Part 1
VALKEA MAA
Uusia runoja
Kirj.
NIILO MANTERE
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.
SISÄLLYS:
I. Valkea maa.
Valkea maa Vapaan Suomen laulu Suomen laulajien laulu Punaisen kapinan puhjetessa Maalleni Valkokaartin marssi Ruusut hangella Isät uljahat, rauhassa uinukaa vaan! Sotaan lähteville urhoillemme Karjalan sankari Terve, sankarit saksalaiset! Sankari nukkuvi Tervehdys jääkäreille Rai'u, riemu, välky, valo! Pro lege et patria! Tervehdys sanomalehdilleni Kas, puut ne leimuten palaa Muistojen laulu Ei saa antaa, ei saa antaa — Äidinkieleni kultainen Vapaussodasta palajaville pojilleni
II. Valkeat viitat.
Ma olen ihminen Illall' on itku Tähtien alla Sodan oikeutus Mit' on sota? Riemuitse, mammona! Köyhän laulu kukkarolleen
III. Luonnon ja sydämen kannel.
Oi, vaiti, oi, hiljaa! Kesyt hanhet Jänkälintu Ihmisen ääni Suvituulonen lempeä, leyhy! Tuli, tuli kevähän kultainen aika — Suvituulen suhistessa Yli kukkien polkuni kulkenut ei — Oi, saavu, sadepilvi! Oi, nähdä oisin tahtonut! Ja nähdä oisin tahtonut
IV. Valkea lempi.
Suvilinnut ne laulavat muille Oi, valkea lintuni, kyyhkysein Sano, ystäväin! Mua palelee, mua palelee Häälaulu
V. Ikivaloa kohti.
Rauhan puu Korvessa kuljen Tehkää portit avaroiksi! Oi, onnea! Laulavan leivosen lailla Sanoma, oi, suuri, lennä! Joululaulu Tyhjä kors' on pystöpäinen Ah, niinkuin raukee ruoho, kukka — Oi, taas pyhän viestin ma kuulen sen Rukous
I. VALKEA MAA
VALKEA MAA.
Olet valkea maa nyt sa, Suomenmaa, sinä taannoinen tappelotanner. Olet valkeiden valtojen vapaa maa, tuhatvetten ja virtojen manner. Ja sortohon enää et sortua saa, sinä valkeiden valtojen maa!
Oi, vapaus kallis, oi, valkoisuus! Sitä Luoja ei lahjaksi suonut. Sukupolvipa Suomeni uljas, uus verell' ostanut sen on ja luonut. Veri vuotanut kallis maan eestä on tään yli hankien, lunten ja jään.
Veriruusut on punaiset puhjenneet, monen urhon on riutunut rinta. Sadat sankarihaudat on auenneet, — oi, suuri on vapauden hinta! Yli urhojen hautain käy vapauden tie. — vie kukkia haudoille, vie!
Oi, terve, te valkeat, vapahat sulorannat ja tienohot Suomen! Koin kirkkahan ootte te kultaamat: jalo valkeni vapauden huomen. Pyhät vapauden virret nyt Suomessa soi, — ole kiitetty, Luojani, oi!
Ilokai’uin te, kantelot, helkkykää! Me nousimme sorron jo alta. Kuni ollut se unta ois ilkeää, niin vaipui jo pois väkivalta. Se sorti ja särki ja raastoi ja söi, vaan leijona Suomen sen löi.
Ja se päivä se konsaan ei koittaa saa, jona Suomess' on sortoa moista; jona sortajat kansaani orjuuttaa, veli vainoopi veljeä toista. Ken tohtivi koskea Suomeeni, ken, kova kostopa lyövä on sen.
Ole, maani, sa polvesta polveen vaan lumivalkoisien valtojen Suomi! Kuki kauniisti kuin suviloistossaan pihan pihlaja, tuoksuva tuomi! Ole vapaa ja vahva ja horjumaton, kuni uljahat kallios on! 7.V.1918.
VAPAAN SUOMEN LAULU.
