Part 2

"Hän ei uskonut minua milloinkaan. Mutta se ei tietysti estänyt häntä olemasta hyvillään, kun minä pari kuukautta myöhemmin kosin hänen tytärtään. Olet kai jo arvannut, että hän on nykyinen vaimoni. Mutta appiukkoni luulee yhä vieläkin, että minä kiipesin alastomana puuhun nähdäkseni tyttöjen uivan. Sukulaisuuden vuoksi hän kuitenkin pitää sitä hyvin luonnollisena ja anteeksiannettavana heikkoudensyntinä, jonka minä sitäpaitsi myöhemmin olen täydellisesti sovittanut. Mutta hänen uskonveljiensä keskuudessa on hänen suvaitsevaisuutensa minua kohtaan herättänyt kummastusta ja tyytymättömyyttä, ja juuri senpä vuoksi ei seuroissa rukoushuoneella, joka on hänen ja hänen sukulaistensa oma, enää käy niin paljon väkeä kuin ennen."

Oli jo myöhä ja me lähdimme. Erotessa puristimme sydämellisesti toistemme kättä, ja minä toivotin hänelle kaikkea onnea, sekä oikean kirkon voiton että asiain hänelle suotuisan käänteen johdosta.

"Kiitos", sanoi hän, "olen onnellinen."

"On tosin totta, ettei vaimoni ole samalla sivistysasteella kuin minä, mutta hänellä on _sydämen_ sivistystä. Ja tekihän sekin minuun hyvän vaikutuksen, että hän pani vaatteensa niin hyvään järjestykseen, kun muut heittivät omansa sikin sokin."

KUUDES AISTI

Oli kerran prinsessa...

Emme tienneet asiastakaan, ennenkuin hän jo oli keskellämme, säteillen elämänhalua, kimallellen timanteissa ja uhkealla povella valtava aasialainen ritarimerkki. Salongissa syntyi kuolonhiljaisuus. Emäntä riensi häntä vastaan levitetyin käsivarsin; punastuen ihastuneena nähdessään hänen todellakin saapuneen; sillä hän ei ollut mikään tavallinen prinsessa. Hän ei ollut kuninkaan eikä keisarin, vaan Söderissä asuvan nahkuri Lundholmin tytär; ja hän oli jäänyt leskeksi eräästä kalmukkilaisesta diplomatista, joka täydellä oikeudella kantoi prinssin arvonimeä, sillä hän oli äidin puolelta sukua Bukharan khanille ja polveutui isänäidin puolelta suoraan alenevassa polvessa Aasian Kaarle XII:sta, kuolemattomasta Djingis-Khanista. Hän oli määrättömän rikas. Hänellä oli Turkestanissa erämaa, johon kuului kalastusoikeus Araljärvessä, linna Kaukasiassa, palatsi avenue Ruysdael'in varrella ja talo Tervahovinkadulla.

Tyynnyimme vähitellen. Seura oli pieni, mutta valittu. Kaksi tai kolme suurta runoilijaa, muutamia suuria maalareja ja säveltäjiä, suuri näyttelijä. Sitäpaitsi useita ministerejä ja lähettiläitä.

Kuljeskelin edestakaisin huoneissa, silloin tällöin haistellen jättiläissuurta agapantusta, jonka kaunein naisista oli irroittanut vyöltään ja antanut minulle salaisen liittoutumisen merkiksi. Mutta se ei tuoksunut juuri miltään. Toisinaan tyhjensin hajamielisenä lasin jotain alkoholipitoista juomaa.

Isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, kysyi minulta, mitä arvelin murhamies Nordlundista. Vastasin, etten voinut hyväksyä hänen menettelyään.

Prinsessa istui kullatulla pöydällä salongissa ja kertoi pikku piirteitä oleskelustaan muutamissa Europan hoveissa. Tanskan kuningas oli lasketellut hänelle sukkeluuksia. Walesin prinssi oli tarjonnut hänelle kupin teetä. Hän mainitsi myös jotain prinsessa May of Teck'istä. Hän kertoi näistä asioista koruttomasti ja tuttavallisesti, eikä nähtävästi pannut niihin paljoakaan painoa. Naiset asettuivat piiriin hänen ympärilleen ja kuuntelivat kostein silmin.

"Kuinka yksinkertainen ja ihastuttava hän onkaan", kuiskasivat nuoret tytöt toisilleen. "Eipä juuri luulisi hänen olevan prinsessan."

Lähestyin naista, joka suuressa hyvyydessään oli antanut minulle agapantuksen.

"Rouva", kuiskasin minä, "minä rakastan teitä."

"Niin, eikö totta", vastasi hän, "eikö hän ole ihastuttava?"

Tupakkahuoneessa istuivat runoilijat puhellen liikeasioista. Muuan maalareista haaveili pianon ääressä. Näyttelijä seisoi keskellä lattiaa, liikkumattomana kuin patsas.

