Part 2

Taas katselen kauas, kuin kaukoputkin, ja maailman melskettä mietin ja tutkin. Taas seison, kuin huipulla vuoren jalon, mist' ylitse kyläin ja sinisen salon voin kauas ja vapaasti katsahtaa.

Vaan äsken ma kuljin kuin sumussa suolla, miss' on epävarmuutta täällä, on tuolla. Ja povea painosti tukala tunne, kun tiennyt ei, kuss' on, ja tie vie kunne, — olo outo on sumuhun sortuneen.

Mut, oi, sumu sankka jo vihdoin haihtui, ja oloni outo jo varmaksi vaihtui. Taas nään, miten elämä liikkuu, sykkii, ja kuink' ajan myrskyisen suoni tykkii, — oi, terve, te lehteni rakkahat!

Oi, terve, te tuhanten viestien tuojat, te kansani valppauden vaalijat, luojat, te vartijat vapauden, totuuden, valon ja kaikenkin kauniin ja terveen ja jalon! — Ilomielin, oi, teitä ma tervehdin.

Taas on, kuni omaiset yhdessä oisi, kotitakasta valkea loimua loisi, ja kodin taas tunnelmaa tuntea saisi, ja riemuni riemulle raikahtaisi, kun omaiset, ystävät yhtehen sai...

Ja on, kuni haastelo rattoisasti takan lämmössä jatkuisi iltaan asti, ja evähät kotoiset esihin tuotais, ja kaunista, kotoista kaljaa taas juotais, ja kotoinen laulu ja soitto sois ...

Siis terve, te lehteni vanhat, rakkaat, sanan julkisen sankarit kunniakkaat! Te kansallishenkemme tulkit ylväät, te viestien lippaat, te pyrintöin pylväät! Ma teitä, oi, riemuiten tervehdin.

KAS, PUUT NE LEIMUTEN PALAA —

Kas, puut ne leimuten palaa, kun yhdessä niitä on monta. Ne toisiinsa hehkua valaa ja liekkiä sammumatonta, ne kunnes on hiiliksi hiipuneet ja hiilinä hiljaa on sammuneet.

Noin innon liekkikin pyhä se kirkkaasti rinnoissa palaa, kun, liittyen yhtehen, yhä ne sytyttää toisiaan halaa. Näin lämpöä luoden ne lämpöä saa, ja liekki se leviää, leimuaa...

Vaan pian sammuvi yksi puu, ja pian intokin laimentuu, jos yksin vain ain' ahertain saa sydän hehkua, huutaa suu, oi, pian sammuvi yksi puu...

MUISTOJEN LAULU.

(Oulun ent. Suomal. yksityislyseon 40-vuotisjuhlaan Oulussa 26.VI.1914.) I.

I.

NYT KAI’U, KANNEL MUISTOJEN!

Nyt kai’u, kannel muistojen, ja siivillä vie sävelten sa meidät taapäin aikaan, mi kertovi, mit' innostus ja uhraavainen rakkaus suurt' ilmi täällä saikaan!

Sa kai’u, kannel muistojen, ja takaa vuosikymmenten soi, kerro meille työstä, mi kautta taiston tarmokkaan pojille taivas Pohjanmaan tien valoon hengen yöstä!

Soi pontevuutta polven sen, soi kunniaksi miehuuden, mi, seisten vuoren lailla, ei vastuksista vaipunut, vaan aatteen suuren taistellut on voittoon Pohjan mailla!

Soi, kai’u, kannel muistojen, ajasta, jolloin voittaen pois noustiin sorron alta! Ja kerro, ett ei oikeaa voi sortaa ijäks' asiaa, ei mikään mahti, valta!

II.

AAMU KOITTI, VALO VOITTI.

Hengen valon, opin teille kaihos pojat Pohjanmaan, mutta vastuksien vuori vahva seisoi vastassaan: kieli vieras kaikui tuolla, henki vieras valtikoi; sinne Suomen kielin sorjin kansan laps' ei päästä voi.

Alla sorron, poljettuina viel’ on pojat Pohjolan. Yötä kestää, talviyötä, aikaa unen ankean. Kenpä nousee, kuss' on urho vuoren muurit murtamaan? Konsa koittaa kevät kallis, aamu armas Pohjolaan?

