Part 1

VALKEA KANSA

Kirj.

Ilma Virtala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.

I.

On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt, kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.

— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi pojistani kovin monta.

Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten jalkeille.

— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää. Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.

Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija, samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle matkaavien.

Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi, edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.

— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?

— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua, kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina muistaa, on kuin olisi lähelläni.

Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin, minulla ei enää ole...

Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta, koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin muisto.

Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.

— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua, joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan yhä enemmän kiintynyt.

— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. — Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.

— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.

He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.

Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten korven hiljaisuutta.

— Keitä olette?

— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.

— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.

— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman epäröivä vastaus.

— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.

Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru on niitä Saksan jääkäreitä.

Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.

— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat, mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.

Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä selvittyään.

Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.

He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.

Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.

Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.

Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla. Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana maa, jossa ei _saa_, ei _voi_ olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja rakkaus on täällä hallitseva.

Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen, — heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.

Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.

Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan kivääritulen.

— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan ketään vahingoittamaan. Eihän _nyt_ voi kukaan suoda toisen surmaa, ei kukaan _tahtoa_ toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!

Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan. Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa ilman paineen vaikutuksesta.

— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata _sotaa_ ja ihmiset _tahtovat_ tehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti — mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.

II.

Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa. Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten. Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa. Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen. _Mikä_ se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän vaan _tunsi_ sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.

Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.

Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet. Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin, äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän vihansa erikoinen esine.

Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.

Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.

Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta puolen, huusi päällikkö:

— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin tarvitaan.

— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan ammu, — oli miesten vastaus.

Oli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli tummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti vierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas matkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti laahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.

Poikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko luoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä lystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.

Metsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava. Ruumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta palasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.

— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.

Se oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta ihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä kaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään läpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin jälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli ehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat teräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty, jotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.

Näiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu, mutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka kasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon saakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat valkeina, kamalasti kattoon katsellen.

* * * * *

Siinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja valkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa kukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan vihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen lävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä. Koko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.

Uudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin tunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun jälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos kellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei ehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.

Punaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella. vetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä kuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti tunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt ilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta paikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.

Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.

Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan haavan.

Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.

Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.

III.

Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön tuloa ehdittäisi.

Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.

Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.

— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.

— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari haukkapalasta kumpaisellekin.

— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli itselläsikin.

Samassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän peitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti poikia.

Yksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:

— Ketä siellä? — oletteko punasia?

— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.

— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.

— Itse te lahtareita olette.

* * * * *

Seuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu äskeinen ääni:

— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.

— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen. — Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.

Miehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten ammutaan!

Ne pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä, mutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa lukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan ja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät kuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.

Avarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää käden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada haltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona odottaville omaisilleen.

Kautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy valtainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia toisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä kaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.

Luutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla, kasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita kuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta, juuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee, avautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen katselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen punikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian valtaiseen nauruun.

Sehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken jätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan. Palattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui sekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.

— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman pyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.

Hän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen vatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin illastaviin poikiin.

Komppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:

— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten ruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me emme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun et tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.

— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole ambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan vieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos. — Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia kyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi, kun se repii tuota issiashermoa!

— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku naurahdellen.

— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme reumaattisia vikojamme korjuuttaa?

— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin oli ennen kova "issias" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt aivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän ehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä kinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin. Toisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia lumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen juoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua ja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. — Tässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi Mannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —

Olisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty, mutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui terhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:

— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme toverini kanssa vartiopaikalta.

Hymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan sanoen:

— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa ulos.

Vangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata tehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti valaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.

Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla "lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.

— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!

— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos pienintäkään viekkautta huomataan.

Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen vangin punaisten puolelle joutuessaan.

— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.

— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —. Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:

— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?

— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen vangeista ilkeästi irvistäen.

— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.

Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille, jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen vierellään.

— "Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki järestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä ne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää."

— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää toki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa tehtävästämme.

Toista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan hylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat huoletta muuttaamaan muille maille.

— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä pitäisi, kiluttaa sanon minä!

Hän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä nelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät, hiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat ihraiset silmät.

— "Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!" — kertasi hän yhä noita inhoittavia sanojaan.

Jouko jo tunsi kuumenevansa.

— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut "kilutan", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin kellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt velvollisuutesi tänä päivänä!

Hän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan, josta jo kuului harras kuorsaus.

IV.

Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat, sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa kaatuneille sankareille.

Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.

Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä, toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.

Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena valkoisessa arkussaan.