Yht'äkkiä prinsessa hyppäsi kevyesti pöydältä ja sammutti sähkövalon. Senjälkeen istuutui hän patjalle lattialle. Naiset kiljuivat ihastuksesta ja leiriytyivät mustalaistapaan hänen ympärilleen. Hän alkoi puhua kummituksista ja hengistä ja Jumalasta, vienolla ja visertävällä äänellä, koruttomasti ja tuttavallisesti kuten äsken, kun hän puhui Tanskan kuninkaasta. Maalari lakkasi haaveilemasta, runoilijat tulivat tupakkahuoneesta kuin karhut pesästään, ja isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, vei minut syrjään ja kuiskasi:

"Nyt teidän on yritettävä pysyä totisena."

Nainen, joka verrattoman suloisella kädenliikkeellä oli irroittanut vyöltään agapantuksen ja antanut minulle, lepäsi prinsessan jalkain juuressa ja katseli häntä silmiin, kun hän puhui kummituksista ja hengistä ja Jumalasta. Ja Marialla Betaniasta ei ollut niin autuas ilme silmissään, kun hän lepäsi mestarin jalkain juuressa.

"Niin", sanoi eräs runoilijoista, "prinsessa on oikeassa kummituksia on olemassa. Maalla, missä minä asun on meillä kummitus, joka on puettu mustaan takkiin ja silinterihattuun. Se livahtaa usein ohitseni hämärissä, kulkiessani porstuan poikki. Se pysytteleikse mieluummin telefonin lähettyvillä."

Seuruetta värisytti hieman. Ilma tuntui viileältä.

"Emännöitsijänikin on sen nähnyt, ja palvelijattaret niinikään. Emännöitsijä sanoo, että kummituksen nimi on Gavelius tai Gavell tai jotain sentapaista. Kuitenkin tuntuu minusta hiukan ajattelemattomalta kummituksien olemassaolosta, mikä on aivan eittämätöntä, päättää, että on olemassa Jumala ja että sielu on kuolematon."

Prinsessa hymyili suopeasti, rakastettavasi uhaten sormellaan.

"Epäilijä", sanoi hän. "Ja te, jolla kuitenkin on kuudes aisti. Teillä on se, älkää kieltäkö. Onpa se teillä herkempänä kuin useimmilla muilla ihmisillä — muutoin ette olisi se runoilija, mikä olette."

Runoilija ei vastannut. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla: useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"

"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla. Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun mukaan, mutta niiden laadun mukaan."

"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä, "ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin, te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin — tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss _ei ehdottomasti_ milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään unessa!"

Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa. Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin savupilviin. Minä haistelin agapantustani.

PELAAJAT

I

Ivan Glas istui pienen viinituvan ainoan akkunan luona ja tuijotti suoraan ilmaan. Alkoi jo hämärtää, kellertävä hämärä levisi ulkopuolella olevalle suurelle ihmistyhjälle torille. Ovi oli selkoselällään, ja painostava ilma tulvehti huoneeseen täyttäen sen kaikilla katujen ja torin mätähöyryillä, sillä päivä oli ollut kuuma. Keskellä toria liikuskeli muutamia ihmisiä raitiovaunun ympärillä, joka oli pysähtynyt, ja nyt hämärissä näytti heidän liikkeisiinsä tulleen jotain harhailevaa ja epävarmaa Katukäytävällä akkunan alla seisoi nuori mies Ja nuori nainen työläisluokasta suudellen toisiaan silmät rakkauden ja oluen sumentamina. Ivan Glas katseli kaikkea tätä, eikä kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli äkkiä tullut ajatelleeksi kuolemaa.

Hänellä oli ollut kiireinen päivä. Vaikkakin kaikki hänen ystävänsä ja myöskin se nainen, jota hän rakasti, olivat matkustaneet kaupungista, pidättivät häntä liikeasiat kaupungissa keskellä sen hellettä ja nokea ja pankkeja ja yhtiöitä. Hän oli syönyt päivällistä erään liiketuttavansa kanssa, he olivat puhuneet osakkeista ja tehneet parhaansa salatakseen mitä ajattelivat toistensa asemasta, ja vasta sitten kun he olivat eronneet, oli hän tuntenut itsensä täysin vapaaksi, mutta myöskin vasta silloin oikein yksinäiseksi. Sitten oli hän etsinyt itselleen turvapaikan tässä bodegan akkunakomerossa viinilasin ja paperossin ääressä. Mutta siellä, häntä ympäröivän aution yksinäisyyden ja ulkona vallitsevan harmaankellertävän hämärän herättämänä oli levottomuus äkkiä alkanut kiertää hänen sydänalassaan ja hänestä oli tuntunut kuin olisi kuolema hiiviskellyt hänen kintereillään. Paperossista, jota hän poltti, pisti häntä nenään joku tuoksu entisajoilta, aromi, jonka hän tunsi entiseltä, niiltä ajoilta jolloin hän ja maailma olivat olleet nuoria, se herätti muistoja päivistä ja mielialoista, joiden havainnollisuus miltei kammoksutti häntä, ja päällepäätteeksi hiipi mieleen aavistus, että hän oikeastaan jo oli kuollut, että puuttui vain pieni muodollisuus... Ei, hän ei voinut kunnollisesti selvitellä ajatuksiaan, ja ehkei se maksanutkaan vaivaa.

