista metriä sillasta, joka yhdistää Warwick-kadun Harrow-tiehen. Kello kolmelta tänä aamuna eräs poliisimies löysi hänet. Hän oli ollut kuolleena noin puolen tunnin verran poliisilaitoksen lääkärin lausunnon mukaan. Puukotettu! Ja mies, joka hänet puukotti, tiesi kyllä mihin iskeä! Mutta mistä syystä? Siinä pulma! Joka tasku hänen takissaan oli käännetty nurin; muutamat hänen tavaransa, kuten kello, rahat ja niin edespäin, löydettiin tieltä hänen vierestänsä, aivan niin kuin olisivat olleet arvottomia; hänen takkinsa ja liivinsä olivat paikka paikoin viilletyt auki -- silminnähtävästi oli murhaaja etsinyt jotakin. Mutta onnistuiko hänen löytää se vai ei -- kukapa tietää?"

"Eikö siis ole mitään johtolankaa?" esitteli Spiller.

"Ei mitään! Ei alkuakaan", sanoi Jifferdene. "Tietysti poliisit panevat toimeen pontevia tiedusteluja ympäristössä, saadakseen selville, onko häntä nähty tämän korttelin seutuvilla myöhään eilen illalla ja kenen seurassa, mutta tähän mennessä en ole kuullut mitään."

"Missä hän nyt on?" kysyi Spiller.

"Paddingtonin ruumishuoneessa. Lähdemme sinne ja otamme herra Cranagen mukaamme todentamaan hänet", vastasi Jifferdene. "Unohdin mainita, ettei häneltä tavattu minkäänlaisia papereita. Ehkä murhaaja otti ne mukaansa, jos sellaisia oli. Tietenkin hänellä on voinut olla taskukirja. No niin, mennään nyt. Mutta teillä on ollut pitkänlainen ajomatka, ja kello käy jo kahta. Mitä jos ensin söisimme vähän?"

Pistäysimme erääseen Parliament-kadun varrella olevaan ravintolaan, ja pian olin selvillä siitä, että niin inhoittavat kuin heidän virkavelvollisuutensa silloin tällöin olivatkin, ei se ainakaan haitannut tovereitteni ruokahalua. He söivät ja joivat hyvällä halulla -- ja minäkin seurasin heidän esimerkkiään, heittäen mielestäni kaikki epämiellyttävät ennakkoajatukset edessäni olevasta tehtävästä. Ja heidän kunniakseen on minun mainittava, etteivät he puhuneet mistään ammattiasioista aterian aikana -- sen sijaan me puhuimme kilpa-ajoista, ja minä kehoitin heitä lyömään viimeisen kolikkonsa Välkehtivästä Rubiinista, josta minä, henkilökohtaisen tuntemukseni perustuksella, annoin heille hehkuvan kuvauksen. Sovimme oikein hyvin yhteen -- ja vihdoin me maksoimme laskumme, menimme jälleen ulos kirkkaaseen kevätilmaan ja lähdimme ajurilla Paddingtoniin -- päästäksemme tuosta asiasta.

"Yksi tarkka silmäys riittää, herra Cranage", kuiskasi Jifferdene, kun astuimme ruumishuoneeseen. "Siinä ei kannata viivytellä -- kyllä te heti tunnette, onko se hän vai ei. No niin..."

Se oli Holliment. Hän oli hyvin hiljainen ja hyvin kalpea ja hyvin kammottava...

"Hän se on!" kuiskasin minä. "Voi hirveää! -- ja eilen illalla..."

Lähdimme taas ulos. Me kuljimme Paddington Greenin läpi äänettöminä.