Part 3
niin tuntuvi, oi, kevätkulta, suvituultasi huokuessain: kevätriemua rintaani sulta, kevättunteita tuomisiks sain.
YLI KUKKIEN POLKUNI KULKENUT EI —.
Yli kukkien polkuni kulkenut ei, elo riemuja paljon ei suonut. Läpi mustien murheiden kulkuni vei: surun maljast' oon usein ma juonut.
Ma en vienoja vesiä soudellut vain: olen soudellut keskellä tyrskyin. Kera venhoni, veikkoset, usein sain minä keinua keskellä hyrskyin.
Olen vuosia aaltojen pauhaavien kera, keskellä taistella saanut. Olen viimojen viuhinaa kuullut, jos ken, ja se viuhina vielä ei laannut.
Ja paljon, ah, armainta aallokkohon meren saaliiks' on mennyt jo multa. Vain henkeni vaivainen jälellä on, se, min sain minä, Luojani, sulta.
Tok' en tuomita töitäsi voi, en saa: Surut tuottavat runsahan voiton, surun pilvien tummien kätkit sä taa elon korkeamman jalon koiton.
Surut, tuskat, siis luokseni tulkaa vaan! Te täytätte käskyjä Herran. Jos kärsin ja itkenkin täällä, niin saan ijäks' itkuni kuivata kerran.
OI, SAAVU, SADEPILVI!
Oi, saavu, sadepilvi! Jo kuihtuu kukat, puut ja lakastuvi laihot ja kaatuu kasvit muut. Maamiehen miel' on raskas, hän huokaa huolissaan: »Voi, jospa sataa, sataa nyt Luoja soisi vaan!»
Oi, saavu, sadepilvi! Ja tuoreutta tuo ja vilvakkuutta uutta taas Pohjan luontoon luo! Oi, saavu, sadepilvi Jos vielä viivyt vaan, niin kato viljat viepi ja raukee ruohot maan.
Oi, saavu, sadepilvi! Maa huokaa janoaan, ja kauan, raukka, kauan jo huokas — turhaan vaan Oi, saavu, sadepilvi! Kuin sairas, kuumeinen, maa vettä rukoelee, — oi, kuule ääntä sen!
Oi, kuule ruohoin rukous ja kukkain kujerrus ja laihoin pyhä pyyntö ja harras halaus! Oi, pilvi, sadepilvi! Jo saavu, pisaroi! Tuhannet tuloasi ah, vartoo, vartioi.
Oi, saavu, sadepilvi! Nyt kiire, kiire on. Kaikk, kaikki kärsii, poutii nyt helteess' auringon. Oi, saavu! Viileätä jo salli vihmontaasi Ja toiveet ihmistenkin ja luonto elpyy taas.
Taas elpyy luonto kaikki, ja koivut, tuomet nuo ja pihan pihlajatkin taas tuoksuansa luo. Ja lemu lehdot täyttää, ja kukat kukoistaa, ja luomisvoimaa uutta taas uhkuu manner, maa.
Oi, saavu, sadepilvi! Kun virvoitat taas maat, sua siunaa laihot, lehdot ja nurmet, niityt, haat. Sun kiitostas puut, pensaat ja kukat kuiskinoi, ja laulaa lintusetkin, ja ihmisrinnat soi.
OI, NÄHDÄ OISIN TAHTONUT!
Oi, nähdä oisin tahtonut ma Ateenan, tuon kauniin, muinaisen, sen Akropolis-kukkulan ja jalot, ylväät muistomerkit sen!
Ma nousta oisin tahtonut tuonn' ylös kukkulalle kuulullen, kun loistettansa aamu-aurinko loi halki taivaan kirkkaansinisen, tai ilta-aurinko kun ihanaa yl' Ateenan ois luonut purppuraa, ja sätehet kun säihkynehet sen ois yli jaloin marmorpintojen, ja sunnuntainen suuri, syvä rauha kun yllä Akropoliin ollut ois, ja melu mainen viihtynyt ois pois.
Ma nousta oisin tahtonut tuonn' ylös ylvään vuoren huipullen — josp' onnettaret suoneet oisi sen! — leveitä marmor’portahia myöten, kautt' uljaan propylaiain loistoportin. Mnesikleen kauniin, kuulun merkkiluoman.
