Part 8

Se oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa, missä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta tarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa, mikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen tuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta sen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä, jolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut ison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt pulveria senkin kirkastamiseen.

— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa järveen ja viekää pulverit mennessänne!

— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti. — Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille metalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin Naantalin aurinko, hö hö!

— No koettakaa sitä sitten tuohon ovenripaan, sanoi S.F. Peilari.

— Hm... sen se näkyy olevan tarpeessakin... hö hö! sanoi pulveroitsija hieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo rakennettiin, hö hö... ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo, hö hö...

Kuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa, missä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli jonkinverran entistään tummemmaksi.

— Eikä tämä maksa kuin viitosen pötky, sanoi kaupustelija.

— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. — Sehän vain mustuttaa!

— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä lopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!

— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko te sitä puuksi?

— Mitä lienee huonoa messinkiä... eihän semmoiseen mitkään kuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti kupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme markkaa!

Peilari osti lopuksi irti päästäkseen kuurauspulveriannoksen, maksaen siitä 2 mk. 50 p.

— Tappiota tuli, mutta eihän tuo kuin naurattaa, hö hö... horisi isonenäinen mies mennessään.

Kokeiltuaan kuurauspulverilla heitti Peilarin palvelijatar sen ulos ikkunasta, ja lensi se suoraan pihalla olevaan roskalaariin.

Peilarin palvelijatar onkin hyvin tarkkakätinen tyttö.

KESÄLLÄ

Kaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä syystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa — nimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa ja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään viittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja koleassa Sipoon saaristossa... tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli perjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja ilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että kaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen välipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene käytettävänään... »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset sopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli natsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon saaristossa.

Iltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut huolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että menisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa, vastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti tulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta Sipoon saaristossa.

Niin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen on lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa suomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva Oivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön vuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia Jerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa tapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin maailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi, eikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu muistilista voinut saada häntä tasapainostaan.

— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan kaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella, kävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä, että asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee murtovarkaita...

— Mutta pidetäänhän alaovi aina lukossa ja...

— ... ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam. — No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille, hypätessään laivaan.

— Minä tulen huomenna takaisin.

Jerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut käynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli kasteltu säännöllisesti.

Sitten meni Jerobeam puhelimeen:

— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha ha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään kaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko, hi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa vain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova nälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.

Jerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi valmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli kadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.

Jerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut ulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut hissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi astunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut päässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska rappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam itse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon. Hän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa avaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja muutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja alaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri hammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea vastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi kestänyt kaksikin Jerobeamia.

Jerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen. Viiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti Jerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut sisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut aukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.

Tästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä soittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin enkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko tämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä huoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave tai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.

Tunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän eteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja ihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven läpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.

Yö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia... ja janon myöskin, suoraan sanoen.

Hän meni hissiin ja alkoi ajaa ylös, alas, ylös, alas...

Sydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam, että alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi koputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!

Murtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun mölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja jyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää mitään.

Jerobeam palasi horjuen hissiin.

Kun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven, tullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia, kohtasi häntä seuraava näky:

Hississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään painellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas...

UISTINTA SOUTAMASSA

— Sikuriset soittivat juuri kaupungista, että he tulevat meille huomenna koko joukolla! huusi Selma. — Mistä kummasta minä nyt otan niille päivällisen?

— Onhan se vasikka, huomautti Urho Antero. — Emäntä sanoi jo viime viikolla, että me...

— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle, että kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs...

— Täytyy laittaa kalaa.

— Niin, kalaa... ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin olisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä luulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?

Totta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan maalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään. Lukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista, osuuskaupasta.

— Kalaa tulee! sanoi Urho Antero äkkiä.

Urho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut tullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se patenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta lakatessa.

— Kunpahan tulisi! huokasi Selma. — Saisit kerrankin...

— Älä toivota onnea! huusi Urho Antero. — Se via, kalaonnen!

— Noilla uusilla housuillasiko sinä aiot kalastamaan lähteä?

— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti isävainaja.

Mutta varsinaisten kalahousujen huomattiin jääneen Helsinkiin.

— Taisit panna ne naftaliiniin! ivasi Urho Antero.

Emännältä lainattiin isännän kalahousut. Urho Antero vähän värisi ottaessaan ne varovasti hyppysiinsä.

— Niillä housuilla se on meidän ukko toisenkin kalan järvestä nostanut! vakuutti emäntä, ojentaessaan housut aitan rappusilla Urho Anterolle.

— Sen minä kyllä uskon... mutisi Urho Antero, silmäillen housuja tuntein, jotka olivat melkein yhtä sekavat kuin isännän kalahousutkin. — Kiitos!

— Ha ha! sanoi Selma Urho Anteron esiintyessä kalavarustuksissaan. — Nyt ei pitäisi ainakaan housujen syy olla, jollei kaloja tule. Tuskin lienee isävainajallasikaan...

— Niin, hahata sinä! murisi Urho Antero lähtiessään uusine uistimineen laahustamaan isännän avarissa nimettömissä rantaan.

— Suutari siellä jo näkyy soutelevan toisella rannalla, mainitsi lypsyhommissaan oleva emäntä ohimennen.

Suutarilla oli mökki lahden vastapäisellä rannalla. Suutaria ei kyllä usein näkynyt vesillä. Urho Antero ajatteli, että kaipa suutari, kokenut mies, on katsonut tämän illan erittäin edulliseksi uistinvedolle. Ja jos suutari saa kaloja, niin saa kai hänkin.

Urho Antero heitti aluksi suuren uistimen veteen sitä suurta päivällishaukea varten ja lähti sitten kiertämään lahden pohjukkaa, voidakseen soutaa suutarin ohi ja nähdä, oliko suutarilla jo mitään.

— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä rantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä kalan narruuseen?

— Iltaa, iltaa! vastasi Urho Antero tuttavallisesti. — Ottaako hauki?

— Eipä näy välittävän... ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti suutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi, että suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät housut noin suutarismiehen housuiksi.

Urho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti. Isäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se saari kumminkin aina kalakeiton antaa.

Kierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison uistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin puoleltaan venettä.

Sitten hän lähti soutamaan vastapäivään.

Suutari se näkyi vain siellä lahdella kaislikkoaan kiertelevän...

Tunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään neljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho Antero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki pötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää suutari tietävän. —

— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero, soutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.

— Ei se tunnu... myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen kuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta...

— Maistuisikohan tupakka? kysyi Urho Antero, kerien pientä uistinta kelalle.

— Minkähän tuo tekisi... epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät toisen uistimen järveen... tässä on paljon hakoja pohjassa.

Urho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu koskaan pohjaan.

— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi suutari.

Urho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin tarkastettavaksi.

— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin sitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma tekemäni...

Urho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta soutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin. Soudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina joku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän oli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa uistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.

Selma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa, kun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.

— Noin suuri hauki... ja yksi, kaksi... kolme pienempää! Nyt meillä on hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun pelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut...!

Mutta suutarin eukko oli jo nukkumassa, kun suutari tuli mökilleen.

— Vähiinpä se jäi! sanoi suutarin eukko sängystä, nähdessään, ettei suutarin uistimen koukuissa riippunut kuin pari ahventa.

— Niinhän tuo nyt jäi, murahti suutari haukotellen, ja pisti taskustaan viidettäkymmentä markkaa pöytälaatikkoon.

JUHANNUSKOKKO

Kesävieraat Henrikki ja Läylikki (Läylikki merkitsee tässä tapauksessa Henrikin rouvaa) istuivat kuistilla ja joivat kahvia.

Oli kesä. Oli juhannusaatto. Käki kukkui.

— Nyt on juhannusaatto... valon juhla! sanoi Läylikki haaveilevasta

— Sinäkö tämän kahvin olet keittänyt? kysyi Henrikki vähemmän haaveellisen näköisenä ja suutaan muikistaen.