Helky, laulu, soios, soitto! Kai’u riemuin, kantelo! Vapauden päivän koitto Suomellemme loisti jo. Vuosisatain pyhä haave totta on nyt ihanaa. Väistyi sorron synkkä aave: vapaa on nyt Suomenmaa. Helky, laulu, soios, soitto: vapaa on nyt Suomenmaa!
Yli Suomen saloin lennä viesti suuri, verraton! Kautta kansain sana ennä: vapaa, vapaa Suomi on! Kuni riemuviesti taivaan rintaamme tää riemastaa, että vapaa olet aivan kaunis, kallis kotimaa. Lennä, riemuviesti, lennä: vapaa olet, Suomenmaa!
Kuule! Vapaa on nyt aina sorrettu tää synnyinmaa. Sorto meit' ei enää paina, eikä konsaan painaa saa. Terve, vapauden voitto! Terve, vapaa Suomenmaa! Uuden päivän kirkas koitto kumpus, laaksos kultoaa. Lapses laulaa riemukkaina: terve, vapaa synnyinmaa!
Nosta pääsi, suomalainen! Itsenäinen on sun maas. Kaunist' unta ei se vainen, eikä utuist' unelmaas. Idän äärilt' ääni kaikui: vapaa ollos, Suomenmaa! Lännen rannat vastaan raikui: vapaa ollos, Suomenmaa! Nosta pääsi, suomalainen! Vapaa on sun isänmaas.
Koitti käänne kohtaloomme, hetki suuri lyönyt on! Jäsenet me vapaat oomme vapaan Suomen valtion Kiitos Luojani, päivä hohti, päivä nousi siunatuin. Aikaa uutta käymme kohti uusin innoin, riemusuin. Jäsenet, oi, vapaat oomme vapaan Suomen valtion.
Vapaus, oi, kallis sana, kautta maailman sa soi! Vaiheens' itse vapahana Suomi suunnittaa nyt voi. Paistaa salli päiväs, Luoja, vapaan Suomen poluillen! Isäimme sa ikisuoja, ollos suoja vapauden! Suo, ett' aina vapahana kukkia tää Suomi voi!
10.I.1915.
SUOMEN LAULAJIEN LAULU.
Tää maa se on soittelon sorjan maa, iki-ihanain laulujen kehto. Tääll’ ammoin jo Väinämön kannel soi. Tääll' es’isät laulunsa suuret loi. Ja me laulamme, laulamme, soitamme myös, — sehän meillen on elinehto.
Me tahdomme kannelta kai’uttaa. Sulosoinnuin, oi, pitää sen soiman. Me tahdomme sävelin raiuttaa sun salojas, rantojas, Suomenmaa, ja laulumme taigalla tainnuttaa vihamiestesi vimman ja voiman.
Surus laulaa tahdomme, synnyinmaa, ilos ihanat ilmi sun tuoda. Me tahdomme rintoihin laulaa sen pyhän, puhtahan innon ja rakkauden, joka uhrata tahtoo ja uskaltaa, jolla voima on suuria luoda.
Oman sielumme sointuja tahdomme me kantelon kaikua antaa. Me tahdomme laulua Suomenmaan yhä soinnuttaa sorjemmin soinnuin vaan ja kansojen laulujen kalleuksiin oman henkemme helmiä kantaa.
Tää maa se on laulajakansan maa, sävelsointuja luomahan luotu. Siis tahdomme laulaa ja laulaa vaan, kuni leivonen laulavi lennossaan, kun syntymälahjana meillen jo jalo laulajan lahja on suotu. 1917.
PUNAISEN KAPINAN PUHJETESSA.(Tammikuun lopulla 1918.)
Ensin kirkasta säätä, sitten jo sakea sumu, sitten jo tuulispäätä, myrsky ja myrskyn humu. Näin, näin tämä päivä tammikuun suli, haipui ja vaipui vaihteluun.
Noinko kohtalo Suomen yhä vaihtuu myös vainen? Sumuun hukkuuko huomen, jalo vapauden huomen, suurta onnea lupaavainen? Joko joutuvi myrsky? Joko taas ajan tyrsky minun maatani, kansaani kohtaa, veljessotaan sen veriseen johtaa?