Saapuu urho. Vuorta mittaa. Mittaa hetken voimiaan. Tuntee voimaa jäntereissään, tulta suihkaa suonissaan. Huutaa: »Vaikka pilviin asti yltäis hornan vuori tuo, uskon, rakkauden voima syrjähän sen tuosta luo.»

»Uskon, lemmen tenhovoima jumalainen voipi sen. Usko, lempi vuoret siirtää kautta voiman taivaisen. Päivyttä et paistamasta estää, vuori, enää saa! Aika on jo aamun koittaa, kevään kauniin kajastaa.»

Ryhtyy työhön, jaloon työhön valon vakaa urho tuo. Toiset valppaat valon urhot avuksensa rientää luo. Vallat öiset elämöivät, raatajill' on raskas työ. Mutta vuori murtuu, värjyy, kaatuu, — poistuu pitkä yö.

Vastuksien vaskivuori tiet' ei enää suljekaan sätehiltä sivistyksen suomalaiseen Pohjolaan. Talvi taukos, yö jo haipui, — loisti aamun aurinko. Opin teille Pohjan poiat riemuin rientää voivat jo.

Kevään kiuru, aamun airut, huomenkelloin soitanto tääll' ol’ Oulun Suomalainen Yksityinen Lyseo. Siitä ura uusi aukes, alkoi uusi tiedon tie, mikä opin kukkuloita kohden nuorisoa vie.

Lehden kirkkaan Pohjolamme sivistyksen historiaan piirsi kerran koulu tuo, min muistoa nyt juhlitaan. Innostuksen, ihanteiden kehto kaunis oli se, uhrauksen hengen kukka, »Alma mater» sadoille.

Kortta Suomen onnen kekoon, onnen kekoon Pohjanmaan kantanut se kaunist' ompi monta, monta aikanaan. Kylvöstänsä kaunihista yhä herää hedelmää, eikä muistons' eikä työnsä konsaan unhoon meiltä jää.

Kiitosta ja kunniata kaikukoon siis kannel nyt heille, jotk' on päivän helteen paahtavaisen kestänyt! Käyneekö he elon teitä tai on nurmen alla jo, kiitostansa äänin kirkkain kaikukohon kantelo!

Mutta kiitos korkein Hälle, maan ja taivaan Luojalle, kaiken hyvän antajalle, lahjain suurten suojalle! Hänpä eelleen siunatkohon Suomea ja Pohjolaa, niin ett' isänmaamme kerran ihanammin kukoistaa!

EI SAA ANTAA, EI SAA ANTAA —.

Ei saa antaa, ei saa antaa ajan mennä hukkaan. Ei se laiskalle laiho kasva, onni puhkee kukkaan.

Ei saa keväällä uinaella, kuhnaella hiljaa, jos ken tahtovi syksyn tullen aittahansa viljaa.

Eikä saa nukkua nuoruuttansa kylvötöitä vailla, jos ken mielivi lyhteitä nähdä syksy-illan mailla.

Ei! Paras on kylvön kulta-aika kaunihisti käyttää; paras on nuoruus korkeoilla ihanteilla täyttää.

Paras on nuorena sydämeensä kylvää hyvä siemen. Nuorisossa on Suomen toivo, suoja Suomenniemen.

Eespäin, ylöspäin reippahasti siis sa, kevään kansa! Kylvä siementä syömes peltoon, kylvä aikanansa!

Kylvä siementä, toivon siivin korkealle lennä! Ei saa kaunihin nuoruuskevään antaa hukkaan mennä.

ÄIDINKIELENI KULTAINEN!

Äidinkieleni kultainen! Soi'os sa, sorja, kaikuos, kaunis, helise, hellä, laaksojen läpi, ylänköin yli, äidinkieleni kultainen!

Äidinkieleni kultainen! Läikkyä lampein, vilskettä virtain, humua honkain, kuisketta kukkain sointusi soivat, äidinkieleni kultainen.

