Part 5

Mitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa, kunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen myöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä, jonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian huomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere seuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin monista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja monta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata takaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta ranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut päivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! -- mutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla -- sen ainakin omasta kohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja teki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.

Kaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana Renardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta. En koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin noutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään kuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä kukaan -- eipä edes viisas poliisikaan -- kuullut tai saanut selville mitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että oli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki, mikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa -- ellei ketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi hän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti paikalla käyttää, mitä vain halutti -- hyljätessään auton oli Holliment heittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa. Minun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis milloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.

Mutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi -- alkoi toinen näytös.

"Renardsmeren Vaakunan" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies -- Ben Holroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä tai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan ja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren palveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet. Hän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti vaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa kartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä oli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla ja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana laajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului mennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena lauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta varten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän minuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin yksityistä ja salaperäistä asiaa.

"Herra Cranage!" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, "minulla olisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken".

"Niinkö?" vastasin minä. "Mitä sitten?"

Meitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä varhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla vilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että häntä salaa kuunnellaan.

"Eilen kävi täällä mies", aloitti hän, "joka tunsi teidät!"

Hän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin salaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi, vaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.

"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd", vastasin minä. "Ja itsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen henkilö?"

"Hän oli Jim niminen mies", vastasi hän, katsoen minua tutkivasti. "Hän on tarjoilijana 'Amiral Hawkessa' -- se on hotelli jossakin Portsmouthissa."

"Hm!" sanoin minä. "Todellako! Ja hänkö tunsi minut?"

"Kerron teille koko asian", vastasi hän. "Näin se oli. Tällä pojalla, Jimillä, on joku sukulainen täällä, tässä kylässä. Sain selville, että hän oli tullut Portsmouthista, viettääkseen päivän maaseudulla. Hän poikkesi tänne noin puolenpäivän seuduissa saadakseen lasin juotavaa, ja me jouduimme juttusille. Seisoimme tuon ikkunan luona tuossa katsellen maantielle, ja te menitte ohi. Hän näki teidät -- ja hätkähti vähän. 'Hei!' sanoi hän. 'Kuka on tuo nuori herrasmies, joka menee tuolla?' 'Entä sitten', sanoin minä, 'tunnetteko hänet?' 'Tunnen hänet ulkonäöltä hyvästikin', sanoi hän, 'olen nähnyt hänet Portsmouthissa, niinpä niin, mutta en tiedä hänen nimeään enkä kuka hän on'. 'No niin, se on herra Cranage, lady Renardsmeren sihteeri tuosta isosta kartanosta.' 'Oo!' sanoi hän, 'sekö hän on? Täälläkö hän asuu?' 'Ei ole ollut täällä kauan kuitenkaan', sanoin minä. Sitten hän näytti aivan kuin vaipuvan synkkiin ajatuksiin. 'Niin', sanoi hän vihdoin, 'se on merkillinen asia!' 'Mikä on merkillinen asia!' sanoin minä. 'Mikä -- se että hän on täällä!' sanoi hän. 'Onko teillä mitään sitä vastaan?' sanoin minä. 'Ei minulla ole, isäntä. Mutta kerronpa teille', sanoi hän tutunomaisesti, 'kerronpa teille näin meidän kesken -- tunnen sellaisia Portsmouthissa, jotka olisivat erinomaisen iloisia, kun tietäisivät, missä hän on! -- Niin on asia!' 'Niinkö?' sanoin minä, 'no miksi?' 'Kysyäkseen häneltä jotakin!' sanoi hän. 'Ettekö te voi kysyä sitä?' sanoin minä. 'En!' sanoi hän. Ja samalla hän joi loppuun olutlasinsa ja sanaa puhumatta lähti matkoihinsa. Hän ei tullut enää tänne, herra Cranage. Ja -- minä ajattelin, että kerronpa teille kaikki."

"Olette hyvin ystävällinen, Holroyd", vastasin minä. "Te kai päättelitte, että kun viinuri Jim viime yönä palasi Portsmouthiin, hän suoraa päätä meni niiden henkilöiden luokse -- keitä he sitten lienevätkin -- jotka niin kiihkeästi haluavat kysyä minulta jotakin? Eikö niin?"

"Niin, siten juuri päättelin, herra Cranage", hän vastasi. "Ja -- ajattelin, että minäpä ilmoitan teille kaikki. Ne saattavat olla henkilöitä, joita ette tahdo tavata -- ette ainakaan tuolla kartanossa."