Eikö, eikö, oi, ymmärrä kansa tämä vaalia vapauttansa? Senkö keskellä kukkivi kurja petos, ryövärimieli nurja, joka heimoaan heleää vastaan käy, tarttuvi tapparaan, miekkaan kera sortajan vanhan, viekkaan? Sekö sokkona vain yhä kulkee, omaan säiläänsä sortuu ja lankee, oven onneensa, onneton, sulkee, — voi, aika tää raskas ja ankee!
Voi, villitty kansa, voi, murheiden manner, joka syytöntä verta joi! Voi, veljien verellä tahrittu tanner! Voi, häpeää ikuista, voi!
Laki, niinkuni kuollut, nukkuu, väkivalta vain valvoo ja riehuu, sen liput niin ylpeinä liehuu, — senkö kourihin kaikki jo hukkuu?
Ei, ei! Viel' elävi Luoja, isäin mahtava turva ja suoja, joka vuossadat kansaani johti yhä rikkaampaa onnea kohti! Hän elää, hän valtikkaa kantaa, hän apunsa meille viel' antaa!
Hän antaa, — oi, viesti jo helää: »Viel' isien urhous elää, yhä Suomess' on sankarimieltä, on uljuutta, urhoollisuutta. — ja se syttävi toivoa uutta!»
»Väkivallan raa'an ei tieltä enää askelt' ees astuta pakoon, ja vapauden laihoa lakoon ei sallita polkea jaloin, — niin vannottu on pyhin valoin!»
»Ja sankarien nuorten jo sankka, jalo parvi se taistohon entää, ja myrskynä sinne se lentää, miss' sortajan käsi on vankka. Ja se iskuja uljaita antaa ja kilpensä kirkkaana kantaa.»
»Ja eessä sen sankarijoukon väkivalta ja sorto se vaipuu. Ilo täyttävä on joka loukon, yö sorron kun haihtuu ja haipuu.»
Näin viesti se valkea soipi, sitä tuhannet kuiskinoipi. Se Vaasan urhoista puhuu, se Karjalan karhuista huhuu: se Savonkin saloilta liitää ja Hämehen kunnailta kiitää. Se kaikuvi kaikkialta: »Nyt noustahan sorron alta, ja vuosien häpeä, saasta pois pestähän Suomenmaasta.»
Näin valkea viesti se soipi, ja se lohtua tuoda voipi. Iloviesti! Sua tervehdin, sentään surun kyynelet silmiini entää. Syvä murhe mun mieleni täyttää, ja niin synkältä, synkältä näyttää mun Suomeni vastaisuus.
Ylös taivahan puolehen vain voin huo’ata huolissain: »Oi, taivahan, taivahan Herra, sa suojele Suomeain! Sa salli, ett' eheäks kerran näkis kansani aika uus!»
31.I.1918.
MAALLENI.
Oi, Suomi, sulo-onnelain! Sult' äidinlemmen suuren sain. Ma muistan lempes sen. Sun onnesi mun onnen' on. Sun eestäs työhön, taistohon ma valmis oon ja kuolohon, oi, maani kultainen!
Ain' ollos, maani, vapaa maa! Ei polkea, ei orjuuttaa sua väkivalta saa. Vapautes vahdit oomme me, sua vereen asti puollamme. Tään valan sulle teemme me, oi, kallis synnyinmaa!
VALKOKAARTIN MARSSI.
Me riennämme uljaina taistelemaan eest' armahan syntymämaamme. Sinis lippumme voitokas liehuvi vaan, kunis sortajat lyödyiksi saamme. Sinis luotimme lentävät, kalpamme lyö, sodan liekkien liikumme teillä, kunis suojattu Suomen on vapautustyö, kunis voiton on seppele meillä.
Jalo kulkumme kunnian kentille vie, pyhä kutsu se kuuluvi sieltä. Tuhat vaaraa ja vastusta eessämme lie, ne ei säikytä sankarimieltä. Sotajoukkojen Herra se kanssamme on: toden, oikean seisoo hän puolla. Veren, hengenkin taistelu vaatikohon, eest' isänmaan kaunist' on kuolla.