— Juhannusaatto ja käki kukkuu... haaveili Läylikki — »Siellä kauan on kukkineet omenapuut...» Kahvi on tietysti karjakon keittämä!!

— Pitäisi nyt olla sitten juhannuskokkokin, arveli Henrikki yhtäkaikkisesti. — Vaikka eivät ne taida tässä talossa polttaa juhannuskokkoa. Nämä ovat tarkkaa väkeä.

— »Tarkka talossa pysyy», muistutti Läylikki ihan odottamatta ja omasta päästään sananlaskun, niin että Henrikkikin vähän ihmetteli. — Jos mekin olisimme olleet tarkkoja koko ajan, niin olisi meillä ehkä oma osakehuoneisto Runeberginkadun varrella...

— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki ivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen luonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri on vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.

— Minäpä kysyn talonväeltä, polttavatko he juhannuskokkoa... eivät ne kehtaa olla silloin polttamatta! kuiskasi Läylikki.

Henrikki ei voinut olla salassa ihailematta tätä tosinaisellista viekkautta.

Isäntä seisoikin pihalla paitahihasillaan, kädet housuntaskuissa ja takapuolet lököttäen pussimaiseen tapaan.

Läylikki hyppeli hänen luokseen keijukaismaiseen, siis helsinkiläiseen tapaan. Henrikki tunsi, ettei isäntä nyt voi vastustaa Läylikkiä.

— Huomenta, isäntä! viserteli Läylikki hopeankirkkaalla äänellä.

— Jumala antakoon! murahti isäntä ja kohautti hieman hämillään nimettömiään.

— Nyt on juhannusaatto! liverteli Läylikki.

— On maar nyt kyllä juhannusaatto, myönsi isäntä, aikoen painua omille teilleen. Mutta Läylikki hyppeli hänen edessään ja sirkutti:

— Minun pappani kotona — se oli myös maalla — poltettiin aina juhannuskokko.

— Tarttis maar meilläkin polttaa, myönsi isäntä. — Tarttis oikeen... toisti isäntä niskaansa kylmien. — Mutta ei nyt ole mitään semmosta vanhaa tynnyriä eikä muuta, jonka voisi polttaa...

— Entäs tuo vanha tervavene tuolla rannalla? kysyi Läylikki keikistellen isännän edessä hurmaavimmalla tavallaan.

— Herra hallitkoon! hämmästyi isäntä. — Sehän on vasta kolme kesää vanha vene, ja se maksoi neljättäsataa markkaa, vaikka tarpeet oli omasta metsästä.

— Mutta entäs tuo risukasa! huomautti tarkkasilmäinen Läylikki.

— Mikä risukasa? kysyi isäntä.

— Tuo tuolla savupirtin takana, neuvoi Läylikki.

— Ei se ole savupirtti, se on _riihi_, oikaisi isäntä. — Eikä se siksi toiseksi ole risukasa, vaan riihipino. Sitä tarvitaan riihen lämmityksessä.

— Oi, siis emme saa mitään juhannuskokkoa! huokasi Läylikki sillä äänellään, jota hän käytti vain äärimmäisessä hädässään, nimittäin kiristäessään Henrikiltä uutta hattua. —

Tietysti voitti hän isännän sillä. Nujersi. Isäntä on hänkin sentään vain mies, vaikka onkin puolta isompi mies kuin Henrikki.

— Tuolla Sikosaaressa on kaikenlaista risua ja kantoa, jota ei ole tullut otetuksi talteen, sanoi isäntä. — Sen saisi kyllä polttaa juhannuskokkona.

— Oi kuinka isäntä on hyvä! riemuitsi Läylikki, niin että isäntä tuli oikein hämilleen ja yski: höm—öhöm...

— Me laitamme sinne kokon ja keitämme kahvit Henrikin kanssa, ja sitten isäntä ja emäntä ja koko talonväki tulee meidän vieraaksemme kokolle! järjesteli Läylikki pääkaupunkilaisen notkealla älyllä.

— Kiitos... vaikka väki kyllä taitaa mennä omille kokoilleen, sanoi isäntä.

