Part 3

Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana. Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.

Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon riemu täytti väkevästi hänen mielensä.

— Ihanaa on elää!

Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.

Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa _pelännyt_, mutta hän _rakasti_ niin rajattomasti elämää.

Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.

Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.

Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen, joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin" -ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.

Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.

Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin, kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen vieressä murheellisena seisoi.

— Se oli hyvä... nyt saan sanoa teille hyvästi... minä lähden jo kohta kotiin — hän heikolla äänellä puheli.

— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä otsaa sivellen.

— Minä olen pian... jo vallan terve... ne ovat luvanneet tulla... hakemaan pois.

Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon unentapaiseen horteeseen.

Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.

Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa, kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin. - Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän ainoan sisarensa kadotti.

Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä syvällä viiltävä tuska.

Hän oli _tahtonut_ olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään kaiken, mikä oli hänen _omaansa_, yksinpä surunsakin, antautuakseen kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.

Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut, mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren _yhteisen_ hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.

Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi kautta hänen olemuksensa.

* * * * *

Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla, kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla, kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen, vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.

Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja selkeällä äänellä lausuu:

— Urut soivat... kuuletteko?

— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.

— Ne viettävät vapausjuhlaa... valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon... sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus...

Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.

... On vastamaa, minä väsyn... ota kädestä, äiti... niin lämmin on tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot... miten valkea on sinun pukusi, sisar... uusiko aivan?...

Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa tuli hoitajatarkin.

Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat kuoleman juhlallisen läheisyyden.

Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään koetti sisarelle ojentaa.

Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.

— On niin hyvin nyt... minä hetkeksi nukahdan... herätättehän sitte kun tulevat hakemaan...

* * * * *

Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän lämpimissä käsissään jäähtyi.

Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.

Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.

Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman kylmä henkäisy.

IX.

Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna, joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan aikaan, kun nuori nainen haki _sovituksen_ lohtua surulleen, jatkoi Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan nyyhkytykseen.

Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:

Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.

— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin _sinua_, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!

Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee, kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset kultana harteilla valuvat.

— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun, lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää sen pyhän katseen näkemättä.

Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä haparoimasta tyhjää ilmaa.

Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen. On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika, kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa joutunut.

Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin, jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä "takavarikoimistilaisuuksia."

Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden, pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.

Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin, Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut _hän_ niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt... niin, kuinka voisin olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.

Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan, tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi ajatuksiaan itselleen haastellen:

— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät. - Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."

Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti, kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.

Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui, vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen nenän ja tumman, karhean tukan.

Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan hänen hikensä vastenmielisen hajun.

Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.

— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai "valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin, miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen armeijan raudanlujassa puserruksessa.

Kuinka käy silloin?

— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!

Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — — — Et koskaan, et koskaan!

— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!

Oi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani, pyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää pahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.

Hänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana varjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.

Istualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja palavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta lukien.

Lyydia heräsi samassa.

— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava naurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi itsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli äkkiä aivoissa välähtänyt:

— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä sen kuolemansa saapi... Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä kamalasta pesästä.

X.

Jääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen taloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.

Pitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon alle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.

Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.

— Siis vihdoinkin täällä asti!

Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein muistista hävinnyt.

Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.

Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota se oli pitänyt voittamattomana.

Kohta se kukistuu.

Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia, välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien lepoon.

* * * * *

Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen vihollinen ympäröi.

Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.

Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan, joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia. Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.

Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä johti.

Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa, mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein oli lepohetkinä puheltu.

Mutta tänne asti olivat _heistä_ vaan aniharvat päässeet, kourallinen oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä. — Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla", jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.

Kuinka hän kaipasikaan noita _omiaan_ tänä iltana! — Olisiko se kenties lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —

Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.

* * * * *

Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.

* * * * *

Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan vasten vihollisen kuularuiskupatteria.

Jäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti hajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut, pelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään rohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös asiaankuuluvaa kuria.

Mutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea poika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti eheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka oli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena kuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän leikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet milloin painuksiin pyrkivät.

Kolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen ketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät, unohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin kiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja hyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin etenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.

Mutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet. Vihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske ja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet arvaamattoman kauhun valtaan.

Tässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi jättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa pakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta välittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu, kuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.

Yksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa rohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka lähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä jääkäreitä.

— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen naiseen kääntyen.

— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen seuraten.

— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minä _vaadin_ teidän kääntymään, koveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.

Mutta tyttö ei hämmästynyt.

— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.

Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.

Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko huusi hänen jälkeensä varoittaen.

— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen sanotuksi, kun kuului voihkaisu:

— Oi, jo sattui!

Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.

Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos. Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.

Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.

Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme, eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.

Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä, johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään lumeen puoleksi hautautuneina.

Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman metrin päästä!

Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.

Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin, minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.

* * * * *

Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa riittävästi työtä.

Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.

XI.

Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja niin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa yli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä tahansa.

Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!

Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla käy".

Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan valkoisen armeijan parhaita poikia.

Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!

Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.

Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt vastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka kaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli, kaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi, kunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse siihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.

Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.

Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.

Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.

Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —

Jouko ei enää kuule, hän vaan _tuntee_ tykkien ainaisen jymähtelyn ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.

Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.