Ja koruportin suuremmoisen tään ma vieress' oisin, oisin viivähdellyt. Ma tarkoin, tyystin oisin tutkinut tän pylväspihan viisin porttineen ja siroin siipirakennuksineen ja ihanine eteissaleinensa ja eteissalin kolmin kammioineen. niin puhtoisine pylväsriveineen ja kaunihine marmor’kattoineen.
Ja nähdä, nähdä oisin tahtonut nuo viidet uljaat, uhkeet portahat, jotk' ylös luota jalon loistoportin vei korkeoille vaskiporteille ja kukkulalle johtivat. Ja kukkulalla siellä nähnyt, oi, ma oisin, mitä suuri taide loi: Ma nähnyt oisin syömin sykkivin siell' ylvään templin Pallas Athenen. tuon Parthenonin kauniin, ihanan, kautt' aikojen ja kansain kuuluisan rakennustaiteen mestar’teoksen, min Pentelikon-vuoren marmorista loi helleenien henki ylevä, loi Iktinon ja Kallikrateksen ihana, suuri arkkitehtitaito.
Siell' oisin nähnyt, siellä katsellut sit' ympäröivää kaunokäytävää, min kattoa niin kaunist', ylevää ihanat, kauniit kantoi marmor’pylväät.
Siell' oisin kauan, kauan katsellut tuon juhlatemplin päätypintoja, jotk' oli somistettu sorjimmin, niin kuvaveistoin ihmeen ihanin, mi suuren taiteen kielin kirkkahin ja puhtoisin ois mullen puhelleet niin synnystä kuin elonvaiheista Ateenan suuren jumalattaren.
Siell’ oisin eelleen kauan katsellut ma templin katon reunan friisiä, mi kuvat piirtein hienoin, tenhoisin loi panathenaia-juhlan retkistä, sen sulonherttaisista hetkistä, sen tulisoihtujuoksuist' öisistä, sen uhreista, sen asetansseista, sen kilpailuista huiluin, kitaroin ja kauniin, ihanaisin lauleloin. sen urheiluista, sotalaivojen myös kiivahista sountikiistailuista, ja muusta, muusta paljosta, oi, niin. Sen kaiken, mik' ol' armaint’, ihaninta ja uhkeinta, kaikkein uljahinta, sai panathenaian juhlasaatossa, mill' Athenea ylhää kunnioitiin, Ateenan kansa nähdä kulkevan editse silmiensä jalan, ratsain tai kaunihissa kilpavankkureissa.
Tää panathenaian juhlakulkue ois templin korkokuvavyöhykkeessä mun silmieni sivu, kautta käynyt, — oi, mikä näky jalo, verraton! Vaan temppelsaliss' oisin, oisin nähnyt ma kuvan itse jumalattaren, mi norsunluust' ol' luotu, kullasta, — se kuvapatsas kuulu Hellaanmaan ol' ylväs luoma suuren Pheidiaan. Sit' oisin kauan, kauan katsellut ma, kattoaukost’ armaan auringon säteiden säihkyessä kuvaan päin, ja juhla suur' ois ollut syömessäin. Ma kauneill' oisin nähnyt kasvoillaan lepäävän vakavuuden lempeän, ja nähnyt toisess' oisin kädessään ma kuvan voiton jumalattaren ja toisessa taas kilven kirkkahan ja keihään uijaan, keihään komean, min kultakärki näytti ylöspäin, koht' ylhää korkeutt' ilmain siintäväin.
Ja Parthenonin puolla toisella viel' oisin nähnyt toisen templin ma, — ma nähnyt oisin Erekhtheionin, niin upean, niin kaunihin. mi pyhitetty, vihitty myös se ol' jumalattarelle suurelle.
Ja läheisyydess' Erekhtheionin ma kohdat' ylimmällä kukkulan viel' oisin nähnyt kuvan toisenkin Ateenan ylhän jumalattaren, tuon kuvan seitsenkymmenjalkaisen, mi Marathonin luona saadusta valettu oli voittosaaliista.
