Part 1

VALITTUJA SIVUJA

Kirj.

HJALMAR SÖDERBERG

TEKIJÄN LUVALLA SUOMENTANUT

TIMO TUURA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

Kertomuskokoelmasta _Främlingarna_:

Sininen ankkuri. Kirkkoherran lehmät. Kuudes aisti. Pelaajat..

Kertomuskokoelmasta _Det mörknar öfver vägen_:

Blom. Kiinalainen. Suutelo. Gärda. Arkimedeksen piste. Takku. Jokimatka. Pääkonsuli hovitanssijaisissa. Unelma vanhuudesta. Palava kaupunki. Sibyllan luola.

SININEN ANKKURI

I

Salissa tanssittiin; mutta puolihämärässä tupakkahuoneessa istui muutamia herroja, jotka eivät tanssineet.

Nuoremmilla oli napinlävessä valkosia kukkasia, vanhemmilla oli ritarimerkkejä. Sohvannurkassa istui muuan mies hiukan erillään muista; hän istui aivan hiljaa ja hymyili kuin onnelliselle unelmalle. Hänen kasvonsa olivat ruskeat, mutta otsansa oli valkea. Hänen hännystakkinsa oli yhtä moitteeton kuin kenen muun tahansa, ja hänelläkin oli valkonen kukkanen napinlävessä. Mutta vasempaan käteen, joka raukeana riippui sohvan selkämyställä, oli tatuoitu sininen ankkuri.

Ne eivät oikeastaan olleet mitkään tanssijaiset, oli oltu päivällisillä ja tanssittiin jälkeenpäin.

Muuan mies, jolla oli ritarimerkki, pysähtyi hänen eteensä:

"Ettekö tanssi, herra Fant?" sanoi hän.

"Tanssin juuri neiti Gabelin kanssa", vastasi Fant.

Mutta tämän sanoessaan hän tunsi punastuvansa. Minkätähden menikään hän sanomaan: neiti Gabelin kanssa. Saattoihan olla yhdentekevää kenen kanssa hän oli tanssinut. Kun hän nyt mielestään oli sanonut tyhmyyden, suuttui hän mieheen, jolle hän oli sen sanonut, ja alkoi tuijottaa tämän ritarimerkkiin mitään virkkaamatta. Ja kun se oli ulkomainen huijari-ritarimerkki mitä huonointa lajia, niin mies tuli hämilleen ja yskähti kuivasti ja meni tiehensä.

Fant jäi istumaan ja tuijotti peiliin, joka riippui vinosti vastapäätä olevalla seinällä. Mutta itseään hän ei peilissä nähnyt. Hän näki tanssisalin valovirran ja naisten kaarevat ääriviivat. Näytti siltä kuin olisivat he äänettömästi liikkuneet musiikin tahdissa. Katso heidän punasia suitaan, katso käsivartten valkeita kaartumia — — —

Tuolla hän jälleen oli. Kolmannen kerran hän liukui ohi kuvastinlasilla. Hän tanssi serkkunsa kanssa. Poikanen, vasta ylioppilaaksi päässyt — noh.

Ei, hän ei voinut istua hiljaa, hän ei voinut katsella sitä kauempaa. Eihän merkinnyt mitään, että tuo nainen tanssi serkkunsa kanssa, mutta hän ei voinut katsella sitä, hän nousi ja lähti huoneesta.

Joku kysyi:

"Mikä tuo Fant on miehiään?"

"Hän on keksinyt jotain, kaasuliekittimen, luulen minä. Hän on jo tulossa varakkaaksi."

"Mutta oletteko huomanneet", sanoi mies, jolla oli ulkomaalainen ritarimerkki, "oletteko nähneet, että hänen toiseen käteensä on tatuoitu sininen ankkuri?"

He purskahtivat yht’äkkiä aika nauruun.

II

Hän kuljeskeli siellä täällä huoneissa. Hän tuli eteiseen. Pari vasa-ritaria istui puulaatikolla keskustellen liikeasioista, tehden liikkeitä parilla suurella sikarilla, joiden olivat antaneet pitää vatsavyönsä. He vaikenivat Fantin astuessa ohi.