"Minulle on kerrassaan samantekevää, Holroyd, kohtaanko minä heidät -- keitä he sitten ovatkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan -- Renardsmeren kartanossa, vai teidän vierastuvassanne taikka maantiellä", vastasin minä. "Jos teille tänne tulisi joitakin vieraita minua kysymään, niin lähettäkää heidät tuonne kartanoon."

"Tunnetteko siis tämän Jimin?" kysyi hän tutkivasti.

"Hän toi minulle kerran päivällistä erääseen kauppahuoneustoon Portsmouthissa" vastasin minä ajatellen, että paras oli olla vilpitön. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen keskustelunsa teidän kanssanne tarkoittaa -- se on, erikoiskohdissa, vaikka ehkä yleisesti. Mutta kuten sanoin -- jos joku kysyisi minua, lähettäkää tuonne kartanoon."

Tämän jälkeen jätin hänet ja lähdin pois, ihmetellen. Asioita harkitsemalla tulin erääseen päätökseen. Holliment oli ilmeisesti peräti hävinnyt liikepaikaltaan. Todennäköisesti poliisi oli löytänyt todistuksia siitä, että hänen asuntoonsa oli hyökätty -- särkyneet tikapuut, murrettu ovi ja muuta. He olivat ryhtyneet tiedusteluihin -- viinuri Jim oli tietenkin kertonut heille vieraasta, jonka oli nähnyt siellä, ja he tahtoivat kiihkeästi tavata tuota vierasta ja kysyä häneltä hänen suhteistaan Hollimentiin. Nyt oli Jim sattumalta päässyt selville olinpaikastani. Tietenkin hän ilmoittaisi. Kaiken tuon huomioon ottaen päätin, että minulla oli odotettavissa poliisin vierailu.

Mutta viikko kului loppuun, eikä mitään tapahtunut. Silloin, maanantaiaamuna, lady Renardsmerelle äkkiä pälkähti päähän lähteä kaupunkiin, ja kuten tavallista, edeltäpäin ilmoittamatta.

Ennen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän Rubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän seutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki sitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen kallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme niitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne tallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me vaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen omituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon nurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin päin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien edellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle, mitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut minun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku tulisi minun luonani käymään.

Tässä epäilemättä olivat odotetut kävijät -- ja Peggie kääntyi minuun päin huudahtaen ääneen:

"Salapoliiseja!"

Kaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta vain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä salapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla mitä hyvänsä -- kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia, sotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään erikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa kesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta kriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen päällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi arvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he näyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi leikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta...

"Salapoliiseja -- niin varmaa kuin kuolema!" toisti Peggie. "Olkaa varovainen! Entä tuo kolmas mies!"

Kun he nyt olivat lähempänä, kiintyivät katseeni kolmanteen mieheen.

Ensimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli kiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia Lontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin täsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan -- sanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin vaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä kengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa pitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen kasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen lähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta -- näitä kasvoja en ollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.

Kaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat meidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun, hymyili.

"Oletteko herra Cranage?" hän kysyi. "Herra James Cranage? Aivan niin -- saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet Portsmouthista sitä varten."

"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua jonkun sanan kanssani", vastasin minä.

"Nimeni on Spiller, sir", hän auliisti vastasi, jälleen hymyillen. "Salapoliisi Spiller Portsmouthin poliisilaitokselta. Tämä on salapoliisi-kersantti Jifferdene Scotland Yardin rikosasiainosastolta -- otaksun teidän kuulleen puhuttavan hänestä, herra Cranage. Ja tämä herrasmies on herra Shen, Kiinan lähetystöstä Lontoossa."

"Hyvä on, herrat", sanoin minä. "Tahdotteko puhutella minua kahdenkesken, vai?-"

"Meillä ei ole mitään sellaista kysyttävää, jota ei neiti saattaisi kuulla, herra Cranage", vastasi Spiller, tehden kohteliaan kumarruksen Peggieen päin. "Ei mitään -- jos hän välittää kuunnella."

"Kaikki mitä tahdomme, herra Cranage", lisäsi Jifferdene meitä kumpaakin katsoen, "on saada vähän selvitystä eräisiin tapauksiin, jotka sattuivat eräänä päivänä -- Portsmouthissa." "No!" sanoin minä. "Antakaa kuulua." Salapoliisit katsoivat toisiinsa. Jifferdene nyökkäsi Spillerille.