Kilp’ aseenaan ja keihäs se siin’ uljahana seisoi niin, ja katsein paljon merkitsevin se tuonn' ulos katsoi kauas merelle, sen avaralle siniseljälle, mi näyttämö ol’ entis-Ateenan niin vallan kuni kunnian.
Ja kaukaa, kaukaa merenkyntäjät tuon kuvapatsahan jo näkivät, niist' Ateenata lähestyi jos ken. Kas, loitos Sunion jo niemen luo — viis peninkulmaa pitkä matka tuo! — he näki, kuinka jumalattaren kuvastui hahmo taivaan sinehen ja kuinka uljas vaskikypärä se välkkyi, säihkyi päivän säteissä.
Ja juurell’ Akropoliin kukkulan viel' oisin nähnyt Odeion ma myös, tuon pyörörakennelman muhkean, mi Kserkseen oli teltan kaltainen, ja huippukattoa min kannatti ne mastot monet sotalaivojen, jotk' oli kautta sankar’taistojen käsistä saatu persialaisien. Tää asunnoks' ol’ armaaks' aiottu niin soiton, laulun, kuni näytelmäin, ja koristettu kuvateoksin ja sisustettu marmor’istuimin.
Nää nähnyt oisin ja myös muutakin, niin paljon muuta kaunist', ihaninta, jot’ aavistella vainen voi nyt rinta, niin paljon taiteen iki-aarteita, sen kauneimpia saavutuksia, sen korkeimpia kauneusarvoja, joill' isänmaataan jalo Perikles, tuo toden, kauniin, taiteen ystävä, jalosti, ihanasti kaunisti ja joita Hellaan suuret miehet muut maamiehillensä luoda soi tai loi. —
Oi, nähdä oisin tahtonut ma Ateenan, tuon kauniin, muinaisen, sen Akropolis-kukkulan ja jalot, ylväät taideluomat sen!
Ja kantelein ma oisin kansallein kaikk' ilmi tuonut, mitä suurta näin, ja näyttänyt, kuin kansa pienikin voi edistystä viedä eteenpäin.
Ja innostusta suurta laulanut ma oisin kalliiseen mun kansahain, ja huutanut: oi, lailla Hellahan sa pyri, nouse, kuki, kansan', ain!
Sa, korkealle määräs aseta! Näe saavutukset pienen Hellaanmaan! Siis _sursum corda_! Ylös sydämet! Ken ponnistaa, saa suurta aikaan vaan.
JA NÄHDÄ OISIN TAHTONUT!
Ja nähdä oisin tahtonut tuon Galilean kauniin profeetan, niin sanoissaan kuin töissähän niin mahtavan, niin valtavan.
Hän ruusu keskell' orjantappurain, yön kolkon keskell' aamun kirkas koi. Yön tähtein keskell' itse aurinko, mi valaista maanpiirin kaiken voi.
Hän ihmevesa Israelin puun, ja kaikkein kaunein ihmisistä hän. Niin, — ihmiskunnan kukka ihanin ja paljon, paljon vielä enemmän.
Maan vaivaisvesain pienten keskellä hän taivoon yltävä on setripuu. On Alpin huippu saavuttamaton, mi matalan maan yli kohouu.
On ijäisyyden meri rajaton hän rinnall’ ajan ihmispisarain. On taivas, mikä maata syleilee, ja ihmiset maan matosia vain.
Kaikk' ihmislempi häneen verraten on säde heikko rinnall' auringon. Kaikk' ihmisviisaus häneen verraten laps' aakkosia alkava vain on.
Kuin sammuu tähdet noustess' auringon, maan suuruudet niin häipyy rinnallaan: Ne katoaa, kuin kastepisarat, hän, suurin suurist', elää ainiaan.
Oi, persoonaans', oi, työtään, oppiaan! Ei aikakirjat tiedä suurempaa. Oi, rakkautensa loistetekoja! Oi, sanojensa voimaa valtavaa!
Jos sanan virkkoi, viihtyi myrskysää. Jos kutsui, nousi kuollut haudastaan. Jos viittas vain, niin vaivat vaimentui. Jos siunas, lahjoja sai lapset maan.