Hän tuli pieneen vihertävään ja puolihämärään huoneeseen. Katossa riippui hehkulamppu, jonka valoa siniset ja vihreät silkkiripsut vaimensivat. Vihreällä kivilaatalla päällystetyllä kuvastinlipastolla istui kiinalainen porsliiniukko nukkuen jalat ristissä allaan.

Kuinka ihmeellisen kaukaa kuuluikaan soitto — ikäänkuin alhaalta, alta —

Hän pani mandarinin pään liikkumaan töytäisemällä sitä hiukan pikkusormellaan. Kaksi peiliä kertasi loppumattomassa sarjassa tuon keltasen pään kalpeita ja uneliaita nyökkäyksiä.

Nyt se taukosi, soitto — — —

Yht'äkkiä oli nainen siellä, keskellä huonetta. Fant ei ollut kuullut hänen tulevan. Nainen ojensi häntä kohden molemmat kätensä, Fant tarttui niihin ja veti hänet luokseen suudellen, mutta nainen irrottautui melkein heti:

"Joku tulee", sanoi hän.

He kuuntelivat. Ääniä läheni ja etääntyi jälleen.

Kun oli tullut hiljaista heidän ympärilleen painalti nainen lähemmäksi häntä suudellen pitkään. Ja Fant ajatteli naisen häntä suudellessa: Tämä on elämä. Tämä on ijankaikkisuus.

Tuolla etäällä, vihreässä hämärässä, nuokkui mandarinin kalpea pää.

"Ei kukaan suutele niin kuin sinä", mutisi Fant.

"Moni suutelee niin kuin sinä", vastasi nainen hymyillen.

Ja Fant ajatteli itsekseen: hän hymyilee, jotta minä ymmärtäisin hänen laskevan leikkiä ja ettei hän milloinkaan ole suudellut ketään muuta.

Hyväillessään naisen pieniä käsiä omiensa välissä hän huomasi naisen katselevan hänen vasenta kättään.

"Sinä katselet ankkuria", sanoi hän. "On totta, se ei ole kaunis. Eikä se milloinkaan kulu pois."

Nainen tarttui hänen käteensä ja katseli uteliaasti pieniä sinisiä pilkkuja, jotka muodostivat ankkurin. Mutta hän ei virkkanut mitään.

"Hampurissa se tehtiin", sanoi Fant. "Olin laivapoikana eräässä aluksessa. Olimme menneet maihin ja joutuneet sataman lähellä olevaan kapakkaan. Muistan niin hyvin kaikkityyni, sumun ja sataman, mastot ja flethien hajun. Toverini olivat tatuoituja, sekä kädet, käsivarret että ruumis, ja heidän mielestään oli minunkin annettava tatuoida itseni. En voinut kieltäytyä. Muutoin he olisivat luulleet minun pelkäävän kipua, sillä se teki hirveän kipeätä. Ja olipa se mielestäni miehekästäkin: olinhan vain neljätoista-vuotias.

"Onko ruumiisikin tatuoitu?" kysyi nainen.

Fant vastasi hymyillen ja hiukan vastahakoisesti:

"On, rinnassa on minulla laiva ja lintu, jonka pitäisi olla muka kotka. Mutta se on enemmän kukon näköinen."

Nainen katsoi häntä silmiin kauan, nosti hitaasti hänen kätensä huulilleen ja suuteli sinistä ankkuria.

III

Kului vuosia; ja eräänä päivänä sanoi Richard Fant vaimolleen, kun he olivat pukeutumassa mennäkseen päivällisille:

"Katsohan, luulenpa että sininen ankkuri alkaa vaalistua. Ehkä se on hyvällä alulla kadota kokonaan."

"Oh, ei liene niin hyvin", vastasi vaimo.

Hänen ajatuksensa olivat oikeastaan toisaalla. Hän ajatteli serkkuaan, Tom Gabelia, joka palveli Madridin lähetystössä. Hän oli ollut nyt kotona käymässä pari kuukautta, ja hän oli luvannut tulla hakemaan heitä päivällisille, heidän piti ajaa yhdessä.

"Kiiruhdahan", sanoi hän, "jottei Tomin tarvitse odottaa sinua."