Pyhä kutsu se rinnoiss' on soinut ja soi. ja sen velvoitus suur' on ja pyhä. Hyväst' armahat! Teit' emme unohtaa voi, toki vapaus kalliimp' on yhä. Ken se raukkana syrjähän jäisi nyt, ken, kun sortajat Suomea raastaa? Kuka kuulisi ei, mitä sankarien veri taistelokentiltä haastaa?
Kuka kuulisi ei, mitä kertovi nuo kodit raastetut, rauniot, tuhka? Kuka näkisi ei, mitä tietävi tuo punahurttien hurjuus ja uhka? Veri syytön jo liiaksi vuotanut on. esivalta kun maass' oli heikko. Ylös, urhot, nyt vapauden taistelohon! Aseveljeyden solmimme, veikko.
Kuka, kurja, kun vaarass' on vapaus maan sekä isien perintö kallis, omaa itseään arkana aattelis vaan? Kuka sortua Suomemme sallis? Tuhat kertaa: ei! Valan vannomme sen: Sinis soiva on säiläimme soitto, kunis murrettu mahti on sortajien, verihurtista saatu on voitto.
Kuni sankarit muinoiset isäimme maan, kuni Pohjolan leijona ennen, yhä varjella vapautta viel’ osataan, verileikkikin urhoina mennen. Edest' uskon ja lain, edest' ylevimpäin elon arvojen iskumme lyömme. Ja huutomme soi: pojat, hei, eespäin! Satavuosia varten on työmme.
Isäin verta jos pisara suoniss' on sun, tule, vapauden kaartihin yhdy! Pyhän, oikean puolesta taisteluhun sinä urhona uljaana ryhdy! Petos, vääryys ei Suomessa vallita saa, ei raakuus, ei väkivalta! Sinut nostamme, kallehin syntymämaa, vapaaks sortajan ansojen alta.
RUUSUT HANGELLA.
Oi, mitkä on ruususet punaset nuo, joit' eessäni hangella nään mä? Miten talvinen tanner noin kukkia luo? Sitä mielessäin miettimään jään mä.
Miten hangella kylmällä nähdä mä voin suven kauneutta kuihtumatonta? Äh, taivasko talveen on kylvänyt noin punaruusuja monta, niin monta?
Ei, rakkaus suuri ne kukkaset tais lumen, hankien keskehen luoda. Sadun kaunihin ruusuista niistä, oi, sais, mikä kyynelet silmiin vois tuoda.
Pyhät ruusut ne Suomeni hangilla, oi, — ne on urhojen sankariverta! Ja ne lemmestä kertoo, mi kaikkensa toi maan vapauden lunnaiksi kerta.
Oi, hankien hehkuvat ruususet, te! Satu suuri on kertoa teillä. Satu kaunis ja kallis on säilyvä se, se on säilyvä mielessä meillä!
ISÄT ULJAHAT, RAUHASSA UINUKAA VAAN!
Isät uljahat, rauhassa uinukaa vaan, sulountanne Suomesta nähden! Sydän teillä on sykkinyt aikoinaan pyhän, oikean, korkean tähden. Jalon kilpenne kiiltoa konnantöin te tahrinehet ette halvoin. Oli kupeenne vyötetty kunnian vöin, te soditte kaunehin kalvoin. Jalo, siunattu, puhdas ja tahraamaton. isät ylvähät, muistonne on.
Mitä kuulivat hautainne kummuilla puut, mitä näkivät tähtöset taivaan, mitä kuiskivat inholla tuhanten suut, mikä löi maan murheella aivan, se untenne ei, isät, häiritä saa, sitä ei saa kertoa teille: On lapsia kasvattanut tämä maa, ja se halpa on, arvoton heille. Käden äitiään vastaan nostaa he voi, — vihan lemmestä sille he soi.
Sotatorvet ne soi, maa verta jo joi veri veljien huutavi taivoon. Mikä kalleinta on, sitä sortaa he, oi, sitä vastahan ratkes he raivoon. Väkivalta suur' on, laki mykkänä on, väkivallan on uhreja monta. Vihan, valheen valta on uskomaton, — voi, maatani onnetonta! Vaan pettää ei sentään toivomme saa: ei sortua voi tämä maa!