Läylikki lainasi talosta suurimman kahvipannun ja litran kermaa ja puolen kiloa sokeria ja paimenpojan, ja läksi Henrikin ja paimenpojan kanssa Sikosaareen panemaan kokkoa kuntoon.

Paimenpoika keräsi kaikki Sikosaarella olevat risut ja niistä tuli niin paljon, että Läylikki arveli saavansa niillä parahiksi kahvin keitetyksi.

— Mahtaisikohan se isäntä huomata, jos me repisimme vähän katto- ja permantolautoja tuosta ladosta juhannuskokoksi? aprikoi Henrikki.

— Kuinka se nyt sitä huomaisi! sanoi Läylikki.

— Kyllä se huomaisi! vakuutti paimenpoika asiantuntijan varmuudella, ja tuumasta luovuttiin.

— Juodaan sitten kahvia ilman kokkoa, kun tänne kuitenkin on tultu, määräsi Henrikki.

— Ammu nyt ne rakettisi! hoksasi Läylikki.

— Mutta nyt on niin valoisaa, vuoden valoisin yö, ja ne piti säästää loppukesäksi...

— Kyllä ne raketit näkyvät nytkin, varsinkin ne, joista lähtee punaisia tähtiä.

Ja Henrikki souti salmen yli taloon ja nouti rakettilaatikon ja kutsui talonväkeä kahville.

— Hyh, eikös siellä sen enempää puutavaraa ollutkaan! sanoi isäntä. — Mutta leikitään nyt sitten kahvinuotion ääressä juhannuskokkoa, he he...

— Isännässä on huumorin tajua, vaikka onkin tuommoinen jurtikka, ajatteli Henrikki. — Ja huumorin taju on henkevyyden puntari, sanoo Tuulispää. Mutta satiiria ei tässä kylässä ole muissa kuin minussa...

Koko talon väki tulikin kahville, myöskin rengit ja piiat, jotka aivan oikein laskivat, että he sittenkin ennättävät vielä juhannuskokoilleen. Ja Läylikki-rouvan keittämä kahvi oli hyvää, sillä vaikka Läylikki tuskin osaisi keittää ruispuuroa ilman keittokirjaa, osaa hän kuitenkin keittää hyvän kahvin. Se on hänellä verissään, koska hänen isoäitinsä oli Hämeenlinnan paras kaffekuukerska aikoinaan.

— Olisi se ollut mukava oikea kokkokin, myönsi isäntä, kun oli kolmannet kupit juotu.

— Jos sähäytettäisiin näitä hörhiläisiä, sanoi Henrikki, ja sytytti raketin.

Raketti lensi suoraan latoon ja sytytti sen palamaan. Sammutusyritykset olivat turhat, semminkin kun molemmilla rengeillä oli yllään parempi pukunsa, jota heidän ei tehnyt mieli tärvellä.

— Tämä nyt oli hirveän ikävää, sanoi Henrikki. — Mutta se oli tapaturma!

Mutta isäntä suhtautui asiaan tyynesti.

— Se oli vakuutettu ihan täydestä... minä olin aikonut alentaa puolella sen vakuutusta. Antaa roihuta vain!

— Laittoipas se kaupungin herra sittenkin oikean juhannuskokon! riemuitsi paimenpoika, lämmitellen itseään tulipalon hohteessa.

Paimenpoika on nimittäin vähän pölhönsekainen, niinkuin kai asiaan kuuluukin.

SURULLINEN KERTOMUS ISKO TUITERIN KITKATULESTA

Tämä on surullinen, mutta rohkaiseva kertomus. Tämä on nimittäin kertomus Isko Tuiterin kitkatulesta. Tämä kertomus antaa mieltälämmittävän kuvan suomalaisen sisun saavutuksista epäedullisissa olosuhteissa.

Isko Tuiteri oli viime kuussa kesälomalla eräällä kauniilla paikkakunnalla Saimaan rannalla. Samassa kylässä oli toinenkin helsinkiläinen kesävieras, neiti Annikki Kuitunen. Oli luonnollista, että Isko Tuiteri rakastui jossakin määrin Annikki Kuituseen, koska ei hänellä ollut muutakaan tekemistä.