"Olen jo valmis", vastasi Fant.

Hän oli istuutunut varjoon nurkkaan, täysissä pukimissa. Vaimo kääntyi ja tarkasti hänen pukuaan.

"Olet unohtanut ritarimerkkisi", sanoi hän.

"En välitä ritarimerkistäni", vastasi mies.

"Mutta Richard! Aijotko todellakin olla niin epäkohtelias Tomia kohtaan, joka on hankkinut sen sinulle?"

Hän lähti hakemaan ritarimerkkiänsä. Se ei ollut huonompia, ei Kristuksen ritarikunnan tähti eikä Nichan Iftikar. Se oli keskinkertainen ritarimerkki; koko hyvä ritarimerkki. Ja hän kiinnitti sen hännystakkinsa pielukseen, arvellen, että ehkä se oli hänelle todellakin tarpeen, koska hänellä oli sininen ankkuri vasemmassa kädessään.

IV

Aterian jälkeen alettiin tanssia; mutta Fant jäi istumaan erääseen sohvannurkkaan tupakkahuoneessa. Hänen vieressään istui mies, jonka hän muinoin oli suututtanut tuijottamalla tämän ulkomaalaiseen ritarimerkkiin; mutta miehestä oli nyt tullut komendöri. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja he sinuttelivat toisiaan, kun he sanoivat jotain toisilleen; mutta he eivät sanoneet mitään. He vain istuivat kumpikin omassa sohvannurkassaan ja polttelivat suuria vatsavöillä varustettuja sikareja ja ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Lääkärit olivat kieltäneet Fantia polttamasta väkeviä sikareja, sillä hänellä oli heikko sydän. Mutta hän oli juuri sytyttänyt kolmannen päivällisen jälkeen.

Peilistä vastapäätä olevalla seinällä näki hän tanssin pyörteen ja salista vuotavan valovirran. Hän oli usein ihmetellyt mistä johtui, että he näyttivät tanssivan ikäänkuin huopamatolla tai pehmeällä nurmikolla, äänettömästi. Hän ymmärsi nyt sen riippuvan siitä, että hän näki tuon kaiken peilistä. Kun kuva sattui häneen toiselta suunnalta kuin hälinä ja soitto, ei hän asettanut näitä yhteyteen toistensa kanssa, ja lattialaudoilla, joita peili kuvasti, kävi tanssin-karkelo näköään äänettömästi. Katso nuorten tyttöjen valkosia pukuja, katso heidän huohottavia rintojaan — — —

Hän muisti kerran nähneensä hänen, joka nyt oli hänen vaimonsa, liitelevän ohitsensa kuten he nuoren tytön yksinkertaisessa valkosessa tanssijaispuvussa. Hän oli silloin toisin puettu kuin nyt.

Kas, tuolla hän olikin, hänen, tuon serkun seurassa. Hän jäi seisomaan silmänräpäykseksi ovelle, suorana, hentona ja solakkana kuten aina. Hän näytti aivan alastomalta verhonaan tuo kankea, kirjava silkkipalanen, johon hän oli käärinyt ruumiinsa, ja jota pitivät koossa vain muutamat soljet olkapäillä ja vyötäisillä. Ja he painoivat päänsä yhteen ja kuiskuttelivat.

Ei, hänen täytyi liikkua hiukan... oikoa jalkojaan hiukan... Ei ole hyvä istua liian kauan hiljaa vankan päivällisen päälle ja polttaa kolme väkevää sikaria.

Hän sytytti neljännen ja alkoi kuljeskella pitkin huoneita.

Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he vaikenivat hänen ohikulkiessaan.

Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä. Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja astui akkunan luo.

Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli. Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.

Oli myöhä siis.

Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla. Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista, niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen suudelmansa onnena, silloinkin — — —

Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.

Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla, tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla, paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:

"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."

V

Ruumisarkku oli keskellä huonetta. Mustiin puettu nainen käveli edestakaisin, edestakaisin.

"Ei, hän ei tule — —"

Kun hän vihdoin tuli, niin hän sanoi:

"Suo minulle anteeksi, rakastettuni. Minua viivytti muuan henkilö, joka tuli tervehtimään."

