Part 9

Mutta Isko oli jo syöksynyt ryteikköön. Se ei ollut mikään konsti, sillä koko saari oli täynnä kuivaa risukkoa ja ryteikköä.

Kun Isko palasi takaisin, oli hänellä sylin täysi kaikenlaista kuivaa puuta, lyhyempiä ja pitempiä koivupalikoita, tikkuja, kepakkoja ja muita.

— Villi-ihmiset tekevät tulen hankaamalla kahta kuivaa puuta vastakkain, selitti Isko Tuiteri. — Eräät intiaanit saavat sillä tavalla, kun ovat käteviä ja tottuneita, tulen syttymään muutamassa kymmenessä sekunnissa. Pyörittävät vain tikkua pystyssä kämmeniensä välissä isompaa puuta vastaan, siihen syntyy kuoppa ja kuoppaan porajauhetta, joka rupeaa hehkumaan, ja puhaltamalla voi sitten saada tulen pieniin kuiviin sytykkeisiin.

Isko asetti puunkappaleen maahan, laskeutui polvilleen sen päälle ja alkoi ahkerasti porata kämmentensä välissä.

— Niitä on villikansoilla hyvin monenlaisia tulen tekokonsteja, selitti Isko. — Jos meillä olisi vähän narua, niin syntyisi tästä sellainen tulipora, jota eskimot ja dajakkiheimot, käyttävät. Minä pyörittäisin poraa sen ympäri käännetyllä narulla, vetämällä narua edestakaisin, ja te painaisitte toisella puunpalasella päälle, että pora pysyisi paikallaan.

— Oi kuinka oppinut ja taitava te olette! sanoi Annikki Kuitunen, ja se innostutti Iskoa poraamaan entistä lujemmin.

Äkkiä keskeytti hän kapulan pyörittämisen, alkoi puhallella kämmeniinsä ja sanoi:

— Kämmeneni ovat kuin tulessa!

— Mutta tulta ei niistä vain lähde, huomautti Annikki Kuitunen, ja tämä pila vähän loukkasi Isko Tuiteria.

— Tulen minä kumminkin teen, vaikka minun pitäisi sitä varten jäädä tälle kirotulle saarelle syksyyn asti! uhkasi hän synkästi. — Minä annan palttua villikansojen porauskonsteille. Minä teen kansallisen suomalaisen kitkatulen...

Ja Isko Tuiteri tekikin sen. Se tuntuu uskomattomalta, kun sen tässä näin kertoo, mutta hän teki sen kumminkin. Hän etsi kaatuneen, kuivaneen koivunrungon ja metrin pituisen koivupalikan, kaivoi puukolla koivunrunkoon parin sentin syvyisen pykälän poikittain, riisui liivinsä ja kauluksensa sekä pyysi neiti Kuitusen pitämään varalla hyvin hienoa tuohen nöhtää. Sitten kääri hän paidanhihansa ylös ja alkoi irvissä ikenin kitkuttaa molemmin käsin palikkaa tuossa lovessa, sahaten edestakaisin.

Hän hikoili hirveästi. Hänen silmänsä pullistuivat ja hänen otsasuonensa paisuivat. Mutta hän kitkutti kituuttamistaan.

Ja tulen hän teki. Kun tuohennöhtä lopulta leimahti palamaan, oli hän kuitenkin niin väsynyt, ettei jaksanut edes hurrata. Hän vain kuiskasi uupuneena, vaikkakin voitonriemuisena:

— Teinpäs tulen...!

Muutamien sekuntien kuluttua leimusi ja ritisi tuli pienessä nuotiossa kahvipannun alla.

Silloin kuului askelten räiskettä risukossa kauempana saarella.

Isäntämiehen näköinen ukko ilmestyi jostakin paikalle ja sanoi:

— Ei tällä suarella sua polttoo tulta! Sammuttakee se hetj paikalla!

Vastalauseet ja pyynnöt eivät auttaneet. Isko Tuiteri melkein itki, kun hän kantoi hatullaan vettä rannasta ja sammutti tulen.

Kun he soutivat pois saaresta, purskahti Annikki Kuitunen äkkiä nauramaan ja sanoi:

— Voi kuinka koomillisen näköinen te olitte hangatessanne sitä puuta, ha ha ha ha...

Silloin sammui Isko Tuiterin rakkaus. Se muuttui vihaksi.

AVUTONNA

Mainiota! sanoi johtaja Efraim Kölliskö. — Herttaista! Mainion herttaista!