Niin korkea ja sentään alhainen. Niin mahtava ja sentään nöyrä niin. Niin voimakas ja salli sentään sen, ett' ylös ristille hän raastettiin.
Kun kiros muut, hän eipä kironnut. Kun vihas muut, hän rakkautta soi. Ja ristilläkin viel', oi, riippuissaan hän siunata, hän anteeks' antaa voi.
Oi, sankari, oi, Herran sankari, mies suurten kiusausten, kipujen! Oi, jalopeura, voittoon kulkenut myös keskell’ itse kuolon kauhujen!
Oi, nähdä oisin tahtonut tään Galilean kauniin profeetan, niin sanoissaan kuin töissähän niin mahtavan, niin valtavan!
Oi, nähdä oisin tahtonut ma hänet, kun hän kulki päällä maan, ja kuulla, kuulla hiljaa, nöyränä ma hänen kaunist' äänenkaikuaan!
IV.
VALKEA LEMPI
SUVILINNUT NE LAULAVAT MUILLE —.
Suvilinnut ne laulavat muille, vaan mulle, oi, laula ne ei. Suvenriemuni rinnasta multa kova kohtalo armotta vei.
Suvikukkaset muille ne kuiskii, ilotunteita rintahan luo. Vaan mulle ne muistoja murheen, surun muistoja mielehen tuo.
Suviaurinko muille se paistaa: he iloita, riemuita voi. Minä kuljen kuin syksyn yössä, minun onneni mennyt on, oi!
Se on vaipunut hautahan valjuun, johon armaani vietiin pois. Voi, jos saapua mullekin kerran suvi suuri ja riemuinen vois!
OI, VALKEA LINTUNI, KYYHKYSEIN!
Oi, valkea lintuni, kyyhkysein! Sa minnekä lensit, voi, kuhunka ensit sa vihreäin vuorten ja metsäin taa? Oi, muistatko mua? Ma muistelen sua. Sua en, sua en voi ma unhoittaa.
Oi, valkea kyyhkyni, kultasein! Sua hellin ja hoidin, sua suojella koitin, sun onnesi katsoin ma onneksein. Sua käsilläin kannoin kuin kukkaa, kaikk' annoin ma sulle, oi, armahin ainosein.
Oi, kultani, kultani kultainen! Tuhat riemua vietin ma kanssas ja mietin: tätä onnea kestävi ainiaan. Vaan onneni päivät jo taakseni jäivät, ah, jälellä niistä on muisto vaan.
Voi, kultani kallis ja kultainen! Mitä tein minä sulle, surun suuren kun mulle sa saatoit, kun luotani riensit pois? Oi, palaja, palaa! Sua syömeni halaa, sua ilman niin raskasta eloni ois.
Oi, kultani, kultainen, kultaisin! Ei toivoa mulla, et luoksein voi tulla: sun kätkevi vihreä kirkkomaa. Jos kysyn, et vastaa, vain kyynelin kastaa voin hautasi kumpua kukkivaa.
SANO, YSTÄVÄIN!
Sano, ystäväin, mistä se aiheutuu, ett' usein keskellä riemun syvä kaiho mun rintaani laskeutuu, surun suuren keskelle vie mun!
Mitä kaihoelen, sitä tiedä ma en, minä kaihoni syytä en tunne. Minä lintuna liitää vain tahtoisin pois niin kauas, vaan tiedä en, kunne.
MUA PALELEE, MUA PALELEE —.
Mua palelee, mua palelee, mun sydäntäni palelee. Ah, tiedätkö, pien' ystäväin, ma miksi, miksi huokaan näin: Mun sydäntäni palelee?
Oi, armahain, voi, armahain, käy vilun väreet rinnassain! Siell’ on, kuin talven lunta ois ja talven villit viimat sois, ja sammunut ois aurinko.
Voi, tule, tule, ystäväin! Sa lämmitä mun sydäntäin! Kuin paiste lämmin auringon sun lempes sydämellein on, — suo loistaa lempes' auringon!
Sun syöntäs vasten sykkivää suo sydäntäin mun lämmittää! Kuin ennen, lempes tulla suo! Kuin ennen, onnen päivyt luo taas rinnassani loistamaan!