Isäin haamut ne huutavi haudoistaan, minä kuulen sen kumpujen yöstä — ne taisivat sittenkin alle maan huhun kuulla kurjien työstä —: »Ylös eestä maan onnen ja uskon ja lain. Savonmaa, Häme, Karjala, Kainuu! Ylös Pohjanmaa! Ylös kaikki jo vain! — yö yllenne muutoin painuu. Väkivallan ja raa’an sorron ies luo yltäsi, Suomeni mies!»
»Ja kutsu se kulkekoon ympäri maan, se soikohon salosta saloon, se kaikukoon, raikukoon, lentäköön vaan tupa tuvalta, talosta taloon: Isänmaa ja sen vapaus on vaarassa taas, sen lait ja sen laitokset hukkuu, jos nouse et, kansa, nyt puolesta maas, jos vartijat Suomen nukkuu.» Isäin huuto — oi, kuulkaa! — näin haudoista soi. Kuka kylmänä kuulla sen voi? 31.I.1918.
SOTAAN LÄHTEVILLE URHOILLEMME.
Te soturit uljahat Suomenmaan, jotk astuitte lippujen alle, maan onnea, vapautta puoltamaan, tueks Suomelle turvattomalle, maa teihin ja sankaritöihinne nyt luottaen katseensa luopi, ja teille, oi, sankarit, teille se pyhän siunauksensa suopi.
Kodit tuhannet kourissa sortajaan ne vartovi vapautustaan. Jos leijona Suomen nyt uinuis vain, maa vaipuisi yöhön mustaan. Vaan ei! Jalopeura jo noussut on, sen kulusta maa kumajaapi. Sen voima on mahtava, voittamaton, ja se lyö, ja se voittoja saapi.
Oi, sankarit, teihin nyt katsoo maa» isänmaan jalo, vakava kansa: ja teille se voittoa toivottaa ja anovi Luojaltansa. Oi, kuulkaatte, kuinka se taivohon yhä huutavi: saattaos, Luoja, pyhä vapaudentaistomme voittohon! Ole urhoimme turva ja suoja?
Ma myös teitä, sankarit, siunaten ain' aattelen lämpimin mietin, ja eestänne taivasta rukoilen ja kiittelen raikkahin kielin. Ma huutelen laivahan puoleen ain: Oi, siunaa sa, Herrani, heitä, jotk' eestämme, itsensä unhottain, nyt kulkevat taistojen teitä!
16.II.1918.
KARJALAN SANKARI.
(Eversti Aarne Sihvo.)
Nimi yksi nyt Karjalassa yli muiden on soinut ja soi. Se sankarimainetta maalleen ja Karjalan kansalle toi. Se huulill' on nuorten ja vanhain, sitä lausuvi lastenkin suu. Sitä kuiskivi Karjala kauan, ja sen muistavi Suomi muu.
Ylivoimaa valtavaa vastaan hän taisteli viikot ja kuut. Hän seisoi, hän kesti, hän voitti, miss' oisi jo väistyneet muut. Hän Karjalan uljahat urhot vei voitosta voittohon. Ja Karjalan vapauttajan nimen ylvään hän saanut on.
Hän Karjalan kunnailla kasvoi, kuni solakka, sorja puu, ja Karjalahan yli kaiken hänen lempensä kohdistuu. Hänet tuntevi Karjala kaunis, hän Karjalan kaunoisen; ja rehtinä suomalaisna hän meillen on kallis, jos ken.
Sadat vastukset, vaarat ja vaivat, ilot, riemut ja huolien yöt, satumaiset seikkailuretket ja mainiot mainetyöt, — ne Karjalan kuulun karhun elon nuoren sisällön loi. Siis heijasti, lauluni, hälle nyt kiitosta kai’u ja soi!
21.V.1918
TERVE, SANKARIT SAKSALAISET
(Saksalaisten saapumisen johdosta Hankoon 3 p. huhtik. 1918.)
Terve, sankarit saksalaiset, avuks' armahan Suomenmaan kera kansani sankareiden Suomen sortajat suistamaan!