Nainen nyökkäsi jäykästi päätään. Hän ei uskonut miestä, kun tämä ei suudellut häntä.

Ja mies sanoi, huomatessaan, että he olivat olleet liian kauan ääneti:

"Minun on matkustettava huomenna. Olen saanut sähkösanoman ministeriltä. Mutta vannon sinulle, että palaan", lisäsi hän hiukan hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin hän ei olisi halunnut, että kuollut olisi sitä kuullut.

Nainen ymmärsi, että hän valehteli ja ettei hän milloinkaan aikonut tulla takaisin. Ja hän nyökkäsi päätään.

"Hyvästi", sanoi hän.

Ja miehen mentyä hän meni kuolleen päänalusen luo ja katseli häntä, ajattelematta juuri mitään, sillä hän oli liian väsynyt. Mutta hänen siinä seisoessaan muisti hän yht'äkkiä rakastaneensa tuota kuollutta. Hän oli rakastanut muitakin miehiä, mutta hänestä tuntui nyt siltä, kuin olisi hän rakastanut tätä enin. Ja näin ajatellessaan tunsi hän itkun kohoavan kaukaa alhaalta sydämestä; hän tarttui kuolleen vasempaan käteen, siihen, missä oli sininen ankkuri, ja kasteli sitä suudelmillaan ja kyyneleillään.

Kirkkoherran lehmät

Kymmeneen vuoteen en ollut nähnyt entistä ylioppilastoveriani, kirkkoherra Toreliusta Lerkilasta, kun me eräänä kauniina lämpyimänä kesä-iltana aivan äskettäin tapasimme toisemme katukäytävän reunalla Grandin edustalla. Olimme kuuluneet samaan ruokakuntaan Upsalassa, missä minä luin, en muista mitä — alempaa hallintotutkintoa luullakseni — mutta hän luki dimissionia, ja oli erittäin vakava nuori mies, paitsi lauvantai-iltoina. Sillä hänellä oli säännölliset tavat ja hän oli täsmällinen kaikessa, myöskin mitä tulee nuoruudenhulluuteen. Hänellä oli muuten hyvä pää, ja kun hän sitäpaitsi oli vanhaa kunnon pappissukua, ja kun hänellä oli useampi kuin yksi piispa, jollei juuri enona, niin ainakin nimisetänä, niin oli hän ripeästi edistynyt, niin että hän jo varsin nuorena oli keskinkertaisen kirkkoherrakunnan haltija. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä ylipäänsä valoisan ja sopusointuisan käsityksen kristinuskosta, ja kun minä nyt näin hänen tulevan katukäytävän reunalla vastaani avoimin sylin, ikäänkuin olisi kulunut vaan viikko siitä, kun erosimme Taddiksen edustalla, niin olisin hänen kasvojensa ilmeestä voinut luulla, että oli lauvantai-ilta, ellen olisi tiennyt, että oli perjantai. Me istuuduimme pöydän ääreen kahvilan suuren aurinkoteltan alle ja tilasimme erinäisiä virvoittavia juomia. Kävi ilmi, että olimme tyhjentäneet vanhat ylioppilasmuistomme pikemmin kuin oikeastaan olimme luulleetkaan, keskustelumme liikkui enimmäkseen nykyisyydessä. Sain tietää, että hän jo oli toisissa naimisissa, ja että hänen toinen avioliittonsa näkyi tulevan yhtä onnelliseksi kuin ensimäinenkin olisi tullut, jos Herramme niin olisi sallinut. Hän kertoi ihanasta elämästään maalla, jota hän ei olisi vaihtanut mihinkään koko maailmassa. Hän piti seurakuntalaisistaan, ja hän luuli heidänkin pitävän häntä arvossa. Keskustelumme hipasi myöskin hiukan nykyajan uskonnollisia liikkeitä, ja minä kysyin muunmuassa, tuottivatko hänelle vapaakirkolliset paljon vastusta.

