Part 3
Viimeisenä tuli entinen räätälintyöntekijä Blom, Oskar Valdemar Napoleon. Hänen kasvojensa väri oli enemmän harmaaseen vivahtava, sillä hän oli saanut yhdeksällä kuukaudella sovittaa kyltiksi ripustetun takin varkauden — hän oli nimittäin toiskertalainen. Oikeassa povitaskussaan oli hänellä, paitsi papinkirjaa vähemmän imartelevine muistiinpanoineen, kahdeksankymmenen kruunun suuruinen summa pistettynä siniseen kuoreen yhdessä vankilanjohtajan antaman todistuksen kera Långholmenilla osoitetusta hyvästä käytöksestä.
Se ei ollut paljon yhdeksän kuukauden työn tulokseksi, vaikka olihan hänellä saman ajan myös ollut vapaa elanto. Hänelle se kuitenkin oli suuri summa, ja se olikin antanut aihetta moniin tulevaisuuden-suunnitelmiin, joista useimmat perustautuivat selviin mahdottomuuksiin, useisiin unelmiin uudesta elämästä, onnesta ja hyvinvoinnista ja yleisestä kunnioituksesta etenkin näinä viime viikkoina, jolloin hän katsoen kohta koittavaan vapauteen oli säästynyt nöyryyttävästä hiusten ajelemisesta ja tuntenut kunnioituksen omaa ihmisarvoaan kohtaan itävän uudelleen ja kasvavan kilpaa parran kanssa ylähuulessa ja leuvassa. Mutta nyt kun hän todellakin oli vapaa ja tunsi kesäaamun vilpoisan ja leyhkeän tuulen hivelevän ohimoitaan ja kuuli suurten puiden huminan, väistyivät nämät suunnitelmat kuin itsestään hiukan taka-alalle, tietysti vaan toistaiseksi, vain muutamiksi tunneiksi, tai ehkä päiväksi, ja yksi ainoa suuri onnentunne heräsi hänessä ja verhosi hänet kuin huumaus. Hän oli myöskin hyvin nälissään, sillä hän oli tänä aamuna tuskin koskenut Långholmenin ruokaan ja ajatteli kaipauksella ja mielihyvällä muuatta Brännkyrka-kadun varrella olevaa pientä ruokatarjoilua, jonka hän vanhastaan tunsi, ja suurta pihvipaistia sipulineen ja yhtä tai ehkä kahta pulloa olutta — niin, olutta!
Långholmenin sillalla seisoskeli muuan vapaa vanginvartija ja onki särkiä pienillä saframipalloilla. Blom pysähtyi ja katseli nojaten käsivarsiaan sillankaiteeseen; häntä huvitti olla olevinaan niinkuin ei hänellä olisi kiirettä. Tuolla alhaalla tyynen veden rehevässä vehreydessä, varjossa sillan alla, uiskenteli suuria punasilmäisiä särkiä edestakaisin vanginvartijan saframipallon ympärillä, nykäsivät sitä hiukan, kääntyivät epäillen ympäri ja palasivat jälleen; silloin tällöin tuli joku sorva, jolla oli punaset evät ja kultaselkä, kauniita kaloja, vaikka hiukan savenmakuisia, ja joskus välähti myöskin lahnanpasurin leveä hopeakylki. Molemmin puolin kapeata Långholmenin salmeketta kastelivat suuret tuuhealehväiset raidat lehtiään vedessä, ja kaislikko huojui hiljaa aamutuulessa. Ja taustalla, etäällä olivat Tukholman kirkot ja tornit sinertävässä autereessa, kuin terävällä neulalla piirrettyinä.
— Niin — sanoi Blom vartijalle — nyt sitä on jälleen alettava elää.
— Niin, onneksi olkoon Blom, vastasi vartija siirtämättä katsettaan kohosta, joka juuri painui vedenpinnan alle — kala nyki, mutta kävi vaan saframipalloon ja jätti koukun omaan arvoonsa.
Höyrypursi tuli poristen sillan alitse, matkalla kaupunkiin päin, ja laski lähimpään laituriin. Blom tunsi hetkellisen kiusauksen seurata sen mukana, mutta palasi heti ensimäiseen tuumaansa, Brännkyrka-kadun varrella olevaan ruokapaikkaan, pihvipaistiin, sipuliin ja olueeseen, sanoi hyvästi vartijalle ja alkoi kulkea Långholmenin-katua. Vanhastaan hän tunsi itsensä enin kotiutuneeksi tällä Söderin ulkolaidalla, Skinnarvikin vuorien, Liljeholmin-sillan ja Långholmenin välillä.
