Part 7

Rouva Tattari loi mieheensä rukoilevan silmäyksen, esittäessään hänelle neidin, jolla oli tämä harvinainen nimi, mutta tuo silmäys oli aivan tarpeeton, sillä hra Tattarin tähän asti kalseahko ja jäykänlainen olemus muuttui silmänräpäyksessä, kun nuori ja solakka ja siropiirteinen neiti Narukatkes loi häneen ensimmäisen kirkkaan ja iloisen katseen ruskeista silmistään, jolloin hra Tattari alkoi pyörähdellä kuin kissa pistoksissa ja höpötti joitakin sekavia sanoja ja tallasi vasemmalla jalallaan oikean jalkansa varpaille ja sanoi »ai!» ja kumarsi hämillään rouva Tattarille ja sanoi: »anteeksi».

Sitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja kahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella, paljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti Narukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että heillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan olivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se sukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun yrittivät selvittää sitä.

Ja hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein viehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin nuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin paljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei neiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska ja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten toisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia silmänvilkaisuja.

Hra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille koko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta ja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön suureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja kirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja arvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva Tattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä, missä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti kaivattavan ompeluseuran keskuuteen.

Kun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen, milloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.

— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti. — Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin... ja minä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme, voidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.

— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän paljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.

HÄKÄMYRKYTYS

Juu.

Virtalaiskalla on pieni rihkamapuoti muutamalla kadulla tai oikeammin kadun varrella tuolla Pitkänsillan toisella puolen. Ei siinä juuri käy ostajia eikä taida olla mainittavasti myymistäkään, mutta liike kuin liike. Virtalaiska itse asuu puodin takaosassa varjostimen takana terveen kaksivuotisen poikalapsensa kanssa.

Kun Virtalaiska lähtee asioilleen⁻ kaupungille, niinkuin hän usein lähtee, niin jättää hän pojan nukkumaan varjostimen taakse — se on hyvä nukkumaan, se nukkuu kuin pölkky — ja pistää puodin oven lukkoon. Eihän niitä ostajia kuitenkaan käy.

Tässä sitten, kun oli ne kovat pakkaset, oli Virtalaiska taas juoksemassa kaupungilla ja poika nukkui varjostimen takana ja puodin ovi oli lukossa.

— Kas, kun Virtalaiskalla on puodin ovi lukossa keskellä päivää, ihmetteli Mäkiskä. — Mitäs se merenteeraa?

Seuraavana päivänä oli ovi taas lukossa ja poika nukkui. Virtalaiska oli taas kaupungissa asioillaan.

— Hoo! huusi Mäkiskä. — Virtalaiskalla on yhä ovi lukossa!

Sitten seisoi hän koivet hajallaan keskellä pihaa ja kirkaisi:

— Virtalaiskalla on ollut jo kaksi vuorokautta ovi lukossa, eikä näy mitään elonmerkkejä!

— Sussentään! huusi Römpekin palvelija ja juoksi kadun puolelle jyskyttämään Virtalaiskan tavaratalon ovea. Hän jyskytti niin paljon kuin jaksoi, mutta ei kukaan tullut avaamaan.

— Se on vissiin kuollut, sanoi hän, juostuaan takaisin pihaan. — Minä jyskytin ja sydämeni niin jyskytti, eikä vain avannut... hui, kun minua peloittaa, minä niin pelkään ruumiita!

— _Virtalaiska on kuollut häkämyrkytykseen!_ julisti Mäkiskä kimakalla äänellä, seisoen koivet hajallaan keskellä pihaa.

— _Ja poika kanssa_, lisäsi Römpekin palvelija.

— Ja poika kanssa! huusi Mäkiskä kuin sumusireeni.

— Onko se totta? kysyi peltisepän matami kolmannen kerroksen parvekkeelta.

— Totta, totta! huusi Mäkiskä.

Ja palvelija huusi:

— Niissä ei ole enää yhtään henkeä... hui, kun minua peloittaa!

— Mitä se Mäkiskä puhuu? kysyi talonmiehen vaimo.

— Onko Virtalaiska kuollut?

— Häkämyrkytykseen! huusi Mäkiskä.

— Pitää mennä hakemaan poliisia! sanoi talonmiehen vaimo.

— _Poliisia!_ huusi Mäkiskä keskellä pihaa koivet hajallaan.

Kuka lienee juossut hakemaan poliisia. Vähän ajan perästä tuli kaksikin poliisia.

— Missä ne ruumiit ovat? kysyivät poliisit.

— Ne ovat tuolla puodissa, mutta se on lukossa! ilmoitti talonmiehen sisar.

Poliisit jyskyttivät ovea.

— Täytyy murtaa ikkuna auki, sanoi toinen poliisi.

Ikkuna murrettiin auki ja mentiin sisään.

— Ei täällä ole kuin poika, huusi toinen poliisi.

— Ja tässä tuntuu olevan vielä henkeä, ilmoitti toinen, joka oli ravistellut sikeästi nukkuvaa poikaa.