Äidinkieleni kultainen! Tuores kuin tuoksu lempeän lehdon, saatua sateen; raikas kuin raiku kulkusen kauniin, — niin olet, kieleni kultainen

Äidinkieleni kultainen! Nouse ja lennä, ylemmäs ennä! Notkoista nouse, kummuille kulje, arvoosi astu, äidinkieleni kultainen!

Äidinkieleni kultainen! Heljä kuin helmi, kirkas kuin kulta, sorja kuin soitto, kaunis kuin koitto armahan aamun, — niin olet, kieleni kultainen.

Äidinkieleni kultainen! Armas kuin aarre, rikas kuin rikkain kuningas konsaan, hertas kuin hellän äidin on ääni, — niin olet, kieleni kultainen.

VAPAUSSODASTA PALAJAVILLE POJILLENI.

Oi, riemu suuren-suuri nyt rinnassani soi, ja kiittämättä Korkeint' en olla voi, en voi, kun taistoiss' oltuanne edestä isänmaan taas teidät kaikki kolme tuoss' eessäin nähdä saan.

Tää totta oikein onko, eik' unta, unta vaan? Ah, aaveitako vainen te ette olekaan? Ei! Taistotamineissa sodasta palanneen nään teidän nyt, ja teille ma kunniata teen.

Niin nuoret viel', oi, ootte ja sentään kokeneet niin paljon, paljon nähneet ja paljon taistelleet. Ah, vaihtaa koulun saitte te sodan näytelmiin, sen läksyt sodan läksyyn, sen kirjat kivääriin.

Ja missä taistoin myrskyt ne mylvi, pauhas, soi, ja tulta, salamoita maa, taivas salamoi, siell' omin ehdoin eestä soditte Suomenmaan, ja vaivojanne ette te vaikeroineet vaan.

Nyt reippain', uljahina — oi, kiitos Jumalan! — nään teidän urhoteiltä ma kotiin saapuvan. Niin monta sankar’kuoloon vapauden taisto vei, vaan teille sankarhaudat viel' auennehet ei.

Niin liki kuolon arpa kyll' usein lankesi, se veikon vierimmäisen ett' etsi, saavutti, ja veri vierellänne maan, hangen purppuroi, kun surman nuolet suihki ja sodan pauhu soi.

Niin liki kuolo kulki, löi surman salamat, niist' että puvussanne on merkit puhuvat, ja veriruusun kalliin teist' yhdeltä ma nään siell' auki puhjennehen lävitse olkapään.

Mut reippain', uljahina — oi, kiitos Jumalan! — tuoss’ eessäin nään nyt teidät, ja riemuin huudahdan: oi, onneani oivaa, iloan' ihanaa, kun sankareita suotiin mun maallein kasvattaa!

Oi, riemu suuren-suuri mun rinnassani soi, ja kiittämättä Korkeint' en olla voi, en voi, kun kotiin tervetulleiks nyt jälkeen taisteluin ma lausun teidät, lausun, oi, lausun riemusuin!

II.

VALKEAT VIITAT

MA OLEN IHMINEN.

Yks' ilo, riemu suur' on mulla. Sen riemun mulle Luoja soi. Mi kohtaloksein voiskin tulla, se eloni ain' aateloi. Ja siitä laulan riemumiellä ma kulkeissain nyt elon tiellä: ma olen ihminen.

On valo järjen mulle luotu, — oi, lahja kallis, verraton! On tahto vapaa mulle suotu, lain taulut tunnossani on. Ja henkeni se ikisuurta on jumalaista alkujuuria: ma olen ihminen.

Ma lausua ja laulaa suulla voin tunteet, aatteet armahat, ja riemumielin nähdä, kuulla mun maani riennot rikkahat. Ja mitä tunnen, mietin mielin, voin virkkaa kaunein äidinkielin: ma olen ihminen.

Ma luonnon kirjast' avatusta tuhannet ihmeet nähdä saan. Sen kukkaa, tähtikirjoitusta en konsaan väsy tutkimaan. Ja kauneuden mailma avoin on mulle tuhansinkin tavoin: ma olen ihminen.

Ma iltaruskot, aamunkoitot, niin kaunihit, voin katsastaa, ja suvilintuin sulosoitot ja käen kukut kuulostaa. Ja ihanaa tät' isäinmaata ma ihailemast' en voi laata: ma olen ihminen.