"Vapaakirkollisetko?" sanoi hän. "Ei, eipä juuri. Se on, en voi kieltää, että he tuottivat minulle koko joukon ikävyyksiä alussa. Oli harmillista kun piispa tuli kirkonkäräjille ja näki, että virtaili enemmän väkeä rukoushuoneeseen kuin kirkkoon. Mutta minä olin vastatullut, edeltäjäni sai syyt niskoilleen, ja sittemmin ovat olot muuttuneet paremmiksi. Nykyään vallitsee sovinnollisempi mieliala, ja ellen juuri voikaan sanoa, että minulla on entistä enempää väkeä kirkossa, niin on ainakin rukoushuoneesta vähentynyt, jumalan kiitos. — No, siihen nyt on muuten erityiset syynsä..."

Hän katkaisi puheensa ja näytti hyvin salaperäiseltä, mutta minä en kysellyt enempää, ja me istuimme minuutin vaijeten. Katukäytävällä edessämme astuskeli jokunen laihanpuoleinen yankee lihavien tukholmalaisten seassa, Strömparterrenista kuului Habsburgsuvun kansallislaulun loppusäveleet, joita seurasi ihmeellinen hiljaisuus ja hiljaisuuden läpi tunkeutui lehmän ammuminen. Se tuli eräästä saaristolaislaivasta, joka juuri oli laskenut laituriin; kotvan kuluttua kuului lehmä tömisten astuvan maallenoususiltaa, tuli vielä toinenkin lehmä, ja me näimme lyhytvartisen talonpoikaisukon kulkevan ohi taluttaen molempia lehmiä nuorasta.

"Kauniita lehmiä", sanoi kirkkoherra, "vaikk'eivät ole niin kauniita kuin minun. Minulla on pitäjän lihavimmat ja kauniimmat. Mutta lehmiä on katseltava keskellä viheriäistä maisemaa, jos mieli ymmärtää niitä. Ei ole olemassa mitään, mistä pitäisin enemmän kuin lehmistäni, mitään tästä maailmasta, luonnollisesti. Mutta siihenkin on nyt muuten..."

"Erityiset syynsä?"

"Juuri niin. Minun täytynee kai kertoa sinulle koko juttu, Juttu lehmistä ja vapaakirkollisista ja naimisiinmenostani. Ne kuuluvat asiaan kaikkityyni."

"Saatpa kuulla."