Hra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin mahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim Kölliskö oli nimittäin yksin.

Ja sitäpaitsi niin yksin kuin ihminen voi olla. Alastikin vielä.

Tällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan, kuinka yksin hän itse asiassa oli.

Hän oli ollut onkimassa pienen luodon reunassa keskellä järven selkää.

Sen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin laajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas tai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.

Sitten oli Kölliskön tehnyt mieli virkistää itseänsä uinnilla.

Hän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula nousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat kastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin kiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin suoraan vedestä.

— Mainiota! sanoi siis johtaja Kölliskö.

Hän sukelsi ja uiskenteli ja kellui keveästi laineilla, sillä hän on aika pullea. Leikki vuoroin hyljettä, vuoroin valaskalaa. Sillä välin tuuditteli tuuli hänen venettään, jonka laineet olivat irroittaneet laakealta kiveltä, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Se oli edennyt jo enemmän kuin sadan metrin päähän ja eteni yhä samalla tasaisella nopeudella, keinuen ja kiikkuen sirosti pienillä, auringon halossa kimmeltävillä laineilla.

— Taivas! huusi Kölliskö, noustuaan kivelle ja nähtyään, mitä oli tapahtunut.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli heittäytyä takaisin järveen ja lähteä uimaan veneen perässä, ottaakseen karkurin kiinni. Mutta onneksi oli hänellä riittävästi tervettä järkeä ymmärtääkseen seuraavassa silmänräpäyksessä tällaisen yrityksen hyödyttömyyden. Matka oli jo liian pitkä, ja sitäpaitsi oli hän väsynyt. Hän oli kavunnut kivelle juuri lepäämään.

— Mitä minä nyt teen?! kysyi Kölliskö kauhulla. Mutta mitäpäs siinä oli tekemistä. Tekemistä ei ollut niin minkäännäköistä. Täytyi vain istua parin neliömetrin laajuisella, pehmeän ja lämpöisen järviveden huuhtelemalla kivellä ja ottaa auringonkylpyä ja odottaa, että joku ohisoutaja pelastaisi hänet.

Yhtään ihmisasuntoa ei ollut näkö- eikä kuulomatkan päässä. Johtaja Efraim Kölliskö oli todellakin yksin. Kauhean ja ihmeteltävän yksin. Ei edes onkea ollut hänelle jäänyt, että olisi onkimalla voinut kuluttaa aikaansa. Hra Kölliskö koetti kuitenkin säilyttää mielenmalttinsa. Hän istahti kivelle ja alkoi tarkastella varpaitaan ja liikavarpaitaan. Sitten kumartui hän veden kalvon yli ja vuoroin hymyili, vuoroin irvisteli omalle kuvalleen.

Mutta aika kului hirveän hitaasti.

Äkkiä löi eräs kamala ajatus johtaja Kölliskön pinnanvuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi.

— Jospa ei kukaan soutaisikaan tästä ohi tänään... ja minun pitäisi jäädä tähän koko yöksi...

Kölliskö karkasi ylös ja mölähti täyttä kurkkua:

— Apua!

Sitten vaipui hän jälleen istumaan!

— Apua! vastasi kaiku järven rannoilta.

Mutta jopa läheni pelastus. Lännen puolella olevan niemen takaa pistäytyi näkyviin vene.

Hra Kölliskö tähysteli sitä hetkisen ja päätteli sitten:

— Sehän on pappilan vene.

Vähän ajan perästä totesi hän sekavin tuntein:

— Siellä on vain naisväkeä, pappilan neidit ja se niiden kesävieras...

Ja kuin salama jysähti hänen mieleensä peloittava ajatus:

— Jos ne huomaavat alastoman miehen kellottavan tässä luodolla, niin ne tietysti soutavat heti karkuun!

Silloin pujahti hra Kölliskö leukaansa myöten veteen kallion toiselle puolen.

Pappilan vene läheni. Se kulki suoraan kohti luotoa. Johtaja Kölliskö piileskeli kiven takana, uskaltamatta nostaa päätään.

Neidit olivat onkimatkalla. He pysähtyivät luodon läheisyyteen, aivan samalle paikalle, jossa Kölliskökinoli onkinut.

Kun he olivat laskeneet kiviriipan pohjaan ja olivat siten ankkurissa, uskalsi Kölliskö ruveta toimimaan.

Hän kohotti päätään kuin Vetehinen ja yskähti varovaisesti:

— Khöm...