Niin, isänmaa tää kallis mulle on viime hengenvetohon. Sen vannon, maani: sulle, sulle mun työni pyhitetty on. Sua kohtaan lempeä mä vailla en eläimen voi elää lailla: ma olen ihminen.

Ja ajan riennot suuret, hyvät mun sydäntäni sytyttää, ja elon arvoitukset syvät mun mieltäin kiehtoo, kiinnittää. Ja määrä mull' on suuri, jalo: on onni maan ja taivaan valo: ma olen ihminen.

Kuin kotka korkealle lentää, niin lento henken' ylös on. Taa tähtien se tahtoo entää, ylitse kuun ja auringon. Mun määrämaani ompi tuolla ikuisten tähtein yläpuolla: ma olen ihminen.

Ja vaikk' on vaivans' ihmisellä ja edesvastuu suuri on. ja usein kärsii sydän hellä, ja vaiheiss' elon taistelon niin monta vierii kyynelettä, siit' iloitsen ma sentään, että ma olen ihminen.

Ja eestä ihmisyyden voiton, eest' ihmisyyden ihanteen, eest' ihanamman päivänkoiton ma taistelen ja työtä teen. Oi, Herra, mieleheni paina olenton aateluus tää aina: ma olen ihminen!

ILLALL' ON ITKU —.

(Ps 30:6.)

»Illall’ on itku, vaan aamulla ilo», — kohtalon arpa niin langeta voi. Murheeni riemuksi Korkein voi muuttaa, Hän, joka sieluni, ruumiini loi.

Vaikka nyt, harppuni, suruja soitat, vaikka nyt iltani itkuinen on, toivoen, syömeni, sykkäile sentään! Luottaos aamun, oi, aurinkohon!

»Illall’ on itku, vaan aamulla ilo», — soi, sana kaunis, sa sieluuni, soi! Vaikkakin itkuinen on mulla ilta, aamupa riemuinen olla jo voi!

TÄHTIEN ALLA.

Tähtien alla ma taivalta teen, — tähdet niin kauniisti hohtaa. Tähtien loiste se kultaiseen kotiin mun kulkuni johtaa.

Saloa yössä mä samoan näin. Synkeä öinen on salo. Eksyä voisin, vaan kotihin päin viittana tähtein on valo.

»Kiiruhda, lapseni, kiiruhda vaan!» — yössä niin kuiskehet soivat — »kodiss’, oi, ollahan murheissaan, eksyneen luulla sun voivat». —

Kiiruhdan kulkuain, rakkaani, oi, kiiruhdan kiiruhtamalla. Älkää te surko! En eksyä voi tähtisen laivahan alla.

Älkää, oi, surko! Jos joskus ma lien eksynyt, — käyn varovasti! Tähdet ne vilkkuvi viittana tien, vilkkuvi kotihan asti.

Älkääkä surko, jos kannot mun kaas, haavojain yössä jos itkin! Nousin jo, kotia kohden ma taas ponnistan polkua pitkin!

Kohta, oi, kotiin kai ehtiä voin öiseltä, himmeeltä tieltä; kohta kai kuulen jo lauleloin helkkyvän kodista sieltä.

Älkää siis surko, mun rakkaani, oi! Tähdet niin kauniisti hohtaa. Tähtien johdolla kulkunsa voi kotihin kultaiseen johtaa. 1917.SODAN OIKEUTUS.

SODAN OIKEUTUS.

En ihailla sotaa ja sotia ja sotien sortoa saata. Vaan rosvot kun uhkaa kotia ja vihamies isienmaata, mitä muuta vois tehdä kuin puolustaa kotikultaa uljaimmasti ja vainolaisjoukkoja vastustaa veripisaraan viimeiseen asti?

Mitä muuta vois tehdä, kuin torjua vihamiestä, mi murhaa ja raastaa? Kuka, kurja, se silloin vois horjua ja raukkana rauhasta haastaa? Kuka, kurja, se tallata, polkea sen, mikä kallein!' on, sallia voisi? Kuka eest' isänmaan, kodin kultaisen ei taistohon valmis oisi?