* * * * *
Kun Blom ravittuna ja tyytyväisenä tuli ruokapaikastaan, oli hänen ensimäisenä toimenpiteenään ostaa itselleen uusi musta huopahattu, sillä vanha vivahti liian paljon keltasenruskeaan, ja hän oli kerran kuullut, että hatusta herrasmiehen tuntee. Senjälkeen meni hän lähimpään parturiin Homin-kadun varrella ja ajatti parransängen leuvalta ja osittain poskilta, mutta säilytti, paitsi viiksiä luonnollisesti, pienen poskiparran kummallakin korvallisella. Senjälkeen meni hän vinosti kadun poikki rihkamapuotiin, mistä hän palasi puettuna puhtaaseen valkoiseen kaulukseen, siniraitaiseen rintamukseen ja heleään vaaleansiniseen kaularusettiin. Kuljettuaan katua muutaman askeleen edelleen, pysähtyi hän erään valokuvaajan näytelaatikon eteen ja peilaili itseään lasista. Hän miltei tuli liikutetuksi nähdessään muutoksen joka hänen ulkonäössään oli tapahtunut. Ja kun hän nauhanmuotoisessa luiskaleesta, joka hauskasti kiemurteli palvelustyttöjen, ompelijattarien, pelastusarmeijansotilaiden, asevelvollisten ja liperiniekan papin valokuvien välissä, luki, että hän saisi puolentusinaa valokuvia käyntikortti-kokoa 2:50:llä, tunsi hän vastustamatonta halua mennä valokuvauttamaan itsensä. Osaksi oli hänellä tänään merkkipäivä, niin että kuvasta, jonka hän ottaisi, voisi tulla muisto elinajaksi, osaksi oli hänellä myöskin synkkä aavistus, jota hän kuitenkin koetti häätää mielestään, aavistus siitä, että ehkä kuluisi aikoja ennenkuin hän uudelleen olisi asussa, joka olisi yhtä arvokas ikuistettavaksi. Hän oli usean kerran ennenkin ollut valokuvaajalla, ja muisteli mielihyvällä sitä mieluista tunnetta joka hänellä oli ollut nähdessään minänsä niin sanoakseen jalostetussa muodossa, takki tahrattomana ja iho ilman häiritseviä epätasaisuuksia, sileäksi kammattuna ja kasvoilla arvokas ja miellyttävä ilme. Hän kiipesi valokuvaajan luo suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä ja istuutui jääden liikkumattomaksi kädet polvilla kameran eteen.
— Tuliko siitä hyvä? kysyi hän istumisen loputtua.
— Herra tulee näyttämään pankinjohtajalta, vastasi valokuvaaja katsahdettuaan levyyn.
Seisoessaan jälleen kadulla, tunsi hän hyvien aikomusten kutsuvan voimakkaammin ja selvemmin kuin ennen. Hänen oli mentävä alas kaupungille, haettava käsiinsä pari jumalaapelkäävää hyväntahtoista henkilöä, joista vankilanjohtaja ja pastori olivat antaneet hänelle tiedon, etsittävä työtä ja hankittava halpa asunto. Mutta oli aikaista vielä, kellosepän kello tuolla kulmassa ei vielä ollut täyttä kymmentäkään, aurinko paistoi niin sydäntäliikuttavasti siniseltä taivaalta, ja ilma oli leyheä ja tyyni. Saattoihan hän ottaa hiukan aikaa eteensä, saattoihan hän lähteä hetkeksi Liljeholmille päin, ulos metsään.
Niin, metsä! Sitä hän oli monasti ajatellut istuessaan tuolla ristikon takana häkissä.