Hän lähti uudelleen kuljeksimaan katuja pitkin. Oli liian aikaista mennä kotiin, eikä häntä myöskään haluttanut syödä illallista.

Hän jäi seisomaan kadunkulmaan.

"Missähän kohtaloni nyt minua odottaneekaan?" kysyi hän itseltään. — "Kuljenko oikeaan vai vasempaan?"

Hän laski liivinsä nappeja: oikea, vasen, oikea, vasen. Vasen tuli tulokseksi, mutta hän läksi oikeaan.

"On jos jonkinlaisia koukkuja", sanoi hän itsekseen. "Ja välistä voi petkuttaa kohtaloa."

"Muuten", ajatteli hän, "kuka tietää, onko nyt minun vuoroni..."

Hänellä oli ollut kerran ennenkin samanlaisia aavistuksia. Se oli eräässä toveri juhlassa ulkoravintolassa monta vuotta sitten. Sillä kertaa oli erään hänen ystävänsä vuoro, tämä putosi kuskipenkiltä kotimatkalla, kun hän tahtoi ajaa kuskin asemasta, ja taittoi niskansa. Gösta parka, hän kun oli niin iloinen ja hauska poika...

Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan nimeään mainittavan: Ivan Glas!

II

Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla! Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet yleisesti suosituksi.

Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri syttyivät.

"Mitä uutta?" kysyi hän. "Onko iltalehdissä mitään erityistä?"

"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo, että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy hankkia suurempi armeija."

"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista päähänpistoistaan.

"Pelataanko tänä iltana?" kysyi Glas.

"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen, että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."

Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen vuoronsa voittaa.

Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea loiste, kun Glas yhtyi peliin.

Hän tappasi, kuten tavallisesti. Mutta hän ei ollut millänsäkään.

"On tavallisesti hyvä, että on huono onni alussa", ajatteli hän.

Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies, hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä. Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai 'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.

Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä, ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista, synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli kapitalisti.

Glas oli ainoa, joka vielä piti puoliaan vahakasvoja vastaan, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se, että toiset olivat hävinneet enemmän kuin hän, ja että hän viime minuutteina todellakin oli voittanut takaisin osan tappiostaan. Hänellä oli kaksi kertaa peräkkäin ollut neljä rouvaa, ja kas, nyt ne tulivat kolmannen kerran kaikki neljä! Hän voitti. Hän voitti vielä kerran. Hänen läjänsä kasvoi: toisen luota vaelsivat setelit ja kultarahat pöydän poikki hänen luokseen. Vahakasvot pysyivät yhtä liikkumattomina, tuo jäykkä hymyily toistui vain hiukan useimmin ja jäi viimein vakinaiseksi hänen huulilleen.

"Hän on nähtävästi rikas poika", sanoi Glas itsekseen. "Miksen voittaisi minäkin kerran, ja rahat ovat minulle yhtä tarpeen kuin hänelle. - Mutta mitä tämä on! Neljä rouvaa nyt taas..."

"En ole milloinkaan nähnyt näin kummallista peliä", sanoi hän levittäessään kortit pöydälle ja siirtäessään voiton luokseen.

Pelipöydän ympärille oli kokoontunut katselijoita. Kaikilta tahoilta tuijotti apoauki olevia silmiä noihin neljään rouvaan, jotka mistään välittämättä haistelivat stiliserattuja kukkiaan. Vahakasvoinen mies vastasi jäykästi heidän jäykkiin hymyilyihinsä.

"Niin", virkkoi hän viimein, "poker on hyvin omituista peliä".

"Onko se oikeastaan järkipeliä", ihmetteli eräs katselijoista, "vai onko se uhkapeliä?"

Vanha pankkiiri vastasi:

"Se on järkipeliä, jos voittaa, mutta kun tappaa, on se pelkkää uhkapeliä."

Vahakasvot nyökkäsivät myöntäen.

Pöytä oli tyhjänä hänen edessään. Hän oli menettänyt kaiken voittonsa.

Hän katsoi kelloaan.

"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"

Hänen äänensä oli hiukan käheä.

"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin ollut jännityksissä."

Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä, että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa, ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan. Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi tappioita, tekisi hyviä kauppoja... Neljä rouvaa!

Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.