Jalo rauhan on aate, ja kerran se on valtaava maan koko piirin. Vaan sortajille ja rosvoille ei paikkaa oo alla sen viirin. Vast' aika se autuas päälle maan voi sitten, voi sitten koittaa, kun saapuvi Sankari voimassaan, joka Henkensä voimalla voittaa.

21.II.1918.

MIT' ON SOTA?

Mit' on sota, sodan pauhu? — Kansain kirous ja kauhu, kehnon hengen keksintö; surman susi, hornan hukka, synnin kylvön verikukka, entispahan perintö.

Itsekkyyden riemuvoitto. Manan kelloin hurja soitto, humu mailta Haadeksen; kumu kurja petoin, peikkoin, eikä tointa ihmisveikkoin, veljeyttä veljien.

Väkivallan iskuin anto, valtain veriveron kanto. voima yli oikeuden; jyly tuomioiden torven, käypä kautta kansain korven, koston kalpa hirmuinen.

Kuohu vihan kosken kumman, pauhinaa Styx-virran tumman, suunnattuna päälle maan; murhan juhlakulku täällä, helvetti maan pinnan päällä, kurjuus, hurjuus huipussaan.

Tuhansien tuskain tuoja, raunioiden, hautain luoja, kyynelien kylväjä; hengen viljelyksen turma, varain viejä, suvun surma, kotein onnen särkijä.

Väisty, oi, jo voima raaka! Oikeuden pyhä vaaka kiistat kansain ratkaiskoon! Nouse, rauhanaate, lennä, kautta kansain, maitten ennä! Voittos päivä valjetkoon?

Kerran, kulta-aika, nouset: vannaiks vaihtuu miekat, jouset, keihäät viikatteiksi saa: rauha suuri kukkii maassa, mailma sovuss' autuaassa tuhat vuotta kukoistaa!

Siitä nään jo kaunist' unta: syntyy rauhan valtakunta, valo, vapaus vallitsee. Kukkii luonto, maa ja kansa, ihmisyys on kukassansa, Herra, Herra hallitsee!

26.X.1917.

RIEMUITSE, MAMMONA!

Riemuitse, mammona, maan matalaisen sa valtias suuri! Parvi sun palvelijat mahtavin, valtavin on. Templisi kaaret ne, kas, yli kansojen, maailman yltää. uhreja alttaris luo köyhät ja rikkahat tuo. Ei sitä päiveä, ei sitä hetkeä, ei sitä yötä, jolloin suosiotas etsisi ei tuhannet; jolloin hetkeksi ees papitartesi, pappies parvi unhoittaa sinut vois, mahtava maan jumaluus.

Riemuitse, mammona! Suur; ylen suuri on valtas ja voimas: miljoonien inehmoin herra ja käskijä oot! Riemuitse! Hohdepa sun hopeoittesi, kultasi kiilto niin kuni taikoa voi yksilöt, kansat ja maat. Kun kipunankaan saat himontultasi sieluhun syttää, lieskapa kohta jo käy, eikä se sammuvan näy. Maan sekä aartehien sen herraksi ihminen luotiin, vaan osat vaihtunehet kauan, oi, kauan jo on: orjapa herrana käy, jalo herra se orjana kulkee. Kuulkaa: selkähän sen orjanruoska jo soi! Kuulkaa: mammonan eess' iki-ihminen nöyränä ryömii, mammona kuin kuningas käskyjä vain jakelee: yön lepo leppeä, työn hiki, päivien ponteva puuha, arkien kaikk' aherrus, sunnuntain suloisuus, nuoruus kukkea, mies-ijän voima ja vaappuva vanhuus, myös poven puhtoisuus, taivahien ihanuus, kuolematon ikihenk', elon korkeat, henkiset arvot, — kaikkipa tuo sekä muu tähtesi menköhön vain! Menköhön vain yhä uudestaan lähimäisien onni, onnipa myös isänmaan, kansan ja maan menestys, kunhan kirstuhun kultaa käy sekä kukkaro paisuu. Siinähän onnemme on, siin' elon tarkoitus myös. Riemuitse, mammona! Sun on voima ja valta ja suuruus' Sullepa myös yli muun syömemme sykkii ja lyö.