"Niin, asia on tällainen, herra Cranage", aloitti Spiller. "Teidän ei tarvitse ensinkään olla levoton tänne tulostamme tai pelätä vastata kysymyksiimme -- teitä emme tahdo, sir, emmekä tiedä mitään teitä vastaan -- me tahdomme tietoja, ja teidän sijassanne antaisin niitä. No niin, vietittekö vähän enemmän kuin pari viikkoa sitten suuremman osan päivää Hollimentin kaupassa -- se on sekatavara- ja hiilikauppa Portsmouthissa?"

"Vietin kyllä", sanoin minä.

"Toiko viinuri 'Amiral Hawkesta' teille päivällistä sinne?" "Toi!" vastasin.

"Ja teetä, vai kuinka?" jatkoi hän. "No, herra Cranage, tahtoisitteko nyt kertoa minulle, miten ensinkään tulitte olleeksi siellä ja mitä tapahtui teidän siellä ollessanne?"

Katsoin Peggieen. Hän ymmärsi nopeasti tarkoitukseni ja oli yhtä nopea vastaamaan. "Minä kertoisin heille kaikki!" sanoi hän. "Hyvä neuvo, neiti!" huudahti Spiller. "Paremmin ei herra Cranage voisi tehdä."

"Siihen menee jonkun verran aikaa", huomautin minä. "Tapahtui koko joukon asioita. No niin..."

Seisoin siinä nummella, Portsmouthin siintäessä aavemaisena ja sumuisena etäisyydessä, minä kerroin heille koko jutun, siitä hetkestä asti kuin kohtasin Quartervaynen Clarance-laiturilla, siihen saakka kun heräsin neiti Mansonin piiskan sysäykseen. Molemmat salapoliisit tekivät tuon tuostakin muistiinpanoja taskukirjoihinsa; herra Shen kuunteli aito itämaisen salaperäisenä; silloin tällöin minä katsahdin häneen, mutta hänen kasvonsa säilyttivät vakavan kohteliaan ja peräti selittämättömän ilmeensä. Vihdoin kertomus loppui, ja salapoliisit panivat pois muistiinpanonsa.

"Ja kuulitteko Hollimentin milloinkaan ilmaisevan mitään syytä kaikkeen tähän, herra Cranage?" kysyi Spiller.

"En mitään määrättyä syytä!" vastasin.

"Mutta hän näytti olevan hirveästi säikähtynyt, vai kuinka?"

"Aivan varmaan hän pelkäsi niin kovin kuin ihminen voi pelätä."

"Sitäkö, että kiinalainen, jonka kasvot näitte ikkunassa, tulisi sisään?"

"Niin luulen. Mutta peloissaan hän oli jo kauan sitä ennen. Hän säikähti kamalasti, niin pian kuin oli saanut Quartervaynen kirjelipun."

"No niin, te olitte hänen kanssaan koko joukon, herra Cranage! Eikö häneltä livahtanut mitään, josta olisitte voinut aavistaa hänen pelkonsa syytä?"

"Ei -- ei yhtään mitään. Sain selville -- tulin siihen käsitykseen, että syystä tai toisesta kiinalainen, joka oli katsonut ikkunasta sisään, tahtoi päästä käsiksi häneen ja luullakseni Quartervayneen. Mutta hän ei kertonut minulle miksi."

Salapoliisit kuiskuttelivat jotakin keskenään; sitten Jifferdene puhutteli herra Sheniä. Ja herra Shen kääntyi minuun.

"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat kiinalaisen?" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä, ystävällisellä äänellä.

"Siitä olen aivan varma!" vastasin minä viipymättä. "Aivan varma!"

"Oletteko te kasvojen tuntija?" kysyi hän hymyillen.

"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa", vastasin minä. "Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli kiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui hänestä kiinalaisena."

"Luulisitteko tuntevanne hänet?" kysyi hän.

"Sitä en oikein voi sanoa", vastasin minä. "Mutta tuskinpa vain. Teidän tulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran -- ikkunan läpi."

"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät tikapuille", huomautti hän.

"Niin", myönsin minä, "mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin heikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen, joka murtautui sisään, muitten miesten -- jotka eivät olleet kiinalaisia -- häntä seuratessa."

"Entä Holliment", hän jatkoi, "eikö hän maininnut kiinalaista miltään nimeltä? -- miltään erikoiselta nimeltä?"

"Ei -- varmastikaan ei!" sanoin minä. "En kuullut mitään nimeä."