Vaitiolo tuntui painostavalta.

"Ulkona on varmaan satanut", arveli Glas.

"Niin", sanoi hänen vastapelaajansa, "luulen että on satanut."

III

Ivan Glas oli tuskin ehtinyt kadulle, ennenkuin tuska valtasi hänet jälleen. "Olisinpa vain kotona", ajatteli hän, "kunpa yö olisi lopussa!"

Hän katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hänestä tuntui epäillyttävältä, että muuan mies kulki toisella puolen katua samaan suuntaan kuin hän ja yhtä nopeaan. Hän kiiruhti päästäkseen kulman ohi, vaikkakin hänen siten täytyi tehdä mutka.

Hän kulki nopeasti, ja oli melkein porttinsa kohdalla, kun hän näki saman varjon, jota hän äsken oli koettanut välttää, astuvan esiin pimeydestä ja tulevan suoraan häntä kohti. Hän väistyi taaksepäin seinää vastaan, sillä kuolemankauhu oli täyttänyt hänen sydämensä. Mutta kun toinen tuli lyhdyn valoon, näki hän, että se oli pelaaja, jonka, rahat hän oli voittanut. Ja hän näki muutakin, hän näki yhdellä ainoalla silmäyksellä, että toisen tuska oli suurempi kuin hänen omansa: ja hän tyyntyi äkkiä.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Glas.

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:

"Mitä te tahdotte minusta? Oletteko sairas?"

Hän oli vuorostaan unohtanut, että he olivat sinät.

Toinen liikutti huuliaan, aivankuin olisi tahtonut vastata, mutta hän ei vastannut ja äkisti niinkuin oli tullutkin pimeydestä, katosi hän ja pysyi poissa.

Ivan Glas tunsi jäätävää tyyneyttä astuessaan sisään portistaan ja noustessaan portaita ylös. Hän ymmärsi kaikki. Toiselle merkitsi tappio jotakin kauheata. Hän oli ehkä varas. Rahat, joilla hän oli pelannut, eivät olleet hänen omiaan. Niin, hän oli varmasti varas.

Olisiko hänen pitänyt antaa ne hänelle takaisin? Tyhmyyksiä. Hän oli voittanut ne rehellisessä pelissä ja hän aikoi pitää ne. Hän tarvitsi niitä. Hän oli tottunut ajatukseen, että ne olivat hänen, eikä hän voinut olla ilman niitä. Kuinka kävisi hänen osakkeidensa, hänen pankkilainansa, kaikkien hänen liikeasioittensa?

Ihme, ettei hän heti ollut huomannut, että tuo inhoittava ihminen oli varas.

Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut, mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut, ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen, hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä naisia, ja kun on vaan rahaa ‒ ‒ ‒

Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.

BLOM

Häikäisevän kirkkaana elokuun aamuna täsmälleen kello kahdeksan aukenivat Långholmenin portit kolmelle laitoksen hoidokkaalle, jotka siellä olivat eri syistä viettäneet eri pitkiä aikajaksoja, tarkoin sovitettuja heidän lainalaisen yhteiskunnan kanssa teossa osoittamansa erimielisyyden suuruuden ja laadun mukaan. He eivät tunteneet toisiaan, yhteiset onnettomat kohtalot eivät heissä olleet herättäneet veljeytymisen tunnetta, eivätkä he sanoneet toiselleen hyvää huomenta eikä hyvästiä.

Hän, joka tuli ensin, oli lyhyenläntä mies, jolla oli härän otsa ja paksut ranteet. Hän oli pimeänä iltana karannut erään vanhan työmiehen kimppuun, josta hän ei pitänyt, lyönyt hänen suustaan muutamia hampaita ja potkaissut häntä rintaan, niin että hän yski verta muutaman päivän. Hän oli saanut kuukauden pahoinpitelystä, josta oli lievät seuraukset, ja lähti kiireesti lähimpään anniskeluun.

Hänen jälkeensä tuli mies, joka oli pankkiyhtiö-nimiseltä personattomalta olennolta petkuttanut keskinkertaisen rahasumman. Ne kolme kuukautta, jotka hän oli viettänyt ulkosalla käymättä, eivät suurestikaan olleet kaventaneet hänen verevää punssi-ihoaan. Hän oli puettu sopivaan tummansiniseen valkojuovikkaaseen kesäpukuun, jaloissa hänellä oli uudet keltaiset kengät, kädessä hänellä oli pieni, siro laukku, samanvärinen kuin kengätkin, ja hän muistutti eniten kauppamatkustajaa, joka hiljalleen vihellellen tulee hotellista. Hän ei kuitenkaan vihellellyt, vaan nousi kuomuvaunuihin, joissa mustapukuinen nainen kalpein ja suruisin kasvoin häntä odotti, heitti osoitteen ajurille ja katosi tomupilveen.