Oi, hellyyttäs kun mulle suot, niin riemun rintahani tuot ja on, kuin suvi taasen ois ja kukat tuoksuis, linnut sois, ja onni Eedenin mull' ois.
HÄÄLAULU.
Laula, lintu, lehdossa, laula riemusuulla! Anna, käki, kultaista kukuntaasi kuulla! Loista, kukka, nurmella, tuoksu, tuomi, pihalla! Paista, paista, päivytkin, sätein hellin, säihkyvin pilviä nyt vailla! Kera kullan kuljen ma näillä pihamailla.
Siinnä, taivas sininen, siinnä kirkkahasti! Leyhy, suvituulonen, leyhy leppoisasti! Riemuitkaatte, kukkamaat, kotipellot, niityt, haat! Iloitkaatte, ikkunat, ovet, lautsat, lattiat sekä kodin kansa! Sain ma kullan oman, sai koti vaalijansa.
Kieu, kukko, kullallein tervehdykses hyvin! Hirnu, hirnu, heposein, ilmi ilos syvin! Kaiu, karjankellojen kilke, ilmass' iloiten! Soita, paimen, torvellas riemutoitotuksias! Häitteni on hetki! Ilooni, oi, yhtykää, lahden lainehetki!
Vuokot, valmut, ruususet, kukkaset te muutkin. kotipihan koivuset, pienet pensaspuutkin, päätänne nyt nyökyttäin, ystävääni tervehtäin, kullalleni kuiskatkaa, vienoisellein virkkakaa: »Terve, seurallamme! Onni aina asukoon yhteiskodissamme!»
V.
IKIVALOA KOHDEN
RAUHAN PUU.
Ah, kauan ma etsin puuta, min siimeessä rauha ois; min juurella rauhan kannel mun rintaani lohtua lois.
Ma etsin ja etsin ja löysin sen rakkahan rauhan puun. Ja silloin ma ilosta itkin ja unhotin kaiken muun.
Ja uusin, ah, silmin nähdä jo taivahat, maatkin voin. Ja kaikk' elon arvot toisin, ah, toisin nyt arvioin.
Sen puun alla rauhaa nauttein sävel syömeeni syntyi uus. Nyt virtteni vienoin on aihe pyhä, korkea ikuisuus.
Ah, rauhan puu pyhä, kallis, puu siunattu, verraton, min juurella rauha kukkii, — se Golgatan risti on!
KORVESSA KULJEN
Korvessa kuljen. Vaarat, ah, saartavi mun. Herra, ma suljen sieluni suojahan sun.
Itse ma kohta hoiperrun tieltäsi pois, jollet sa johda, jollet sa turvanain ois.
Korvesta kaita polku on kotihin vaan. Henkes, oi, laita lastasi johdattamaan!
Jeesus, sa loista valona tielläni ain! Muut tuet poista, turvan' ett' oisit sa vain!
Juurtua anna sinuhun vaan yhä mun, toivoni panna ainiaan armoosi sun!
Halvaks', ah, vainen tähtes mun lukea suo kunnia mainen, kaikk' ajan aartehet nuo!
Irroita niistä niin minun mieleni pois, ett'ei ne riistää multa mun kruunuain vois!
Ain' ole mullen elämä, totuus ja tie! Kuoleman tullen korvesta kotihin vie!
TEHKÄÄ PORTIT AVAROIKSI
Tehkää portit avaroiksi, korkeoiksi kuninkaalle kunnian! Kas, hän on jo läsnä aivan, sankar' taivaan, Poika pyhä Jumalan.
Armon, rauhan ruhtinaalle, kuninkaalle ovenne, oi, avatkaa! Tervetulleeksi hän tänne virsillänne, lauluillanne lausukaa!
Hosianna! Hän on meille, langenneille, tuova armon, autuuden. Herrain Herra, kaiken Luoja; rauhan tuoja avuks' astui syntisten.
Hosianna! Loistaa valo, suuri, jalo kuolon varjoin maassa nyt. Entisaikain ennustukset, lupaukset pyhät ovat täytetyt.