Herra Shen kumarsi merkiksi, että hän oli kysyttävänsä minulta kysynyt, ja minä käännyin muihin. He tekivät minulle muutamia kysymyksiä murskaantuneesta autosta ja siitä, oliko huhuja liikkunut, että Hollimentia ja Quartervaynea olisi lähiseudulla nähty sinä aamuna, jolloin minut sinne jätettiin, ja vastattuani heille he lähtivät pois yhtä kursailematta kuin olivat tulleetkin.

"Tämä on vain tehnyt jutun vielä salaperäisemmäksi", huomautti Peggie, kun me lähdimme taloon päin. "Kaiken tämän takana on vielä suurempia asioita. Kiinan lähetystö -- minkä vuoksi joku virkamies sieltä tulisi tänne? Näyttää valtiolliselta asialta."

"Saamme kyllä pian kuulla lisää", sanoin minä.

Mutta muutamaan päivään en kuullut mitään lisää. En kerrassaan mistään mitään. Päivä seurasi toistaan entiseen tapaan Renardsmere Housessa Silloin, eräänä aamuna, kun olin kirjeitä kirjoittamassa, tuli palvelija tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Percy Neamore.

"Eteishuoneessa on herrasmies, sir -- haluaisi tavata hänen armoansa hyvin tärkeän asian vuoksi", sanoi hän.

Minun tehtäviini kuului valmistelevasti keskustella tämäntapaisten vierailijoiden kanssa. Otin käyntikortin ja lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi tutkivasti ympärilleen katsellen siististi puettu, hyvin itsetietoinen nuori juutalainen.

SEITSEMÄS LUKU

Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus

Eteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka herra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua Renardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat ajoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta -- ne olivat ainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis nähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla -- mikä näytti todistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella häntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten jo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja täynnä tyytyväistä itseluottamusta -- varmastikin juutalainen, ja jokin hänessä johdatti mieleen _rahaa_ tai _timantteja_. Hän osasi käyttäytyä ja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.

"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?" tiedustin minä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.

Taasen hän kumarsi ja hymyili miellyttävästi.

"Asioissa", hän vastasi. "Yksityisasioissa."

"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai niillä vaihein", huomautin minä. "En oikein tiedä, ottaako hän vastaan ketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan -- asioissa -- ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä -- ettekö voi ilmoittaa minulle asiaanne?"

Hän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli sysimustaa, kiharaista päätään.

"Pelkäänpä, etten voi", hän vastasi. "Olen pahoillani, mutta asiani koskee vain lady Renardsmereä."

"Tunteeko hän teidät?" kysyin.

"No niin -- ei!" vastasi hän vähän mietittyään. "Mutta -- saisinko käyntikorttini tänne hetkiseksi."

Annoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja kirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.

"Jos lady Renardsmere näkee tämän", sanoi hän luottavasti, "niin hän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni". Tämän jälkeen aukaisin erään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään lady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli tullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle käyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin, ettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.

"Neamoreko?" sanoi hän silmäillen nimeä. "En tunne häntä!" Sitten katseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse en ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. "Oh!" hän jatkoi. "Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage."

Huone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni eteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin naisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana paremmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti puutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan, kalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli myöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin Matkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä, täyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen hevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka aamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä johdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen rojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä näin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady Renardsmeren menevän hänen luokseen.

Seuraavan puolen tunnin tapaukset olivat -- tähän taloon nähden -- erikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere oli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin ja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta vaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui istuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady Renardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti lukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun huoneeseeni.

"Cranage", sanoi hän, "antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja -- saatan tarvita sitä kaupungissa".

Renardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon emännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri tileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan hänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin hänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että hän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti takaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa pääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja menivät sen luo.

Kun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos. Hämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti sen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen portailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.

"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker", käski hän. "Tämä herra ja minä syömme aamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen jälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun sitten myöhemmin teitä tarvitsen."

Hetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään melko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että lady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista hänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä ollut hänelle vento vieras -- mistä tämä äkillinen tuttavallisuus? Liikeasioitako -- ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni Neamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin lady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli pöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en saanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä alle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi -- Gildenbaum ja Roskin. En tiennyt heistä mitään -- mutta jotenkuten tekivät he minuun saman vaikutuksen kuin Neamorekin.

Lady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle sinä iltana -- melko myöhään -- mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin pikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna tavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun kanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten olin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin edellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä sitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin siihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään maksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden -- siinä oli kanta. Ja sen mukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu Percy Neamorelle.