Neliääninen kiljahdus kohosi veneestä:

— _Uh! Hiih!_

Ja sitten kauhun huuto:

— _Mies!_

Johtaja Kölliskö ymmärsi, että ripeä toiminta oli tarpeen.

— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin naismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen, ettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi hänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä muistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva... rouva Kölliskö. Veneeni karkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen ja kuuden lapsen isä...

— Tarkoitatte kai _äiti_? kysyi vanhin pappilan neiti vähän kummastuneena.

— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. — Sallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne...

— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan neidit. — Tulkaa heti veneeseemme.

Muutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin käsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi vedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:

— _Hih! Hiih! Mies! Sittenkin!_

— Katkaiskaa köysi! huusi keskimmäinen pappilan neideistä.

— Lyökää häntä airoilla kynsille! huusi vanhin neiti.

— Kyllä hän silloin hellittää!

— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö epätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden lapsen äiti...

Hän sanoi sen nyt vahingossa. Hän tarkoitti tietysti sanoa isä.

Neidit alkoivat rauhoittua ja neuvotella.

— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä asun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne kuolemaan, niin minä kummittelen teille... joka yö!

— Kuinkas me voimme soutaa teidät rantaan? kysyi kesävierasneiti.

— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan nuorin neiti.

— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin mielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata minua...

Neidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö laahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän jaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien kuormaa.

Neidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä yhdelläkään silmäyksellä.

Johtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti, laskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan siihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi, saaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.

Äkkiä huusi hän:

— En jaksa enää... käteni uupuvat. Minä uppoan...

Soutajat pysähtyivät neuvottomina.

— Pujottakaa se riippaköysi kainaloitteni alitse ja sitokaa minut perälautaan, rukoili Kölliskö.

Niin myöskin tapahtui. Ja sitten hinattiin hänet perille hervottomana kuin jauhosäkki.

Kun Kölliskön jalat yltivät pohjaan, päästi vanhin neideistä köyden äkkiä irti, minkä jälkeen vene kiireesti souti tiehensä.

Kölliskö kompastui ja meni aluksi umpisukkulaan. Kun hän vihdoin sai päänsä jälleen pinnalle, olivat hänen korvansa, silmänsä, sieraimensa ja suunsa niin täynnä vettä, ettei hän saanut edes kiitetyksi kyydistä, ja syvään huokaisten alkoi hän kömpiä kunnankirjurin rannalle, pappilan neitien soutaessa tiehensä niin että vesi keulassa kohisi, ja soutajien ummistaessa silmänsä, kun hra Kölliskö kokonaisuudessaan nousi vedestä.

Ei se kyllä mikään hurmaava näky ollutkaan.

UUSI SYYSHATTU

Herra Adolf Iivari Vehnänen istui jo aamiaispöydässä, lehteä lukien, kun rouva Saara Vehnänen tuli kaupungilta.

Rouva Saara Vehnänen oli omituisen kiihtyneen näköinen. Hänen poskipäillään oli siitä aiheutuva merkitsevä ruskotus. Herra Vehnänen ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän luki juuri semmoisia kiinalaisia uutisia, että Kiangsu-joukot ovat murtaneet Tshekiang-linjan Ihingin lähistöllä ja Hangtshou on tullut evakuoiduksi.

— Jaa, kyllä se on kamalaa! sanoi Saara Vehnänen.

— Hm, murahti hra Vehnänen, ja luki, että Hongtshoussa on Tshekiangin poliisipäällikkö Hsiakao toimeenpannut kaappauksen, minkä johdosta Lujungsiangin on ollut pakko paeta Shanghaihin.

Sitten A. I. Vehnänen vaistomaisesti tajusi, että Saara kukaties oli sanonut jotakin hänelle tarkoitettua, ja kysyi:

— Häh?

— Minähän olen kuin pellonpelätti, väitti rouva Vehnänen. — Sinä et tietysti koskaan huomaa, millä tavalla minä käyn puettuna, sillä miehet katselevat vain toisten rouvia...

Ja niin edespäin. Emme tahdo keinotekoisesti venyttää tätä kertomusta perinpohjaisella yksityiskohtaisuudella. Rouva Vehnäsen yhtä pitkän kuin kaunopuheisen ja vakuuttavan esityksen ponsi oli, että vihdoinkin oli tullut aika ostaa hänelle uusi hattu.