Tullut sankar' on, mi nosti, meidät osti alta synnin, kuoleman. Kaikua siis virtes anna: Hosianna kuninkaalle kunnian!
Terve, sankarille sulle. siunatulle! Terve, Poika Daavidin! Sydämemme sulle suomme, uhriks tuomme, Herra suuri Siionin.
Kuninkaani, kaivattuni, sieluhuni majasi sa valmista! Suo, ett' aivan omas oisin, sua voisin oikein kiittää, palvella!
OI, ONNEA
Oi, onnea, kun olla saan ma lapsi Jumalan, laps' suuren taivaan kuninkaan, laps' Isän korkeimman! Oi, onnea, oi, autuutta, oi, rikkahinta riemua, mit' ajatella konsaan voi ja minkä Jeesus mulle soi: laps' olen Jumalan!
Laps' olen vapaa Jumalan ma tähden Kristuksen. Ma, vanki synnin, kuoleman, sain Herralt' armon sen. Oi, onnea, oi, autuutta, oi, rikkahinta riemua! Sen uskoa saan todeks’, oi Mua synnit kadottaa ei voi — laps' olen Jumalan!
Ma pesty olen synneistäin verellä Karitsan. Ja rauhan rintaani sain näin, — laps' olen Jumalan! Oi, onnea, oi, autuutta, oi, rikkahinta riemua! Vaikk' oon maan mato vaivainen, on koti mulla taivainen, — laps' olen Jumalan!
Laps' olen Herran Jumalan, — mit' oisi suurempaa? Mua auttavi hän ainian ja kotiin kuljettaa. Oi, onnea, oi, autuutta, oi, rikkahinta riemua! Hän linnani, hän toivon' on hän kallioni verraton, — laps' olen Jumalan!
Täst' iloita jo täällä saan ma matkall' ollessain. Ja kerran taivaass' ainiaan saan soittaa harppuain. Oi, onnea, oi, autuutta, oi, rikkahinta riemua, kun kerran taivaan kuorossa saan pyhäin kanssa veisata: laps' olen Jumalan!
LAULAVAN LEIVOSEN LAILLA.
Mun laulavan leivosen lailla syy ylistää Luojaan' on ain, ja huomenen huolia vailla kaikk' uskoa hoitoonsa vain. Ma vahvasti uskoa saan: Ken pukevi kukkaset maan, ken hoitavi lintuset nuo, Hän mullekin tarpeeni suo.
Maast' etsiä eineensä saapi yhä liitävä leivokin tuo, vaan lentoon se taas kohoaapi, ylistyksensä helkkyä suo. Maan mullasta, sieluni, näin myös liitäös ain' ylöspäin! Oi, liidä kuin leivonen tuo ja kiitokses kaikua suo!
Ei huomista huolta mun kantaa ole tarvis, ois turhaakin tuo. Jos Jumala huomenen antaa, kyll' avun Hän silloinkin suo. Siis uskossa laulelen vaan: Ken pukevi kukkaset maan, ken hoitavi lintuset nuo, Hän mullekin tarpeeni suo.
Saan rauhassa nukkua yöni, surut joutavat torjua pois. Saan iloiten tehdä mä työni, — mitä auttaa mun murheeni vois? Kaikk' eloni kohtalot mun saan heittää mä huomahan sun, Oi, Isä, ja ylistää vain Sua, niin kuni leivonen ain.
Sa pidät ain' eloni yllä, Sa, joka mun lapsekses loit. Kaikk' asiat parhaaksein kyllä Sa ohjata tiedät ja voit. Mitä suotkin, se onneksen' on, — miks' oisin ma siis levoton? — Oi, sieluni, kiitosta vain sa laula kuin leivonen ain!
SANOMA, OI, SUURI, LENNÄ!
(Joululaulu.)
Sanoma, oi, suuri, lennä, riennä, ennä yli maitten, mannerten: Armo suur' on meille suotu, autuus tuotu kautta Herran Kristuksen!
Lapsi pyhä, ihanainen, kaunokainen Betlehemin seimess' on. Kauan, kauan kaipaeltu, ennusteltu jouluvieras verraton.