Blom oli kasvanut eräässä torpassa metsänrinteellä, puoli penikulmaa Tukholmasta etelään. Kun hän oli käynyt rippikoulun, pantiin hänet oppiin eteläisessä kaupunginosassa asuvan uskovaisen räätälin luo. Räätäli oli baptisti, Blomista tuli myöskin baptisti ja hän kastatti itsensä uudelleen. Mutta kun hän sitten tuli toisen räätälin luo, joka kuului valtiokirkkoon ja ahkerasti käytti väärin perkeleen nimeä, haihtui uusi usko vähitellen. Hän sai uusia tuttavuuksia, ja hänestä tuli vanhanpuoleisen palvelustytön sulhanen. Palvelustytöllä, Teklalla, oli säästö pankkikirja ja hän antoi Blomille rahoja. Täten tottui Blom huvittelemaan, ei paljon, mutta kuitenkin enemmän kuin on köyhille ihmisille terveellistä. Kauniina kesäiltoina istui hän usein Mosebackenilla tai Strömparterrenissa juoden punssia, joskus morsiamensa seurassa, mutta toisinaan myöskin pienen tummatukkaisen ompelijattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Teklan luona eräänä iltapäivänä, jolloin tällä oli kahvikestit palvelijattarien huoneessa. Hänen nimensä oli Edit, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja hyvin punainen suu. Hän kulki pitkät ajat työtönnä, mutta ymmärsi kuitenkin aina tulla toimeen. Blom toivoi usein, että Teklan uskollinen rakkaus häneen yhdessä tämän säästöpankkikirjan kanssa voisi jonkun noitatempun avulla siirtyä Editille. Mutta Editin sydän oli vaihtelevainen, eikä siihen koskaan voinut luottaa ja säästöpankkikirja oli ja pysyi Teklan omana. No, asiain näinkin ollen hän kuitenkin kaikissa tapauksissa huvittelihe sekä toisen rahoilla että toisen punaisella suulla.
Mutta sitten tuli loppu. Räätäli, jonka luona hän oli ollut työssä, teki vararikon ja Blom jäi työttömäksi. Tekla lupasi auttaa häntä ja otti rahoja pankista; hänen piti saada lainaksi kolmekymmentä kruunua, kunnes hän saisi työtä. Sinä iltana, jolloin hänen piti saada rahat, pakotti Tekla hänen jäämään luokseen kauemmaksi kuin hänellä oli halua. Ja kun hän vihdoinkin oli poislähdössä ja vain odotteli rahoja, puhkesi rajuilma. Tekla oli sitä raivokkaampi, kun hänen täytyi puhua hyvin hiljaa, pelosta herättää herrasväkensä. Edit oli käynyt Teklan luona iltapäivällä, he olivat riitaantuneet jostakin, ja Edit oli kertonut kaikki tyyni hänen ja Blomin väleistä, kiusotellakseen ja kerskuakseen. Mutta Tekla ei ollut sellainen ihminen, joka antoi jonkun pitää itseään pilkkana! Ja hän kutsui Blomia siaksi ja moneksi muuksi, ja huiskutti noita kolmea kymppiä tämän nenän edessä ja selitti, ettei Blom milloinkaan enää saisi äyriäkään häneltä. Silloin sieppasi Blom ne ripeästi käsiinsä ja lähti tiehensä. Hän tiesi, ettei Tekla uskaltaisi nostaa melua yöllä, herrasväkihän voisi herätä.
Mutta seuraavana päivänä ilmiantoi hän Blomin varkaudesta poliisille. Blom kielsi ensin, mutta tunnusti sitten ja kertoi asiankulun. Asianomistajan kertomus asiasta oli kuitenkin aivan toisenlainen; nuo kolmekymmentä kruunua olivat olleet pöydällä, Blom oli ottanut ne hänen näkemättään, eikä hän ollut milloinkaan luvannut niitä Blomille. Ainoa seikka, joka selvästi kävi ilmi jutussa, oli se, että Blom oli ottanut rahat.
Siinä oli ensikerta.
Sitten oli hän elänyt miten sattui — ollut väliin työssä ja väliin nähnyt nälkää ja kerjännyt, kunnes eräänä iltana hänen päähänsä pälkähti varastaa takki Itäisen Pitkänkadun varrella välttyäkseen joutumasta Svartsjön vaivaishuoneeseen.