Riemuitse, mammona! Vuostuhannet sua on jumaloitu. Voimasi, valtasi on vieläkin järkkymätön, järkkymätön kuni kallio on meren kuohujen kesken, järkkymätön, kuni on kuoleman valta ja työ. Aikojen muinaisten jumaloistapa jäi moni unhoon, temppelit raukesi pois, aika jo alttarit kaas, templisi seinätpä vain yhä seisovi sortumatoinna, uurtanut alttarias ei ajan pauhaava vuo. Pappejas, uskovias vilisee joka maa, joka mantu, kaupungit kaunoiset, kaukaiset salomaat. Eip' ole ilmojen ääri, ei soppea auringon alla, miss' olis tuntematon voima ja valtius sun, miss' ei luoksesi ees joku hiipisi öin Nikodeemus, vaikkapa ei väriään virkkaiskaan avosuin.

Riemuitse, mammona! Sun kätes tuntuvi vaiheissa valtain, kansojen kohtalohon leimasi lyödä sä saat. Valtojen pöytien luo sanas mahtavan vaakahan viet sä, kansalle myös katujen käskysi kaikua suot. liika sun käskysi, ei sinun äänesi kaikuile turhaan, vaikkapa sorroksikin ääntäsi huutane et. Suososiohuutoja soi, ilohuutoja ilmahan kaikuu: »Mammona, mielevä mies, neuvosi on nerokkaat!» »Mammona, mielevä mies, jalo, mahtava ystävä kansan, saakohon valtiuden, kauan hän eläköön!» Niin kadun, niin turun, niin palatseinki ma pauhaavan kuulin, laaksojen, kukkulain myös kuulin ma lausuvan noin. — Riemuitse, mammona! Jos miten aikojen kohtalot vaihtuu, varma sun valtasi on, varma sun tsaariutes.

Riemuitse, mammona! Suur' on, suuri sun lastesi lauma, leimana lastesi on hartaus kuulumaton, hartaus kuulumaton, iki-ahkera into ja riento, uskollisuus yhä uus, uhraus uupumaton. Maailma konsana ei lie lapsias laiskoina nähnyt: Yksinpä suin ylistää heit' yhä päivä ja yö, päivä ja yö, anivarhainen aamu ja myöhäinen ilta, niin suvi paahtava kuin talviset ankarat säät.

Riemuitse, mammona! Ei unohduksihin oppisi joudu, säilyvä, seisova ain' aikojen halki se on: Uskolliset isät sen sydämiin sylilasten jo painaa, maammosen maidossa sen lapsoset pienet jo juo. Siksipä, vaikk' alas huudettais ikitaivahan tähdet uskopa yksi se jäis: palvelus, mammona, sun!

Riemuitse, mammona! Eip' ole vertaasi auringon alla. Aikana ahtaanakin valtasi varttuvi vain, valtasi varttuvi vain, himo kiihtyvi kiiltävän kullan: kas, tuhannet kädet, päät kultias päin kurottuu! Miekkonen se, joka saa ko’on korkean vain kerätyksi, keinoin kelvollisin vai miten — siitäpä viis. Nälkää nähköhöt muut, vilu vieköhön kuolohon kansaa, haamuina hoippukohot ihmiset hautaan päin, itkeköhön isänmaa kovan kohtalon kourien alla, huolihin hukkukohon tai tuho tulkohon sen, meilläpä, mammonan palvelijoill’, ylen armas on aika. meilläpä joulu nyt on, joulu ja myös juhannus. Keinoja on, varat syntyy, ja kasvaa ja kaupat ne kukkii, käy hopeaa apajaan, kultaa hyrskyvi veet. Kultaa hyrskynehet ei liekään niin tuhatvuosiin: taannoin köyhäpä ken, Kroisos nyt olla jo vois. Tervepä, terve sä siis, jalo mammona, herrojen herra Sullepa elämme vain, sullepa kuolemme myös!

KÖYHÄN LAULU KUKKAROLLEEN

Kuule sa, kuule sa, kukkaro kulta! Virkasi maailman mainio on. Sinä otat multa, ja minä otan sulta, anto ja otto on loppumaton.