Salaisuus, oi, suuri aivan: Herra taivaan on nyt orjan muodossa! Itsens' uhras, meitä säästi, meidät päästi synnin, kuolon kahleista.
Itsens' uhras, jätti taivaan, astui vaivaan, kuoli meidän kuoleman. Verellänsä meidät osti, yöstä nosti valoon päivän kirkkahan.
Kallihisti, oi, hän meille, langenneille, hankki Isän suosion. Maailmaan siis tulostansa, armostansa ikikiitos soikohon!
Soikoon kiitos, Jeesus, sulle, että mulle vapahduksen varman toit; että tähten' itses annoit, synnit kannoit, yöhön armaan päivän loit!
Päällä maan, ah, myrskyt pauhaa mutta rauhaa sulta, Jeesus rakas, saan. Sinä hoidat, tuet, kannat, anteeks' annat, — sua kiitän ainiaan.
Rauhan Herra, rauha luo’os, sopu tuo'os myöskin keskeen ihmisten! Poista maasta sodan kauhut, taistoin pauhut, anna rauha kansoillen!
Anna, Jeesus, loistaa jalon armos valon yli kaikkein kansojen! Pakanainkin yöhön asti kirkkahasti anna, Jeesus, loistaa sen!
Vihdoin meitä armos kautta sinne auta isänmaahan oikeaan, minne pyhäis polut veivät, missä eivät jouluvalot sammukaan!
JOULULAULU.
Autuas aika: Messias meitä synnist' on tullut vapahtamaan, tuomahan turvaa, riemua, rauhaa, valoa keskeen varjojen maan!
Enkel', ah, joulun kansain nyt kaikkein riemuksi saattaa sanoman tän: »Teille on tänään syntynyt Kristus: Seimessä lasna makaapi hän.»
Herrain siis Herran, luotujen Luojan pahnojen päällä seimessä nään. Tähtemme tänne hän — mikä armo! — etsimään ehti meit’ elämään.
Täyttämään täällä Jumalan tahdon, syntimme synkät sovittamaan saapui hän suuri ruhtinas rauhan, — kiitosta soikoot ääret nyt maan!
Voi, miten meitä, laupias Luoja, rakastitkaan, kun Poikasi soit! Voi, miten Kristus, kunnian Herra, tähtemme tuskaan tulla sa voit!
Kunnia, kiitos siitä nyt sulle, kun vapahduksen vangeille toit! Kunnia, kiitos, valtias valon, yömme kun kolkon päiväksi loit!
Auetkoot aivan suuriksi sulle kaikk' ovet, portit, jotta sa saat iloa, rauhaa tuntoihin luoda, valaista valjut varjojen maat!
TYHJÄ KORS' ON PYSTÖPÄINEN —.
Tyhjä kors' on pystöpäinen, ylpeest’ ylös yllättäin. Viljantähkä täyteläinen painuu nöyräst' alaspäin. Armon Herra, ah, mun anna nöyrä olla ainiaan, että voisit minuun panna armos voiman asumaan!
Tyhjä laiva korkealla keinuu keskell' aallokon. Täysi laiva lastin alla syvään painuneena on. Suo, oi, Jeesus, nöyryytesi kaltaisuutta minuss' ois, että armolahjoillesi sijaa minuss' olla vois!
Sa, oi, ylpeit' olet vastaan, mutta nöyrät armos saa. Heidät, Herra, ainoastaan voit ja tahdot korottaa. Alhaisissa voimas näytät, vaan lyöt alas korskeat. Köyhät hyvyydelläs täytät, tyhjiks jätät rikkahat.
Elävästi suo mun syvä kurjuuteni tuntea. sinuun yksin, Jeesus hyvä, toivoa ja uskoa! Sinä aina aarteenani, voimanani ollos vaan, sinä kaikki kaikessani, Jeesus, nyt ja ainiaan!
AH, NIINKUIN RAUKEE RUOHO, KUKKA —.
Ah, niinkuin raukee ruoho, kukka, niin raukee, katoo ihmis-rukka, jos ylhäinen hän lie tai alhainen. Koht' ijäisyyttä tiemme kulkee, ja syliinsä maa kerran sulkee, niin rikkahan kuin köyhän vaivaisen.