"Muistanet ehkä, että oli hyvin lämmintä viime kesänä, etenkin ennen Juhannusta. Eräänä päivänä lähdin hiukan kävelemään vainioilleni kuten minulla on tapana. Kuljin pitkin ojanpientareita polttavassa helteessä, kuljin niityn poikki, jolla väkeni oli heinässä, ja tulin hakaan, missä lehmät kävivät laitumella. Sinä et voi kuvitellakaan kuinka kauniilta ne näyttivät siellä koivunrunkojen välissä! Minä syyhytin niiden otsaa ja juttelin niille, kuten minulla on tapana, sekä Ruusulle että Kukkaselle, että Kaunikille — se on kellokkaani, se on sarveton ja maidonvalkea — ja Herkules-sonnille, jossa voima ja lempeys ovat yhtyneet. Sonnit ovat mitä lauhkeimpia elukoita, kun ei niitä vaan ensiksi härnää. Puhelin niille kaikille, ja ne vastasivat minulle niin hyvin kuin taisivat ja ammuivat jälkeeni kun jätin ne. Puhelinpa erään uskovaisen räätälinkin kanssa, jonka tapasin alhaalla mäessä, ja jota pitäjän heränneiden keskuudessa pidettiin erityisiä armolahjoja saaneena uskovaisena. Olenpa kuullut kerrottavan, että hänellä oli tapana ajaa ulos perkeleitä. No, hän vastasi minulle imelästi, luonnollisesti — ja niin tulin minä järvelle. Se päilyi kirkkaana ja tyynenä. Minä en tosin periaatteesta ui ennen Juhannusta; mutta sinne oli vaan pari päivää ja minä olin hikinen ja lämpimissäni. En malttanut olla uimatta. Kädenkäänteessä olivat vaatteeni riisutut, hyppäsin veteen ja uin selälle. Mutta vesi oli kylmempää kuin olin luullut, ja minä en ollut järvessä kauvan. Juuri kun nousen järvestä, huomaan kaikkien lehmien tulevan vastaani. Huusin niille, ne lähestyivät, mutta hitaasti ja varovaisesti. Kaunikki tuli etumaisena ja Herkules aivan sen kintereillä. Kun ne olivat kymmenen tai viidentoista askeleen päässä minusta, näin minä äkkiä niiden kasvojen ilmeestä, että ne eivät tunteneet minua, ja etteivät ne edes tahtoneet tunnustaa minua ihmiseksi! Ja Herkuleen silmissä olin näkevinäni jotakin, jota siellä en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnustan, että yhtäkkiä pelästyin hirveästi. Ja jos tahdot tietää, mitä hillitön kauhu on, niin asetu ilko alastomana tusinan sarvipään hirviön eteen — minulla on nimittäin yksitoista lehmää ja sonni — ja järvi takanasi! Minä puolestani olin puoli-hulluna pelosta ja aloin juosta rantaa pitkin. Nytpä lehmät saivat jalat alleen. Kuulin niiden tulevan perässäni huikeaa ravia. Mitä tehdä? Sain tartutuksi puunoksaan, joka oli jokseenkin matalalla ja keikahutin itseni puuhun. Olikin jo tärkin aika, koko lauma oli jo ympärilläni, ja Herkules päristeleikse minulle ja puskeskeli puuta sarvillaan. No, minuun se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa päässyt käsiksi, ja onneksi oli niin lämmintä, etten vilustunut, vaikkakin vatsani muuten helposti kylmettyy. Yritin puhua niille järkeä, mutta siitä ei ollut apua. Kaunikki vastasi vain ylenkatseella, Ruusu katseli kiukkuisesti alta kulmain ja Herkules oli nyt kerta kaikkiaan joutunut tasapainosta. Ja olivathan ne tavallaan oikeassa. Kuinka olisivat ne voineet kuvitellakaan, että tuo vieras valkoinen eläin, joka ne nähdessään lähti käpälämäkeen ja kiipesi puuhun, ja jolla ei ollut mustia vaatteita, eikä lasisilmiä, eikä leveälieristä olkihattua, olisi ollut sama olento kuin heidän isäntänsä ja hyvä ystävänsä! Se oli tietenkin ehdottomasti niiden vihollinen, tai ainakin vieras, naurettava ja säädytön olio, jota oli ahdistettava."

"Mutta nyt on kuitenkin, onnellista kyllä, niin, ettei voimakas mielenliikutus ole pitkällinen, ei ainakaan eläimillä. Hetkisen kuluttua alkoi rehevä ruoho maassa kiinnittää niiden huomiota ja minä piilottauduin niin hyvin kuin taisin lehviin toivoen joutuvani unhoon. Elukat olivat jo alkaneet hajaantua, ja minä jo aloin toivoa pian vapautuvan! — rosoinen kaarna kirvelti ilkeästi ihoani — kun kuulin tyttöäänien puhelua ja naurua. Koulunopettajatar ja tuon uskovaisen räätälin molemmat tyttäret — kaikki kolme tietysti heränneitä — tulivat pyyhinliinat käsissä uimaan. En voi kieltää, etten itsekseni kuiskannut: nyt on piru irti! Toivoin vain, etteivät he näkisi minua ja lupasin itsekseni siitä hyvästä katsella maalle päin. No, eihän siellä ollut paljon nähtävää, ellei ota nuorinta lukuun. He olivat nimittäin niin nopsia, että minä tuskin ehdin ajatella, mitä oli tehtävä, ennenkuin jo nuorin tyttö oli toinen jalka vedessä, ja kaikki hänen vaatteensa olivat sievästi ja huolellisesti asetetut kivelle. Vilpittömästi puhuen, en minä myöskään uskaltanut kääntää päätäni toisaalle peläten synnyttäväni ritinää lehdissä. No, tyttöset loiskivat pian kaikki kolme järvessä, ja minä istuin puussani hiljaa kuin hiiri. Kaikkeenhan sitä tottuu; puunkuori ei enää kirveltänyt ihoparkaani niin pahoin kuin äsken, ja minä aloin tyytyä kohtalooni ja toivoa jutun päättyvän onnellisesti. Ja niinhän se vihdoin viimein päättyikin, vaikkei juuri sillätavoin kuin minä olin luullut."