— No, osta, osta! sanoi hra Vehnänen, ja yritti ruveta lukemaan uutista, että Tshangtsholinin lentokone oli viskannut pommin Tshingwangtaossa Tshilin rannikolla. Mutta Saara otti häneltä lehden ja kääri sen kokoon ja istuutui sen päälle ja sanoi, että Adolf Iivarin _täytyi_ puhua siitä hattuasiasta, ja että hänen täytyi tulla mukaan valitsemaan vaimolleen hattua. Aivan liian lieväksi rangaistukseksi siitä, että hän eilen illalla oli istunut skruuvia pelaamassa kello 6:een asti (aamulla nimittäin).

Hra Vehnänen haukotteli ja valehteli sitten, ettei hatun valitsemisen avustaminen hänestä ollut mikään rangaistus, vaan ilo ja nautinto. Rva Vehnänen vain hymähti hieman salaperäisesti.

Ensimmäisessä muotikaupassa oli vähän jäykkäselkäisen näköinen neiti, joka välinpitämättömästi esitteli pari kolme syyshattua. Kun hän sitten vielä, joko tahallaan tai epähuomiossa, vastasi rouva Vehnäselle ruotsiksi, poistui viimemainittu äkkiä, hyvästiä sanomatta, myymälästä pää pystyssä. Hra Vehnänen seurasi häntä pää vähemmän pystyssä ja sanoi hyvästi.

— Kyllä minä opetan sellaiset fröökynät käsittämään, kuinka yleisöä on kohdeltava! sanoi rouva Saara Vehnänen kadulla ja hra Vehnänen käveli hänen perässään seuraavaan muotikauppaan samanlaisin tuntein ja ilmein kuin tavallinen ihminen seuraisi eläintenkesyttäjää häkkiin, minkä nurkissa istuu pari kolme miehuutensa parhaassa kukoistuksessa olevaa intialaista tiikeriä.

Tässä myymälässä ei kuitenkaan ollut uusia syyshattuja. Ne eivät olleet vielä saapuneet, mutta niitä kuului olevan tulossa erittäin suuri ja kaunis valikoima, jossa varmasti olisi sellaisia malleja, jotka sopivat juuri rouvalle.

Hra Vehnänen aukaisi suunsa esittääkseen, että hatun osto lykättäisiin siksi, kunnes uudet hatut ovat saapuneet, mutta Saara-rouva loi häneen sellaisen extra-katseen, että hra Vehnänen mitään sanomatta sulki suunsa, yritettyään haukotella, ikäänkuin olisi juuri sitä varten suunsa avannut. Haukotusyritys oli muutoin jokseenkin epäonnistunut.

Kolmannessa liikkeessä oli kyllä hattuja, juuri uusia syyshattuja nimittäin, mutta 45 minuutin kuluttua, jolla ajalla hra Vehnäseltä oli ennättänyt päästä useampia oikeita ja ehdottomasti luonnollisen vaikutuksen tekeviä haukotuksia — hänhän oli mennyt nukkumaan klo 6.10 ja noussut ylös klo 7.40 samana aamuna — oli rouva Vehnänen tullut vakuutetuksi siitä, että ei yksikään tämän liikkeen hatuista ollut hänelle sopiva.

Sinä iltana ei rouva Vehnänen ollut vielä löytänyt mieleistään syyshattua. Etsimistä jatkettiin klo 9:ltä seuraavana aamuna — hra Vehnänen oli pyytänyt ja saanut 3 päivän loman konttoristaan perheasiain tähden — ja klo 3 i.p. oli rouva Vehnäsellä uusi hattu. Se oli yksi niistä kolmesta, joita hän oli eilisaamuna koetellut siinä liikkeessä, missä neiti oli vastannut ruotsiksi, ja nyt puhui rouva Vehnänen ruotsia ja neiti vastasi pari kertaa erehdyksessä suomeksi, kun siinä oli suomalaisiakin kundeja, joita täytyi samaan aikaan palvella suomeksi.

Klo 4 i.p. oli rouva Vehnäsellä myöskin uudet kengät ja kalossit.

Uuden kapan ostaminen täytyi jättää seuraavaan päivään. Uusi kappa oli välttämätön, sillä vanha ei näyttänyt miltään uuden hatun seurassa.

Kappakauppa päätettiin hra Vehnäsen kolmantena lomapäivänä klo 1 i.p.

Rouva Vehnänen sanoi, että Adolf Iivarin on myöskin ostettava itselleen uusi hattu, kun vanha näytti niin kuluneelta rva Vehnäsen uuden hatun rinnalla.