Kuule sa, kuule sa, kukkaro kulta! Tyhjää sun täydeksi usein nään vaan. Kun et saa multa, niin minä en saa sulta. Milloin sa pulskana pullotatkaan?

Kuule sa, kuule sa, kukkaro kulta! Paljon jos saanet, niin paljon myös suot. Köyhäill’ ei paljon oo saatavaa sulta, köyhälle huolta ja murhetta tuot.

Köyhän ei kukkaroon seisahdu markat: kiirehen vilkkaa ne vierivät pois. Köyhäll’ on useinkin asiat tarkat, — köyhäll', oi, paljonkin tarpeita ois.

En minä sentään kiiltävään kultaan omaa mun onneain vaihtaisi, en. Aartehes, maailma, vertaan ma multaan rinnalla onneni rikkauden.

III.

LUONNON JA SYDÄMEN KANNEL

OI, VAITI, OI, HILJAA!

Oi, vaiti, oi, hiljaa! Ma lasta koen villiä viihdyttää, last' orpoa, oikukasta: mun sydäntän' itkevää.

Ah, hetkeä niin monen monta jo tuota ma tuuditin; sitä raukkaa, oi, rauhatonta kuni kehdossa keinutin.

Ja viihdytysvirteni sille kai kaikki jo laulaa sain, vaan tuskaan ja valvehille jäi vaivojen laps se vain.

Se valittaa, vaikeroi, ärjyy, — yhä keinuos, kehto, oi! Se väriseepi, se värjyy, — soi, viihdytysvirsi, soi!

Yhä hyrskii se, itkuhun kiihtyy, — se varmahan sairas on. Oi, konsa se vihdoinkin viihtyy ja raukeepi lepohon?

Oi, keinuos hiljaa sa, kehto! Soi, viihdytysvirsi, soi! Pian ehtivi tuskille ehtoo: laps' untansa uinua voi.

KESYT HANHET.

Kesyt hanhet, kas, kesän aian oli ilona ihmisen. Ja niin kuni lumoissa taian jäi luokseen ne eellehen. Vesialtaassa ahtaassa sousi ne huuhtoen sulkiaan. Maass' astui ne muutoin, — nousi ylös lentohon harvoin vaan.

Liki lainehti pohjan puolla meren siintävät, vapaat veet. Vaan eivät ne käynehet tuolla, ei sinne ne siirtyneet. Ja villit hanhoset yllä jos lensivät toisinaan, kesyt räpytti siipiä kyllä, vaan tyyntyivät uudestaan.

Kesän kuut näin maassa ne kulki, maan nurmea nykki ja söi. Ja joskus vain kaihonsa julki ne huusi ja siipiä löi. Ja lentohon konsa ne retken teki taipalen pienen taa, taas saapui ne jälestä hetken, taas tannerta taapertaa.

Näin olohon outoon ne jäivät, kun saapui jo syksyn säät, sen pimeät, viluiset päivät, sen tuikeat tuulispäät; kun lumi jo verhosi kukat, ja routahan jäätyi jo maa, — voi teitä, te hanhi-rukat, tuho teidät jo saavuttaa!

Ah, miks' ette kauan jo sitten te etelään entäneet pois kera veikkojen kiiruhtavitten? — Olo onnekas ollut siell' ois. Ah, tottumuksenko vuoksi ja murujen muutamain te itsekkään ihmisen luoksi oi, hanhoset, jäitte vain?

JÄNKÄLINTU.

Lapin tunturein, soitten yli kesäyön aurinko hohtaa. Lapin suurilla, suurilla soilla jänkälintusen kohtaa.

Jänkälintu se liikuttavasti valittaa yksinäisyyttä. Eikä se surujaan soittele suotta, valita varsin syyttä.

Jänkälinnun, sen Lapin linnun, laulun kulkija kuuli, kyynel silmiinsä sirahti, vaiko oisi sen tuonut tuuli?

IHMISEN ÄÄNI.

Se ääni soinnuin tuhansin soi, helkkyy päällä maan. Vivahtein lukemattomin se purkaa sointujaan.