"Tytöt nousivat järvestä, mutta opettajatar sattui astumaan maihin kappaleen matkaa etäämpänä, tietysti juuri sillä kohtaa, missä minun vaatteeni olivat. Hän tulee juoksujalkaa ja kertoo löydöstään: tuolla on miehen vaateita, joku mies on uimassa tässä läheisyydessä — mutta minne hän on joutunut, hän lienee uinut kauas selälle! He pukeutuivat kiiruusti ja kuuntelivat. Ei kuulu mitään, eikä ketään näy järvellä. Eihän hän vaan liene hukkunut, ja kuka se mahtaa olla? Täytyy katsoa lähemmin vaatteita. Nuorin on rohkein, hän hiipii sinne ja palaa jälleen ja ilmoittaa: se on kirkkoherra! Ajatelkaahan, jos hän on hukkunut! Kuinka hänen sielunsa laita on? kyselee opettajatar päivitellen. Oh, vähät sielusta! vastaa nuorin tyttö, samalla kertaa sekä vihaisena, että itku kurkussa. 'Minä kävin hänen edessään rippikoulua kolme vuotta sitten, ja minä oikein pidin hänestä, vaikkei hänellä ollutkaan oikeata uskoa. Mutta Herramme ei varmaan ole niin häijy kuin sinä.'"

Yht'äkkiä he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa kuin noidutut ylös puuhun. Sitten kolmiääninen kirkuna, seuraavassa silmänräpäyksessä olivat he kadonneet kuin tuulen viemät.

"Minä pääsin vihdoinkin alas puusta ja pukeuduin. Olin verrattain levollinen. Ja sinun täytynee myöntää, ettei minulla enää ollut juuri paljon menetettävää. Ei milloinkaan liene halpa Herran palvelija syyttömästi joutunut niin ikävään asemaan! Eikä kestänyt kauvan, ennenkuin räätäli tuli paikalle kahden muun uskovaisen seurassa. He näyttivät jokseenkin synkiltä kaikki kolme, mutta räätälin silmissä paloi salainen tuli. Voit kuvitella, kuinka ihastunut tuo lurjus oli ajatellessaan, että hän saisi ajaa ulos perkeleen itse laillisesta sielunpaimenestaan, pitäjän kirkkoherrasta! Minä olin kuitenkin kaikeksi onneksi ennättänyt saada vaatteet päälleni, ja niiden mukana arvokkaisuuden, joka minulle nyt oli tarpeen. Ennenkuin räätäli vielä ennätti avatakaan suutaan, sanoin hänelle tulevani hänen luokseen iltapäivällä ja silloin selittäväni kaikki; senjälkeen minä jätin heidät hyvästi kädenliikkeellä ja poistuin ryhdikkäänä."

* * * * *

"Iltapäivällä tapasin onneksi ensin tytön. Hän oli pensaan luona puutarhassa syöden karviaismarja-raakileita. Isällä oli nimittäin kelpo maatila ja hauska puutarha; hänellä oli ollut siunausta myöskin maallisissa asioissa ja hän oli tehnyt säästöjä ja ostanut tämän tilan. Selitin tytölle kaikkityyni ja tuo rakastettava lapsi uskoi minua heti. Hän oli ainoa järkevä heistä kaikista. Ensin oli hän luullut minun tulleen hulluksi, kun ilkialastomana olin kiivennyt puuhun; mutta kun hän nyt kuuli minun puhuvan ja näki minun olevan täydessä järjessä, uskoi hän minua heti. Hän oli yksinkertainen ja teeskentelemätön, ja tapahtuma ei hänestä tuntunut ollenkaan niin hirveältä kuin minä olin luullut. On varmaankin totta, mitä joku on sanonut, että nainen on lähempänä luontoa kuin mies, ja luonnollisia asioita hän enimmäkseen ujostelee paljon vähemmän kuin me, vaikkakin me aina luulemme asian laidan olevan päinvastoin, kun olemme nuoria, emmekä tunne heitä."

"No, entä räätäli?"