Etk’ ihminen, oi, arvaa, tiedä, sun konsa, kurjan, kuolo viedä jo täällä suureen ijäisyyteen voi. Ah, kesken kevään kukoistusta tai toukoajan aherrusta jo kuolon kutsukello usein soi.
Voit pitkäks' elonpäiväs luulla, kun kutsu suuri sun jo kuulla tää täytyvi: »Nyt talos toimita! Et elää saa, sun täytyy kuolla, ja haudassa sun majas tuolla maan mullan mustan all' on oleva.»
Eik' auta suku suur', ei valta, ei maine, saatu maailmalta, ei oppi, viisaus, ei aarteet maan; ei heimos hellät toivotukset, ei vaimos, lastes voivotukset, ei valittelut, vastustelutkaan.
Ei, viivyttyäs näillä mailla vain hetken, sumun, sauhun lailla sun elos riento kaikk' on katoova. Jos pitkänkin saat iltapuhteen, on elos ijäisyyden suhteen, kuin meren suuren suhteen pisara.
Oi, muista: kerran täytyy varmaan sun mennä poveen haudan harmaan, — se, ah, on laki peruuttamaton! Ja kaikki, mik' on kallehinta, ja mille sykki täällä rinta, ja mik' on täältä, tänne jääpä on.
Vaan vahingoks' ei kuolo sulle, kun täällä Ristiinnaulitulle sa sielus uskoit, sydämesi soit: Käy kautta kuolon virran, vaivan ties ylös ihanuuteen taivaan, miss' ijät' ylistystä laulaa voit.
Ja vaikka peittää multa musta sun ruumiis raihnaan, lohdutusta sun rakkahillas surevilla on. He tietää: vaimentui jo vaivas, ja kotis korkea on taivas, ja tomumajas pääsi lepohon.
Ja tää on toivo meillä vielä: Ah, autuaitten mailla siellä sun riemusuin me saamme kohdata. Siell' yhdess' äänemme kai kerran viel' ylistystä helkkyy Herran, — meit ylös sinne, Herra, johdata!
OI, TAAS PYHÄN VIESTIN MA KUULEN SEN —.
Oi, taas pyhän viestin ma kuulen sen. min kuulivat paimenet kerran, min, loistaissa taivahan kirkkauden, toi heille enkeli Herran.
Oi, taas pyhän viestin ma kuulen sen: Se rintani riemulla täyttää. Ja syvyydet Jumalan rakkauden se mullekin avaa ja näyttää.
Se ei ole unta, se totta on: On jouluyön lapsessa suotu myös mullekin aarre arvaamaton, on autuus ja pelastus tuotu.
Se pyhä on totuus, ei unta vain: Mull' on sanan todistus siitä, ja todistus siitä on tunnossain, — oi, sieluni, Jeesusta kiitä!
Kun syömeni seimehen syntyi hän ja rakkaudella mun voitti, niin yöni hän haihdutti synkeän, ja päivä mun sieluuni koitti.
Sain silloin ma rintaani rauhan sen, mit' antaa ei maailma voinut. Ja, oi, ilolaulelo enkelten on tällöin mun tähteni soinut!
Ja siihen ma lauluhun, virtehen mun vienoisen ääneni liitin, ja autuuden ilosta itkien mun Lunastajaani ma kiitin.
Ja taas pyhän viestin kun kuulen sen min kuulivat paimenet kerran, niin huudan: oi, sieluni, riemuiten sa veisaile kiitosta Herran!
RUKOUS.
(Limingan kansanopiston avajaisissa 1.XI.1909.)
Jumala, oi, kaikkivoipa kuningasten kuningas, kaikkein valtain valtaherra, valkeuden valtias! Sinuun työmme alkaessa nostamme nyt katsehen. Rukouksen siivin luokses käymme, siunaust’ anoen
Tiedämme, oi, ett' on turhaa kaikki työ ja ponnistus, turhaa ihmisvoimin tehty ihaninkin istutus, jollet Sinä, Herra, siunaa, jollet anna apuas, jollet alle armosiipeis kätke meitä armossas.