Kaikk' ihmissielun liikkehet se heijastaa, se soi. Sen värähdykset vienoimmat se ilmi tuoda voi.

Se konsa hieno, hiottu kuin jalokivi on; kons' on kuin kivi kulmikas ja tahkoamaton.

Se kons' on tyyni, rauhaisa kuin lampi laineeton. Ja konsa taasen rauhaton kuin kuohut aallokon.

Se hiipiä voi hiljalleen kuin sukkajalka mies, tai saapua kuin salama ja leimuta kuin lies.

Se lämmin, hellä olla voi kuin lämmin suvisää, tai jäykkä, jäinen, kylmä niin kuin talven routa, jää.

Kuin äidinkäsi pehmoinen, se pehmyt olla voi; vaan kova myös kuin kallio, kun kovana se soi.

Se kirkas, kaunis olla voi kuin nousu auringon. Mut tummantumma, synkkä myös kuin syksy-yökin on.

Se iloisena helkkää voi kuin laulu leivosen, tai nyyhkyttää ja itkeä kuin sairas lapsonen.

Se viihdytellen soida voi kuin kehtolaulu vaan, tai jylistä kuin ukkonen, kuin myrsky raivoissaan.

Se kiehtoa voi, houkuttaa kuin syli neitosen, mut torjua myös luolahan kuin häijy härkänen.

Kuin enkel’ääni, lohtua se tuskiin tuoda voi, mut lailla veitsen viiltää myös, kun ynseänä soi.

Se vilpitön niin olla voi kuin lapsi suorasuu. tai olla verho, minkä taa kaikk' aikeet piilo’uu.

Oi, tuhatvivahteisena se helkähdellä voi. Ja kunkin ääni erikseen se soinnuin omin soi.

SUVITUULONEN LEMPEÄ, LEYHY!

Suvituulonen lempeä, leyhy! Suven lämpöä Suomehen tuo! Kevätkukkia kummuille nosta, ahot, viidat jo vihreiksi luo!

Yhä pohjonen vinhasti viuhuu, yhä jäässä on virrat ja veet; yhä vielä, oi, pääskynen viipyy, yhä virtens' on vaienneet.

Yhä luonnossa talven on tuntu, yhä harmaat on niityt ja haat; yhä lehdot on lempeä vailla, yhä paljaat on puut sekä maat.

TULI, TULI KEVAHÄN KULTAINEN AIKA —.

Tuli, tuli kevähän kultainen aika: lumivaipan luonto jo yltänsä loi. Sinitaivon kirkasti taas valontaika, kedon yllä kiuru jo ilmassa soi. Kiurua kuulen ja laulelen vaan: Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

Tuli, tuli taas suvituulien vuoro. Suvisilkkiin vihreään verhouu maa. Avoveessä soittavi sorsien kuoro, kesälinnut parvissa Pohjolaan saa. Riemuiten nään sen ja laulelen vaan: Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

Tuli, tuli kukkien kultainen hetki: sinivuokko nurmesta nostaa jo pään. Yli kevätkenttäin käy perhojen retki, ilojuhlan ihanan luonnossa nään. Juhlahan yhdyn ja laulelen vaan: Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

Tuli, tuli aika jo Ahdinkin soittaa yli, alla aaltojen kanteloaan. Kas, kevät kahlehet katkoo ja voittaa, kevätlaineet laulavi vapauttaan. Laulunsa kuulen ja laulelen vaan: Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

SUVITUULEN SUHISTESSA.

Minä ulkona porraspuulla suvituulessa istuskelen. Humu hongikon on soma kuulla: syvä, kaunis on sointu sen.

Suvituulonen käy, puut häilyy, ne häilyy, ne huojuu, ne soi. Sinitaivolta päivönen päilyy, — ja niin leuto mun olla on, oi!

Kuni armahan kätönen hellä, mua tuulonen hyväelee, ja kuin kesän pääskysellä, mulla rinta taas riemuitsee.

Ja kuin kylvyssä ollut ma oisin, ja kuin juhlahan kellot nyt sois, ja ma kaikille hyvää soisin, ja kaikki taas kirkasta ois, —