Sillä välin oli Virtalaiska kotimatkallaan poikennut kansankeittiöön syömään lautasellisen rusinasoppaa.

— Siellä teidän talossahan kuuluu kolme henkeä kuolleen häkämyrkytykseen, tiesi Rinneskä, joka söi liha- ja perunamuhennosta.

— Siunakkoon... en ole kuullutkaan, huudahti Virtalaiska. — Pitää juosta heti kotiin.

Virtalaiska nieli hätäisesti rusinasopan loppuun ja läksi juoksemaan kotiin.

Kun hän saapui paikalle, oli hänen puotinsa edessä pieni väkijoukko, ja poika oli herännyt ja huusi ja potki talonmiehen sisaren sylissä.

— Hui, tuolla tulee Virtalaiska! huusi Römpekin palvelija.

Mäkiskä juoksi pihaan, seisattui koivet hajallaan keskelle pihaa ja huusi kuin palotorvi:

— _Virtalaiska ei ole yhtään kuollut häkämyrkytykseen!_

ULLAKKOVARKAUDET

Kuusikerroksisen talon ullakko on jaettu lautaseinillä pieniin komeroihin.

Kullakin osakehuoneistolla on tällainen komero.

Eräänä päivänä tuli Tuulikki ja Simo Ispinän palvelustyttö hämmästyneen näköisenä alas ullakolta ja änkytti:

— Lu-lu-lu-lu-lu...

— Mitä? kysyi rouva Ispinä. — Luntako satanut ullakolle?

— Lu-lu-lukko on rikottu! sanoi palvelustyttö. Hän on muutoin kotoisin Kerimäeltä ja saa palkkaa 185 mk kuukaudessa, jos jotakin huvittaa se tietää.

Ilmoitus oli tehty muodollisesti, jossakin määrin ylimalkaisesti, mutta rouva Ispinä ymmärsi heti, että tyttö tarkoitti, että heidän ullakkokomeronsa lukko on murrettu auki.

— Varkaita! huusi rouva Ispinä. — Rosvoja! Apua!

Rouva Ispinä juoksi miehensä Simo Ispinän huoneeseen ja huusi:

— Vintissä on ollut rosvoja!

— Mitä, rosvoja? kysyi Simo Ispinä hämmästyneenä. Sitten lisäsi hän varovaisesti: — Pitäisi ilmoittaa poliisille.

— Täytyy ensin katsoa, onko meiltä mitään varastettu, huomautti Tuulikki Ispinä. — Mari sanoo, että meidän vintin konttorin lukko on rikottu.

— Jospa se on mennyt itsestään rikki, arveli Simo Ispinä. — Se oli huono lukko...

— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän olet mies!

— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun vikani...

Simo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla. Sitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun. — Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.

Kerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten tuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä poskilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.

Ullakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki Ispinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty kaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta juoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.

Marin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu. Varas oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta lautaovesta.

— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä ammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.

Varas oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut pakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.

— Eipä se ole tainnut mitään kelpaavaa löytää, arveli Simo Ispinä.

Mutta Mari läiskäytti käsiään ja huusi:

— Herran mustat pöksyt on poissa!

— Marin täytyy sanoa »housut», kun on herran pöksyistä puhe, oikaisi Tuulikki Ispinä.

— Ne riippuivat tuossa vasemmalla olevassa naulassa, mutta nyt ei siinä ole mitään, ilmoitti Mari.

Eikä siinä mitään ollutkaan muuta kuin naula, ja sekin oli ruostunut.

— Miksi Mari on tuonut herran hyvät mustat housut tänne vinttiin? kysyi Tuulikki Ispinä ankarasti.

— Kun rouva käski, vastasi Mari.

— Tästä täytyy ilmoittaa etsivään osastoon, sanoi Simo Ispinä. — Ne olivat vielä hyvät housut.

— Ne olivat kyllä takaa hyvin kuluneet, muisteli Tuulikki Ispinä.

— Mutta kyllä ne olisivat vielä saketin kanssa menneet, sanoi Mari.

Tuulikki Ispinä loi Mariin rankaisevan silmäyksen.

— Tähän täytyy nyt hankkia uusi ja vahva lukko, sanoi Simo Ispinä. — Ja kaikki mikä varkaalle kelpaa, on siirrettävä alas.

— Mitäs se sitten enää lukolla tekee? kysyi Mari.

— Mari ei saa viisastella herralle! sanoi Tuulikki Ispinä tiukasti. — Kyllä herra tietää. — Ja Mari sai viime kuussa palkankorotuksen.

— Viisi markkaa, tunnusti Mari kieltämättömän tosiasian.

Simo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti hymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi keittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan, johon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei ollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti se tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron viimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut romut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron sillä uudella, vahvalla lukolla.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä tyytyväisenä.

Viime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas murtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin oli raahattu esille nurkasta.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä.

Sitten kurkisti hän arkkuun ja huusi hämmästyneenä:

— Mitä tämä on?

Siellä olivat hänen mustat varastetut housunsa.

— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä loukkautuneena.

Mutta Mari huusi:

— No nyt voi herra taas pitää mustia pöksyjä saketin kanssa, ha ha!