Hän oli tullut Liljeholmin sillalle. Maitorattaita kulki täristen ja takkukarvaiset maalais-hevoset kiskoivat vaivaloisesti nappularattaita jyrkkää rantatörmää ylös. Sadoista tehtaanpiipuista Årsta-lahden rantamilla nousivat savut hiljaa ja pilarisuorina kohti korkeutta kuin Herralle otollisesta uhrista. Pitkin rautatie-pengertä syöksyi eteläinen pikajuna ravintolavaunu täynnä murkinoivia matkustajia, joilla oli anjoviksia kahvelien kärjessä. Mutta rannan ja sillan välisessä poukamassa uiskenteli ankkaperhe. Muutamat ankoista olivat valkoisia, toisilla oli täpliä muistoina villihanhen puvusta, ja keskellä parvea seisoi koirasankka vedessä kelluvalla lankulla ja nukkui seisten yhdellä jalalla pää siiven alla.
Blom otti taskustaan korpun, jonka hän oli ottanut mukaansa ruokapaikasta Brännkyrka-kadun varrelta, murensi sen ja heitti muruset ankoille. Kohta syntyi eloa parvessa, koiras-ankkakin nosti päätään ja aukasi toista silmäänsä, mutta painoi sen jälleen umpeen. Se oli aivan valkoinen, niin että Blomin mieleen muistuivat kamalat tyhjät marmorisilmät, jotka hän oli nähnyt Kansallismuseossa eräänä sunnuntaina monta vuotta sitten. Toiset kiistelivät korpunmuruista. Muuan oli pyydystänyt palasen, joka oli liian suuri, se kastoi sitä veteen kerran toisensa jälkeen liottaakseen ja murentaakseen sen; sillävälin seurasi toinen herkeämättä valppain silmin kaikkia sen liikkeitä, ja kun korpun palanen viimein luiskahti sen nokan ohi, niin toinen oli heti valmiina sieppaamaan sen. Siitä ei syntynyt mitään tappelua; ensimäinen tyytyi vuorostaan seuraamaan toista ja vaanimaan tilaisuutta saada takaisin mitä oli menettänyt.
Blom nauroi ääneen ihastuksesta.
— Niin, se on oikein, ajatteli hän, kellä on jotain, hänen on vartioitava omaansa, muuten tulee joku muu ja vie sen...
Ja hänestä tuntui miltei lohdulliselta nähdä tuon valkoisen, viattoman eläimen rangaistuksetta ja aivan luonnollisesti tekevän teon, jota ihmisten kielellä kutsutaan varkaudeksi, ja jonka vuoksi hän oli saanut niin paljon kärsiä.
Maaltapäin ui täplikäs ankka korpunmurusten houkuttelemana, jälessään parvi harmaanruskeita, untuvakarvaisia poikasia, joilla oli pienet, helmikirkkaat, mustat rotansilmät. Pari pientä tyttöstä kirjat käsissä, kouluun menossa, pysähtyi ja katseli niitä ihastuneina ja ihmetellen. — "Katsohan, ovatkohan ne rottia?" — "Eivät ole, etkö näe, että ne ovat lintuja?" — "Ajatteles, etteivät ne pelkää vettä!"
— Ne ovat ankanpoikasia, ilmoitti Blom. Ja hän lisäsi opettavaisella äänellä:
— Ne ovat luodut vedessä olemaan. Ei ole sen ihmeellisempää että ne ovat vedessä, kuin että kalat uivat.
— Ihmeellistä! virkkoi suurempi tyttö.
Ja he juoksivat hypähdellen tiehensä.
Blom muisti sadun, jonka hän oli joskus koulukirjasta lukenut. Siinä kerrottiin rumasta ankanpoikasesta Joka muuttui joutseneksi. Hän etsi sopivaa sadun sovitusta itseensä ja löysi osittaisen sellaisen siinä muutoksessa, mikä hänessä äsken oli tapahtunut parturissa ja rihkamakaupassa, mutta se ei tuntunut hänestä täysin tyydyttävältä, ja hän mutisi itsekseen, jatkaessaan matkaa sillan yli:
— Odottakaahan, niin saatte nähdä. Odottakaahan vaan...
Oli hyvin lämmin, ja kun hän pääsi sillan toiselle puolelle, missä nokkoset ja takkiaiset kasvoivat tomusta harmaina tien vierellä, niin riisui hän takin yltään, pujotti kepin sakaran ripustimeen, heitti kepin olalleen ja asteli Liljeholmin tietä viheltäen iloista laulunpätkää.