Silloin hra Vehnäsessä jotakin ikäänkuin ratkesi. Rouva lähti kotiin, mutta hra Vehnänen kävi kolmen tai neljän tuttavansa luona ja viidessä tai kuudessa pankissa ja osti sitten itselleen uuden hatun ja uuden kravatin ja uuden kävelykepin ja uudet hansikkaat ja uudet kengät ja uuden puvun ja uuden päällystakin ja uudet kalossit ja uuden kravattineulan ja uuden savukekotelon ja silkkiset alusvaatteet ja uudet sukat ja uudet housunkannattimet ja uudet kalvosinnapit, ja astui sitten sisään erään asianajotoimiston ovesta Aleksanterinkadun varrella.

— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli sileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.

Hra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti vasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se oli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:

— Konkurssihakemus!

KADONNUT LUKKO

Mooses Jupisterilla oli kiire, sillä Mooses Jupisteri pelkäsi myöhästyvänsä. Ja saavansa siinä tapauksessa hyvät sapiskat, sillä sellaista oli Mooses Jupisterille ennenkin tapahtunut.

Mooses Jupisteri oli vihdoin täydessä kunnossa, ja oli hän sangen sotaisen näköinen, sillä hän oli lähdössä suojeluskunnan ampumaharjoitukseen.

— Hyvästi, ja katso lasten perään! huusi Mooses Jupisteri rouva Jupisterille, temmaten kiväärin nurkasta ja juosten ulos.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi Mooses Jupisteri takaisin, ojensi kiväärinsä — ei kuitenkaan ampumista varten eikä edes ampuma-asennossa rouva Jupisteria kohti ja huusi:

— Katso!

— Mitä nyt? kysyi rouva Jupisteri, tuijottaen kivääriin, missä hänen harjaantumaton silmänsä ei voinut huomata mitään erikoista.

— Tämähän on vallan riivattua! huusi Jupisteri, joka oli tavattoman kiihtymyksen vallassa. — Missä tämän lukko on?

— Mikä lukko? kysyi rouva Jupisteri. — En minä ole siinä koskaan mitään lukkoa nähnyt.

— Lukko on poissa! huohotti Mooses Jupisteri.

— Oliko se munalukko vai amerikkalainen? tiedusteli rouva Jupisteri, joka oli vähemmän perillä sotilaallisista asioista.

— Ääretöntä! huokasi Jupisteri. — Kuinka voi nykyajan nainen ja äiti olla niin tietämätön? Tämä pyssyn lukko, tämä tässä näin, semmoinen... no, semmoinen jolla laukaistaan, en minä nyt osaa sinulle sitä sen paremmin selittää...

— Onko se sitten niin välttämätön? kysyi rouva Jupisteri kaikessa viattomuudessaan.

— Häh! Välttämätönkö?! huusi Jupisteri hypäten lukoton kivääri kädessään noin puoli korttelia ilmaan ja tullen sitten yhtä nopeasti alas. — Onko sinulle pata välttämätön, kun keität ruokaa?!

— Ei, vastasi rouva Jupisteri. — Minä keitän kastrullilla.

— Mutta sinä et voi ampua kastrullilla, parahti Jupisteri, joka oli jonkin verran pois suunniltaan. — Enkä minä voi keittää lukottomalla kiväärillä... minä tarkoitin, etten voi ampua lukottomalla kiväärillä. Ei edes Napoleon olisi voinut tehdä sitä. Missä riivatussa se lukko on?

— Minä en ole koskaan koskenut sinun pyssyihisi! vakuutti rouva Jupisteri jyrkästi. — Tiedäthän sinä itsekin, että minä pelkään niitä. Ne voivat paukahtaa.

— Minäkin voin tässä piakkoin paukahtaa, ellei se lukko löydy ja heti! uhkasi Mooses Jupisteri kolkosti.

Mooses Jupisteri hyökkäsi keittiöön toimeenpanemaan tutkintoa, mutta palvelustyttö vakuutti pyhästi ei koskaan koskeneensa, ei edes pikkusormella pyssyyn kajonneensa. Tyttö itki ja sanoi, että hän on köyhän leskivaimon ainoa tuki ja turva, ja että hän voisi yhtähyvin tarttua kyykäärmeeseen tai elävään hiireen kuin ruveta kopeloimaan jotakin ampuma-asetta.

— Sinähän puhdistit kivääriäsi viime viikolla, huomautti Jupisterin rouva. — Ja minä muistan selvästi, että sinä otit silloin jotakin irti siitä. Oliko se se lukko?