Hengen aarteita, helmilöitä Saksast' ennemmin saatu on. Hengen kullan se kultavuori ollut meille on verraton.
Sieltä juuret on puhtaan uskon, tieteen, taiteen ja taidon muun. Sinne katsoimme, kuni katsoo tytär äitiinsä ihailtuun.
Sinne katsoimme, sinne katsoi silmät Suomeni nuorison äsken, aamua toivoin maalleen, yössä sorron mi ollut on.
Sinne riensi he sotaan, taistoon eestä Saksan ja Suomenmaan. Sieltä siirtyi he synnyinmaahan vasten sortoa sotimaan.
Sielt', oi, riensitte riemuksemme tekin Suomea suojaamaan. Terve, sankarit uljaan Saksan, avuks' uhatun, pienen maan!
Eestä korkean ihmisyyden, eestä valkean vapauden, eestä kaikenkin pyhän, kauniin, mik' on kalleinta kansallen. —
tääll', oi, kuolosta, elämästä arpaa lyödähän, lyöty on, sota suuri on käynti soipi, kumu kuuluvi taistelon.
Tääll' on näyttämö nähdä teidän, mit' on sorto ja sorron ies, mit' on valtius vainolaisten, mit' on miehiä idän mies.
Tääll' on näyttämö nähdä teidän, mihin vie punavilleys maan: viekö ihanneyhteiskuntaan vaiko kurjuuden kukkuraan?
Vainonvalkeat leiskuu, lentää, loitos loimuna kuumottaa. Voimat raa’at ne raivoo, raastaa, veljesverta on täynnä maa.
Töitä kauhun on tehty, joita kieli kertoa kauhistuu, joita jälkehen vuosisatain vielä maailma kammoksuu.
Tehty on, vaan ei kauan tehdä: koston hetki jo suuri lyö! Vallat valkeat taistoon nousi. Moni tehtiin jo sankartyö.
Kylki kyljessä teidän kanssa, jalot sankarit Saksanmaan, pian murramme muurit sorron, verikoirille kostetaan.
Kylki kyljessä, kuni muinen, taasen yhdessä taistellaan. Maineen, kunnian tanterilla veljeys verellä solmitaan;
veljeys vilpitön, vuorenvahva, jot' ei särkene ajan säät: liitto lämmin, mi kestää voipi myrskyt, tuiskut ja tuulispäät
Terve, sankarit saksalaiset avuks’ armahan Suomenmaan kera kansani sankareiden Suomen vapautta suojaamaan!
Terve! — Siunaten, kiitollisna ain' on muistava maani sen, kuinka suojaksi suuri Saksa riensi orvolle Suomellen.
SANKARI NUKKUVI —.
(Omistettu Vöyrin kaartilaisen Uuno Samuli Qvistin muistolle; kaatui Tampereen taistelussa 29.III, haudattu Kempeleeseen 14.IV.1918.)
Sankari nukkuvi, rauhan on saanut. Taistelo hältä on viihtynyt, laannut. Maallehen kaiken hän uhriksi kantoi: lempensä, verensä, henkensä antoi.
Sankari nukkuvi; totuuden puolla uljaana elää hän tahtoi ja kuolla. Vapauden eestä hän taistohon kulki, Luojahan luottain hän silmänsä sulki.
Sankari nukkuvi; työnsä hän täytti, kunnian kentillä kuntonsa näytti. Mut jalon polkunsa päähän jo ehti urho tää uljas ja reipas ja rehti.
Sankari nukkuvi tyynenä aivan: ohi on hetket jo tuskan ja vaivan. Ei sota, taistelo mainen, mi pauhaa, häiritse nyt tämän sankarin rauhaa.
Hiljaa hän nukkuvi, valkea vainaa. Kaiho ja murhe nyt mieltämme painaa. Vaan surun keskellä suuren ja syvän on, kuni ääni sois enkelin hyvän:
»Älkää, oi, itkekö, ystävä-kullat! Kepeät urhon tän haudall' on mullat. Ei ole elänyt, kuollut hän hukkaan, vaikk' elons' vast' oli puhjennut kukkaan.»
