Part 2

Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.

— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat: — "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."

Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.

Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:

— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —

Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.

Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, _toistensa_ tuskaa.

Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo oppineet _rakastamaan_ toinen toistaan...

Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.

* * * * *

On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä riviä seuratessa.

Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat: -Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä... Ja ulkona riehuu taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren hiljalleen kuiviin valuessa. — — —

Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.

Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.

V.

Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.

Kuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat kuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon loppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden vielä olevan äänen kantamilla.

Viimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin on toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri, sairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu monta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin keskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.

Hän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat valkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen kimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! — Koivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä ja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen tuikehtivat.

On ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden kapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden vienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.

Tuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija tiukujen kieltä?

Kyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.

— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin kymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on taas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?

Sisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia tunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui tahtomatta hänen korvaansa.

— Saartaa, — niin _saartaa_! — sellaistakin saattaa tapahtua. Kymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat viimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos niiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo, kuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!

Hän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se kuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.

Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen, yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?

Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.

Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään unenhorrokseen.

Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten kyytimies oli ajanut.

— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.

— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.

Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita nuori sisar hartain tuntein katseli.

Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.

Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. — Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.

Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja, kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin. "Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.

Kun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi itselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon heittäytyi yötään viettämään.

Ruumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja orpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa mieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen painaessa.

— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo ennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään ja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.

VI

Muutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen ratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo poikanen ja yhä huononevan kuului.

Hepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä säteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.

Mutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset tulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot nyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun oli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan piiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa voimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää vastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa, ollen itse kuin sivullisena kuulijana.

— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa hirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt vielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän on synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka pieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia, jotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin ja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanen _keittäneensä_ valkoisen soturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen, kunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan, vaikka sen hahmossa esiintyvät.

Se on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen myrkky, joka tekee ihmisistä petoja.

— Voi Venäjä, Venäjä!

Jo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä terveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?

— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja kohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä mietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.

Hän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu erään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.

Hän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.

Miten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä, joiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.

Hänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli valkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille Seppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten ensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.

Suljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen nimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta lapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli nyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun ilme.

Hän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja, kun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen kylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein kuiviin vuotanut.

Hän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas väsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla pikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat olivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.

— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja kärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos kerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen kuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten voihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä on kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä, olisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.

Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin — "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.

Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.

Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain, tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen "— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä muuhun ruumiiseen kuuluvan.

Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.

Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:

— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt valkopukuinen hoitajatar.

Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta, pöyhentelee, kohentelee.

— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+

— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi nyt taas.

Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat surut ja kivut.

— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.

— Mitä hän sanoo?

— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.

Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.

Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:

— Kiitos teille! — Hyvästi.

Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin itsestään.

Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin mitä hän koskaan ennen on kuullut.

VII.

Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui. Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.

Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän mielissään.

Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei matkan vaivoissa ollut laimennut ja _eteenpäin_ paloi miehillä mieli.

Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä, osa taas kääntyy asemalle.

Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina käytävä puhdistuspuuhiin.

— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.

Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.

Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.

* * * * *

Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.

Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä, kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.

Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista, avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten, ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.

Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.

Juna lähenee, on kohta asemalla — heidän _täytyy_ tien toiselle puolen, omiensa luokse.

— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä kohti ratapengertä painaltaen.

Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita ainoankaan osaamatta.

Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana seurasivat.

Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti vaivalloisesti toisia seuraavan.

— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän päällikölleen hengästyneenä virkkoi.

Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista jälelle.

Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä — mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui eläinparka vertavuotaen.

Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.

— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?

— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy pelastaa itsenne!

Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui ylioppilas vavisten maahan.

Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään, kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän, että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei tälläkertaa tuntunut löytyvän.

Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus hänen sydämmessään.

— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen en ainakaan antaudu.

Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides, viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.

Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden. — Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.

Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.

Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.

Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo rati, ja rakas. —

Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa — alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti, lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —

Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.

— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti juoksevat minuutit!

Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate, päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä, hienoinen käsi...

* * * * *

Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.

Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti monikymmenkertaista vihollista vastaan?

— Sen se täytyi olla!

Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se oli! —

Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli nyt vihollista selkäpuolelta.

Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.

Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.

— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.

Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa, ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista, joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.

Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui. Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli vahingoittumattomana omiensa luo.

VIII.

Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule olevan enää pitkältä"...

Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.