Sitten tuli kävelyretkiä ja soutumatkoja ja kapuamisia kylän takana olevalle mäelle. Ynnä jossakin määrin haaveilua ja runonlausumista. Niinkuin lukija, jolla on aikoinaan ollut omat samantapaiset elämyksensä — sen sortin elämykset ovat kaikki samantapaisia niin lukijalla kuin Isko Tuiterillakin — ymmärtää ja arvaa. Niinpä niin, »voi nuoruus, nuoruus!» sanoi Taras Bulba. Taikka Taras Bulba täisikin sanoa, että »voi vanhuus, vanhuus!» Mutta joku muu on ehkä sanonut samaa nuoruudesta.

Kuinka tahansa, Isko Tuiteri pyysi Annikki Kuitusen heinäkuun kolmantena pyhänä tavallista pitemmälle soutumatkalle, 5 kilometrin päässä olevalle Heinäsaarelle. Kahvipannu mukaan ja voileipiä. Annikki Kuitunen vähän veikisteli ja epäröi, että onkohan se sopivaa, että ihan kahden kesken niin pitkälle matkalle. Isko kiihtyi ja lämpeni ja hurmautui ja vannoi, että se juuri onkin sopivaa. Annikki Kuitunen uskoi silloin.

Ja niin sitä sitten lähdettiinkin.

Isko oli miehekäs ja ylväs, Annikki Kuitunen oli hento ja viehkeä. Kerjäläisakka tuli vastaan ja sanoi: »Antakoon hyvä Luoja paljon lykkyy ja mänestystä nuorelle korreelle parille!» Isko antoi akalle 2 mk. Olisi antanut mieluummin markan, mutta antoi kumminkin kaksi.

Astuttiin veneeseen.

Isko asettui soutamaan, Annikki harjoitteli perän pitoa.

— Kuinka ihana ilma! sanoi Annikki.

— Hurmaava! sanoi Isko.

— Laineet niin välkkyvät! sanoi Annikki.

Ja kimmeltävät! lisäsi Isko.

Ja Annikki alkoi, haaveileva ilme silmissään, lausua:

»Nyt kesäpäivä loistavi. Niin oudoks' muuttaa mieleni Tää aamu armahainen...

Puolentoista tunnin kuluttua oltiin saarella. Kannettiin kahvipannu ja muut eväät rannalle.

— Nyt kahvi maistuu! sanoi Isko Tuiteri.

Ja hän ryhtyi tekemään nuotiota. Annikki Kuitunen huuhtoi kahvipannun ja täytti sen Saimaan vedellä.

Isko Tuiteri pisti oikean kätensä oikeanpuoliseen housuntaskuunsa. Sitten pisti hän sen oikeanpuoliseen takataskuunsa. Sitten pisti hän vasemman kätensä vasemmanpuoliseen housuntaskuunsa ja sitten samanpuoliseen takataskuunsa. Sitten etsi hän liivinsä taskut, joita oli kolme. Sitten etsi hän takkinsa taskut, joita oli viisi. Sitten etsi hän, olisiko hänellä vielä muita taskuja, mutta niitä ei ollut. Sitten tarkasti hän huolellisesti uudelleen kaikki taskut, ja käänsi muutamat nurinkin. Sitten katsahti hän pelästyneenä Annikki Kuituseen ja ilmoitti:

— Minä olen unohtanut tulitikut!

— Voi kuinka ikävää! huudahti Annikki Kuitunen. — Nyt emme saakaan kahvia, vai kuinka?

— Jaa, sanoi Isko synkästi.

Sitten istahti hän miettimään, mutta hypähti kolmen sekunnin kuluttua ylös.

— Minä teen niinkuin villit tekevät! huusi hän.

— Hui! huusi Annikki Kuitunen, peräytyi kaksi askelta ja tuijotti kauhistuneena Isko Tuiteriin. Hän nähtävästi pelkäsi, että hra Tuiteri aikoi syödä hänet täällä saarella.