»Kaunis on kuolema sankarin moisen! Kuollessaan alkaa hän sai elon toisen. Maans' eestä urhona kuolla hän tohti: katseensa tähtäs hän korkeutta kohti.»
»Kaunis on kaatua turvissa Luojan, turvissa Kristuksen, autuuden tuojan. Kuolopa silloin on voitoista parhain, on ovi riemuihin taivahan tarhain.»
»Siellä on riemuja ääretön luku. Siellä on kaikilla valkea puku. Siellä ei lentele taistojen nuolet. Siellä on rauha, ja poissa on huolet.»
»Siellä ei murehet mielt' enää paina. Siell' ikijuhla on voittajill' aina. Vaivoja maan siell' ei vainajat muista: autuas riemu soi kaikkien suista.»
»Siellä ei konsana lyö eron hetki, sinne jos suunnattu on elon retki. Siellä, niin toivokaa, urhon tän näätte. hetkeksi itse vain jälkehen jäätte.»
»Taistelkaa, kristityt, sankarin lailla, ettette kerran ois kruunua vailla! Leijonaan Juudan te kiintäkää usko! — Koht' ikiaamun jo koittavi rusko.»
On, kuni enkelin ääni näin soisi, siivin se valkoisin läsnä tuoss' oisi. On, kuni valkean vainaan tän tähden lohtua toisi se, surunne nähden. —
Niin, nuku, sankari, huomassa Herran! Ijäisess' isänmaass' yhtyä kerran saanemme juhlassa ikuisen voiton, kaikuissa taivahan kannelten soiton.
TERVEHDYS JÄÄKÄREILLE.
(Heidän saapuessaan Saksasta kotimaahan helmikuun lopulla 1918.)
Tuhat kertaa terve teille, jääkäreille, sankareille, Suomen parhaille pojille! Terve, Suomen mantereelle, kotoiselle tantereelle! Terve, syntymämaahanne!
Mainehikkaan Saksan mailla kotimaata olla vailla saitte, sankarit, kauan niin. Mutta lempi Suomeen pyhä povissanne paloi yhä, voimaa valoi se toiveisiin.
Sotakoulu kova teillä, vierahissa viipyneillä, kautta vuosien raskasten. Joskus viesti teistä kuultiin, ikimenneiks' ehkä luultiin teitä, sankarit, Suomellen.
Ihailumme ottakaatte? Sankaruudesta sen saatte: kaiken alttihiks' annoitte. Kansallemme kallihille, isänmaamme alttarille kaiken uhriksi kannoitte.
Saksan rantoja kun kohti mieli uljas teitä johti, — vaalin teitte te vaikean: isänmaa ja rakkaat jäivät, jäivät levon, lemmen päivät, eron koitte te haikean.
Kaukanapa sitten siellä kautta vuotten kaihomiellä Suomeanne te muistitte. Tänne aatos usein enti, luokse rakkahitten lenti rakkaan Suomenne rannoille.
Kaiken, kaiken alttiiks pannen, mik' on alla ilmankannen kallist', armasta, ihanaa; kaiken maanne kalliin tähden, sorron suuren täällä nähden, urhot, tahdoitte uskaltaa.
Viisaat kyllä virkahteli: »Suur' oi, suur' on uhkapeli, mihin ryhtyvi nuoret nuo. Taivas, auta, ett ei heille, kotikullan jättäneille, onnettuutta se retki tuo.»
Vaan, kas, Luoja suuri tuolla tähtitarhain yläpuolia taiten ohjata tienne ties; tiesi: vapaustaiston tiellä kautta teidän täältä vielä suistetahan pois sorron ies.
Pohjalla nyt kotimaamme teidät, urhot, nähdä saamme, — terve, terve, te Suomehen! Iloll' isänmaa, sen kansa huutaa teille innoissansa: terve, jääkärit, Suomehen!
Tuhat kertaa terve teille, sankareille saapuneille suojaks' armahan Suomenmaani Sota soi, ja liput liehuu, voimat villit maassa riehuu: sankareita nyt tarvitaan.
Vainolaiset vanhat, kurjat, punahurtat hullut, hurjat löivät kauhulla kansan, maan. Terve, urhot, lippuin juureen, vapaustaistoon pyhään, suureen, Suomen joukkoja johtamaan!