TÄTI DOROTEAN LÄHTÖ

Täti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni. (Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva Läylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin ilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä _juuri_ odotin tätiä! Mistä täti _juuri_ ymmärsi tulla? Minä panin _juuri_ kahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa _juuri_ kaupungilta! Minä ajattelin _juuri_...

— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on niin _hirmuisen_ vähän aikaa! Minulla on niin _hirmuisen_ paljon tekemistä! Minun täytyy heti...

Rouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti Dorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut mitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta Läylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin kyllähän täti Dorotea tietysti _vahvempi_ on. Täti Dorotea on varmasti vahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo Heppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt palvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei huutanut.

Tällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin kaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti Dorotea itse ommellut.

— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus, onko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi. Ompelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta minä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?

Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut. Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme ja kolme ja puoli neljä ja neljä.

Kello löi puoli viisi.

Se kuului.

Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).

— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?

— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen katsomaan, mitä kello on.

Kello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.

— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!

— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi. Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.

— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. — Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.

Rouva Läylikki painoi soittokellon nappia.

— Kello on kymmentä vailla viisi, ilmoitti Maikki.

— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä. Ompelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?

Maikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena, päättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.

— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia... niin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen maku kuin Lainalla...

Mutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään voinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.

Mutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput alaspäin ja kertoi:

— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan ole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut Kirstin ja koska Janne nimenomaan...

Ja kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava Toivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:

»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti Dorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja huutaa:

— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla on niin _hirveän_ kiire, ja ompelijatar odottaa...

YSTÄVÄMME SIGISMUND

vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan. (Sigismund _itse_ sanoo niitä briljanttinapeiksi.)

— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.

— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois niiltä. Siitä tulisi skandaali.

— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä saan olla aina yksin kotona.

— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä, mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.

— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.

— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena. — Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko illan kotona?!

— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva olkapäitään kohauttaen.

— Minä en parkunut! huudahti Sigismund punastuen.

— Sinä olet kuullut väärin!

Sigismund lähti.

— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa vasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.

— Pidä hauskaa! sanoi Sigismundin rouva vähän katkerasti.

— Niin pidänkin, mutisi ystävämme Sigismund kiiruhtaessaan alas portaita.

Sigismund lähti illalliselle Seurahuoneelle.

Mutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun jälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.

Kun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus tuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen paikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.

Sigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti pitämään hauskaa.

Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme Sigismund.

Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.

Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75 kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.

Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille, tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä...

— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö edes, mikä tamburiini on?

Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta kohottamaan hiukan naamiotaan.

Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.

Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten säteilevin silmin Sigismundiin.

Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi kuitenkin vielä liikkumaan.

Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman pöytänsä alta viereisen pöydän alle.

Ja sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja pöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.

— Siellä on taskuvaras, joka yrittää pujahtaa pakoon! huusi joku.

— Poliisi tänne! huudettiin eri tahoilta.

Poliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan huolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt päästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.

— Herra on hyvä ja riisuu naamionsa! sanoi poliisi.

— Ei, ei naamiota! huusi Sigismund sydäntäsärkevällä äänellä.

Sitten lankesi hän poliisin kaulaan ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

— Jassoo...! sanoi poliisi. — Herra on hyvä ja seuraa minua eteiseen.

— Kuinka se oli? kysyi poliisi eteisessä.

Sigismund kuiskutteli jälleen hänen korvaansa.

— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois kadulle tullessanne!

— Te olette enkeli! huudahti Sigismund.

— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen myöskin naimisissa.

Sigismund syöksyi ulos.

Mutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää, mihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut spiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.

Sigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti tukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka anoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta olleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.

Sigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi pitää henkiä hauskempina.

Hän kehittää nyt Sigismundista meediumia.

Synti saa aina rangaistuksensa.

OVIKAUPPAA

Iltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se paistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13 minuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan kivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan kivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto hyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin, jonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.

Ovikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on kukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.

Siellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi kengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka ryhtyy nielemään makarooniannosta.

S.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja. Ihmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka he, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta tarvitsekaan kuin kengännauhoja.

Vaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi solmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas epämääräisen näköinen myhkyrä.

S.F. Peilari punastui vähän ja lisäsi:

— Taikka jos ma nyt sentään otan yhden parin.

Seuraava soittaja ei ollut mikään kauppias. Se oli puhkuva rouva, joka kysyi:

— Täälläkö herra Jafetson asuu?

S.F. Peilari vastasi totuudenmukaisesti, ettei herra Jafetson asunut siellä.

— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä rappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F. Peilarin nenän edessä.

Peilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää salaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.

Sitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin taloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua »Mattssonskan liisteriä».

— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari kuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja maksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon heti teille näytteen tavarastanne.

Peilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla liisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista tilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä liisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan oli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka ympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.

»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein samalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi koppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei näkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin. Peilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä surumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.

S.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä mielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin paennut häntä.

Peilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen pystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä, mutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.