Kappaleen matkaa hänen edellään kulki nuori nainen mytty kädessä ja Blom kiiruhti askeleitaan nähdäkseen miltä nainen näytti edestäpäin. Ja kun Blom pääsi häntä lähemmäksi, hänen sydämensä miltei lakkasi tykyttämästä, sillä hänestä nainen näytti Editiltä. Samassa kääntyi nainen.
— Ei, mutta kas, sehän on Valdemar!
Kun ensi hämmästyksen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan, hymyili hän ystävällisesti eikä Blomin näkeminen tuntunut olevan hänelle vastenmielistä. Hän oli menossa erään tuttavan luo, joka asui vähän etäämpänä, ja he lähtivät yhtä matkaa. Blomin mielestä Edit oli muuttunut, hän oli käynyt täyteläisemmäksi kuin ennen ja iho oli tullut punaisemmaksi, aivankuin paljosta oluenjuonnista. Edit kysyi, missä hän oli ollut kaiken tuon pitkän ajan, jona he eivät olleet nähneet toisiaan. Blom tunsi jonkunlaista tyydytystä siitä, ettei Edit nähtävästi tiennyt mitään hänen "toisesta kerrastaan" ja hän keksi jonkun jutun pitkällisestä taudista ja jonkunaikaa kestäneestä työskentelystä erään Södertäljen räätälin luona.
Edit rupatteli herkeämättä. Hän kertoi yhteisistä tuttavista ja valitteli kärsimiään vääryyksiä. Tekla oli ollut häntä kohtaan pahin kaikista. Mutta nyt Tekla oli naimisissa erään puhdistuslaitoksen työmiehen kanssa, tämä oli jo juonut hänen rahansa ja löi häntä joka päivä; ja se oli parahiksi hänelle. Hän kertoi myös joukon asioita itsestään, mutta tavalla, joka tuskin herätti luottamusta.
Blom antoi hänen puhua, eikä puhunut itse paljoa. Hän ajatteli yksinäisyydessä viettämiänsä yhdeksää kuukautta.
Hän veti Editiä hiljaa käsivarresta ja vei hänet metsään johtavalle polulle, ja Edit vaikeni kesken puheitaan ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta. Polku johti metsänpimentoon pensasaidan luo, joka ympäröitsi yksityistä puutarhaa, mistä muutamat suuret hopeahaavat kohottivat ilmoille korkeat ja laajat latvalehvänsä. Toisellapuolen kohosi kuusikkorinne sammalineen ja sananjalkoineen ja tummine viidakkoineen.
Kuusenlatvojen yli purjehti hiljalleen valkea suvipilvi.
* * * * *
Blom heräsi siihen, että suuri sadepisara raskaasti putosi hänen oikealle silmäluomelleen. Hän kohoutui puoliksi istumaan ja hieroi silmiään — oliko hän nukkunut? Hän oli yksin, ja satoi. Ei vielä satanut rankasti, vain ensimäiset suuret pisarat putoilivat. Mutta hänen yläpuolellaan oli musta pilvi...
Missä oli Edit!
Hän oli jättänyt takkinsa ja keppinsä kappaleen matkaa syrjään; hän nousi ja puki takin ylleen. Yhtäkkiä heräsi hänessä ilkeä ajatus, ja hän koitti äkisti povitaskuaan.
Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.
Hänen kurkkuansa kouristi ja hengitys tuntui raskaalta.
Äkkinäinen tuulenvihuri työntyi valkean salaman tavoin hopeahaapojen lehvien lävitse, Ja raivoisa sadekuuro pieksi häntä kasvoihin.
KIINALAINEN
Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki. Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat, loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.
Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel, jota inhoan, ja minä ajattelin:
— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin olisin tahtomatta — — —
Kunpa saisin unta.
Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla. Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa, niinkuin tähdet kulkevat kiertäen ratojansa.
Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi". Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu...
Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa. Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan, jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille roduille.
Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy: — Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin, Shanghaissa...
Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni, kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden senaattorien mielipide.
Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan nyrkkitaistelu-taitoa.
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa...
Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti pilkoitti.
Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin. Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten täällä, _yksi_ eläinlaji, _yksi_ elonmuoto on laskenut toiset valtansa alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?
Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.
‒ ‒ ‒ Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa. Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä. On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.
— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?
Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel toisti Sen:
— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!
Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli, vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:
— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään kuolemasta?
Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.