— Oli, myönsi Jupisteri vähän kankeasti. — Mutta puhdistettuani sen, panin sen tietysti takaisin paikoilleen.

— Muistatko sen varmaan? kysyi rouva Jupisteri tutkintatuomarin äänellä.

— Muistan, vakuutti Jupisteri, mutta hänen äänessään värähti kuitenkin jotakin epävarmuutta.

Jupisteri valehteli. Ikävä sanoa, teki hän sen päällepäätteeksi vastoin parempaa tietoaan. Sillä samassa muisti hän, että silloin oli tullut vieraita, ja häneltä oli jäänyt lukko panematta paikoilleen. Mihinkähän se oli joutunut?

Yleinen ja ankara etsiminen kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Etenkin mahdottomista.

— Tämä on kamala talo, kun täällä ei mikään säily! valitti Mooses Jupisteri. — Eilen aamulla katosi kauluksen nappi ja tänään kiväärin lukko. Huomenna kai katoaa sänky tai kirjakaappi...

— Onko se tämä? kysyi palvelustyttö, riiputtaen lukkoa vasemmassa kädessään ja mahdollisimman kaukana itsestään, kuin olisi se ollut pommi.

— No, johan minä sanoin, että se on Hilman jäljillä! huusi Jupisteri. — Mistä se nyt sitten löytyi?

— Se oli herran omalla kirjoituspöydällä herran omien paperien alla, vastasi loukkautunut palvelustyttö.

— Minua haluttaisi tietää, kuka sen on sinne pannut, mutisi Mooses Jupisten vähän nolona.

— Niin minuakin, vastasi rouva Jupisten pisteliäästi.

— Mikä sotilas sinä olet, joka hukkaat pyssystäsi lukotkin — jos ne nyt sitten ovat niin välttämättömät? Mitäs sinä sitten tekisit, jos sota tulisi, lukottomalla pyssylläsi?

— Minä löisin kiväärinperällä, perhana... niinkuin Sven Duuva! ärjäisi Mooses Jupisteri äkäisesti ja kiiruhti ulos, saatuaan lukon paikoilleen, ja paukautti oven niin kovasti kiinni, että palvelustytön polvet notkahtivat.

Mooses Jupisteri myöhästyi neljännestunnin ampumaharjoituksesta ja sai kuulla, ettei sellainen kuulu nykyaikaiseen sotilaalliseen täsmällisyyteen.

Mutta kiväärissä oli joka tapauksessa lukko.

Patruunat vain olivat unohtuneet kotiin...

LÖYTYI

Tämän kertomuksen päähenkilö on nimeltään Ihamuoto Äyskäri.

Hänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei koskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? — tuttava virkamies.

Tuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja, jotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.

Hän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan pureskelemista.

Silloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio, minä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi valtion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet kiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin ylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla kirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.

Sitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi selville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen summan, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka paperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin 10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.

Sitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summa Suomenmarkkaa niin ja niin paljon.

Nyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme. Mutta älkäähän mitään.

Se virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa järjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän kertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin edespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta, onko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän, jota sen tosin ei ole _pakko_ maksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta joka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden nimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan tuttavia siellä. Tuus j.n.e.

Ihamuoto Äyskäri harjasi hattunsa ja lähti puhuttelemaan hallitusta.

Hallitus pani silmälasit nokalleen ja sanoi, että yhä tätä lämmintä syksyä jatkuu — Äyskäri on hyvä ja istuutuu! — ja selaili muistikirjojaan ja sanoi, että kyllä Äyskäri on oikealla asialla ja että hallitus on kyllä myöntänyt ne rahat. Vaikka ei sen olisi ollut pakko sitä tehdä, mutta hallitus ottaa myöskin huomioon oikeuden ja kohtuuden ja omantunnon äänen. Hyvästi, Äyskäri!

Herra Ihamuoto Äyskäri oli niin onnellinen ystävänsä puolesta että ei muistanut kiittääkään.

— Ne rahat kai saa nostaa sieltä sen omasta hallituksesta? kysyi hän mennessään.

— Hm... juu... murahti hallitus hajamielisenä. Hallitus oli nimittäin jo ennättänyt syventyä jälleen hallitsemaan maata.

Äyskäri meni pois ja tilasi kahvilassa yhden kahvin omenatortun kera ja soitti sen virkamiehen omaan hallitukseen ja kysyi, että sieltäkö ne rahat saa?