Terve! Voittoon tiemme johtaa. Taistoin takaa meille hohtaa suuri, onnekas Suomenmaa. Eikä konsaan jääkäreitään, heidän sankartöitään, -teitään uusi Suomi voi unhoittaa!
RAI’U, RIEMU, VÄLKY, VALO!
(Suomen leijonalipun nostamisen johdosta 12.V.1918 Suomenlinnan lipputankoon.)
Raiu, riemu» välky, valo, suomalaisien rinnassa! Katso, Suomen lippu jalo liehuu Suomenlinnassa! Ehrensvärdin linna ylväs, Suomen vanha suojapylväs on nyt meidän omana. Ra’iu, riemu, välky, valo, suomalaisten rinnassa!
Raiu, riemu, raikkahinna! Päivä suur' on ehtinyt. Suomen lukko — Suomenlinna meidän on se, meidän nyt. Suomen lippu — Suomen valta! Vieras lippu korkealta sijaltaan on siirtynyt. Rai’u, riemu, raikkahinna! Päivä suur' on ehtinyt.
Rai’u, riemu raikas, suuri, ilo sorja, soinnahda! Meill' on yksin, meillä juuri valta, suuruus Suomessa. Suomenlinna — Suomen vahti, vapaan Suomen voima, mahti seisoo Suomen suojana. Rai’u, riemu raikas, suuri, ilo sorja, soinnahda!
Rai’u, riemu, kaikkialta suista suomalaisien! Sortunut on sortovalta, mennyt on jo mahti sen. Murheen lippu muukalainen älköön täällä valtaa vainen konsaan saako jällehen! Liehu, lippu suomalainen, korkealla hulmuten!
PRO LEGE ET PATRIA!
Lain puolesta ja isänmaan on isät taistelleet, on käyneet sankar'kuolemaan, on kaikkeus' uhranneet. Niin tanterilla taistojen kuin töissä rauhan rientojen nää sanat loisti lipussaan: Lain puolesta ja maan!
Lain puolesta ja isänmaan on tehty isäin työ, jos paistoi päivä kirkkainnaan tai saapui sorron yö. Tää maa, sen lait ja usko sen, ne kallehint' ol' isillen, kun löi he sankar’iskujaan lain puolesta ja maan.
Ei olleet sankarisille ne tyhjä sana vain. Maans' eestä eli, kuoli he. pyhänä pitäin lain. Ja vapaus kun vaati sen, he lailla Spartan urhojen kaikk' oli valmiit kaatumaan lain puolesta ja maan.
Ei nälissään, ei viluissaan he vilppiin viehtyneet, ei ilkipolkuin poljentaan lain pohjalt' eksyneet. Oi, urheus, oi, sankaruus, oi, armas sielun aateluus! Ah, löytäisinkö vertaistaan ma mistään päältä maan?
Lain puolesta ja isänmaan myös ponnista, polv' uus! Henk' isäin sinuss' asukaan, sen kunto, sankaruus! Lain pohjall' uhraa maalles työs — ja jos se vaatii — veres myös! Näin eletään, näin taistellaan lain puolesta ja maan.
Ja lakia jos polkee ken ja maata sortanee, hän nähdä saa, kuink' eellehen tääll' urhot taistelee, niin sotakalvoin kalskuvin, kuin hengen asein kirkkahin, ja seisoa kuink' osataan lain puolesta ja maan!
27.IX.1917.
TERVEHDYS SANOMALEHDILLENI.
(Kirjaltajain lakon jälkeen 11.VIII.1917.)
No, terve, te lehteni vanhat, rakkaat, vuoskymmenin tunnetut, kunniakkaat, te kansallishenkemme tulkit ylväät, te pyrintöin pyhien vakaat pylväät! Ma teitä, oi; riemuiten tervehdin.
Oi, Luojalle kiitos! Jo lakko laukes, ja akkunat suljetut jälleen aukes. Ja viestit taas vierii, ja tiedot lentää, ja sanomat oikeat saapuu ja entää. Ajan valtimon lyönnit ma tunnen taas.