Part 12

Sievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli, notkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun poikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja oli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei kanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.

Hän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!» Lapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.

— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen minuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.

Lapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset syynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.

— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen puhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta Irma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.

Kanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä lapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei kuulunut.

Hra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle, joka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.

— Tui tui! sanoi Kaalimaa.

Samassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti uuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja huomautti nuhtelevasti:

— Ei taa panna tuukkoon tedän hantikatta!

Irma alkoi luonnollisesti kirkua, ja hra Kaalimaa nousi hätäytyneenä ylös ja alkoi lykätä vaunuja pitkin Esplanadin keskikäytävää. Lapsi lakkasi itkemästä, kun oltiin liikkeessä.

Kappelista päin lähestyi hra Kaalimaan virkatoveri Aadolf. Kanslisti Kaalimaa peräytyi kiireesti takaisin, asettui entiselle paikalleen, lykkäsi vaunut kauemmaksi, ikäänkuin ne eivät kuuluisi hänelle, ja katsoi toisaalle ajatellen: »Peijakkaan lapsenlikka!»

Irma kirkui kuin villitty ja hra Kaalimaa hyppäsi vaistomaisesti hyssyttelemään ja lykkäämään vaunuja.

Aadolf pysähtyi, katsoi heitä pitkään ja sanoi:

— Tuosta et ole puhunut mitään! Mikä hänen nimensä on?

— Irma, vastasi hra Kaalimaa tympeästi.

— Hm, sellaista voi sattua poikamiehillekin... ja heillehän sitä oikeastaan sattuukin, tuumi virkatoveri Aadolf kuin säälitellen. — Se on muuten hyvin sinun näköisesi. Aiotko mennä naimisiin äidin kanssa?

— En! ärjäisi hra Kaalimaa vihaisesti. Ja lapselle hän ärjäisi:

— Suusi kiinni!

Irma ei pannut suutaan kiinni, vaan avasi sen päinvastoin selko selälleen.

— Oma sun asiasi... ihmettelen vain! sanoi Aadolf olkapäitään kohauttaen ja jatkoi matkaansa.

Oli kulunut puoli tuntia lapsenhoitajan lähdöstä. Hra Kaalimaa lykkäsi lapsenvaunuja edes takaisin Oopperakellarin ja Kappelin väliä. Hän oli vaipunut aivan apaattiseen sieluntilaan. Hänen katseensa oli tylsä ja liikkeensä koneelliset.

Useita tuttavia oli tullut vastaan. Hra Kaalimaa oli kääntänyt päänsä toisaalle ja vääristänyt naamaansa hirveästi, muuttaakseen piirteensä tuntemattomiksi, mutta hänen näyttelijälahjansa ovat heikonlaiset ja häneen oli suunnattu ilkkuvia ja ihmetteleviä katseita.

Myöskin oli tullut vastaan neiti Simpula, jota kohtaan hra Kaalimaa on jo kauan osoittanut syvää ja todellista harrastusta. Neiti Simpulan hahmo oli muuttunut, hän oli, musertavan halveksiva ilme kasvoillaan, kulkenut pää pystyssä hra Kaalimaan ohi, kunnioittamatta häntä pienimmälläkään silmäyksellä. Silloin oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi hra Kaalimaalle. Hän oli alkanut puolittain itsekin uskoa, että lapsi todellakin oli hänen. Että se tulisi hänelle jäämään, se näytti jo vallan todennäköiseltä.

Äkkiä juolahti mieleen hra Kaalimaalle, joka viimeiset kymmenen minuuttia oli vaihteen vuoksi lykännyt lastaan pitkin Fabianinkatua, että hänen on vietävä se löytötavaratoimistoon. Periköön sen sieltä se, joka huomaa kadottaneensa yhden tyttölapsen.

Sillävälin oli Irman äiti poikennut Esplanadille katsomaan kuinka hänen lapsensa hoitajineen voi, ja kun ei niitä kumpaakaan näkynyt niille määrätyllä paikalla, tuli hän ensin kummastuneeksi ja sitten harmistuneeksi ja sitten levottomaksi ja sitten hätäytyneeksi, ja juoksenteli pitkin Esplanadia ja huomasi lopuksi tuntemattoman miehen lykkäävän hänen lastaan pitkin Fabianinkatua ja käsitti heti, että oli tapahtunut lapsenryöstö, ja juoksi hakemaan poliisia.

Kun hra Kaalimaa näki tuntemattoman rouvan ja poliisin juoksevan ilmeisesti pahoissa aikeissa häntä kohti, niin jätti hän vaunut ja lapsen ja lähti lipettiin, mutta poliisi sai hänet kiinni ja tarttui hänen kaulukseensa ja sanoi:

— So so! Nyt herra lähtee poliisikamariin!

Ja herra Kaalimaa vietiin poliisikamariin.

Opetus:

Älkää ottako huolehtiaksenne tuntemattomista lapsista.

WÄXJÖN TORNIKELLO

Wäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna kunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.

Se oli neljännestä vailla 8.

— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset tuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä on siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu... sanoi Jusliini...

Aurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan Wäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä Wäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli hiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä naapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä perunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.

Sitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta tuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:

— Yhä se on neljännestä vailla kahdeksan!

Wäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän johtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika liene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon tornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.

Niinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on tornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista, yhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen vetämisestä.

Tälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset valittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin Länsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.

Kelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä ainakaan vedon pitäisi olla lopussa...

Virkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon torniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.

Veto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan lopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.

Kelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on nähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.

Sitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa mukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Wäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa tasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman erikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.

Kun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se neljännestä vailla kahdeksan.

— Se on taas neljännestä vailla kahdeksan; sanoivat wäxjöläiset.

Puolen tunnin kuluttua he lisäsivät:

— Ja se on yhä edelleenkin neljännestä vailla kahdeksan.

Sitten juoksivat he kellosepän liikkeeseen ja huusivat myymälän ovelta:

— Se sinun tornikellosi on taas neljännestä vailla kahdeksan!

Kelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin oli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin päähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.

Tällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja totesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa. Vetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän koneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten suuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa ikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.

— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista tätä kummallista arvoitusta.

Vuorokausi kului.

— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana aamuna kellosepän myymälän ovelta.

Kellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen vaatteen.

— Onko se taas... neljännestä vailla kahdeksan? kysyi hän kumeasti.

— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.

Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.

Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.

Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa. Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän, eikä syyttä.

Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen hengen hänestä.

Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella, niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.

Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan, minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.

Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta, virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin ympärillä.

Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan, istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä kököttäviä naakkoja.

Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä. Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat nousemasta, pysähtyi koko kellokin.

Tämä oli siis Wäxjön tornikellon arvoituksen ratkaisu.

Kelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin sadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.

Ja yleensä kaikkiakin naakkoja.

N.S. HÄTÄHOUSU

Parturituvassa on kolme toimitustuolia.

Keskimmäisen ääressä toimii isäntä itse.

Hänen vasemmalla puolellaan on hänen naisapulaisensa. Hänen oikealla puolellaan on hänen miesapulaisensa.

Muutoin ei tämä parturitupa erikoisemmin eroa tuhansista muista parturituvista maassa ja maapallolla.

Kussakin tuolissa istuu kynittävä ja höyhennettävä, taikka paremmin sanoen kerittävä. Yhdeltä ajellaan parta, ja on hänen kasvoillaan alistuva, kärsivällinen ilme, kun parturityttö raaputtelee hänen näppylöistä leuanalustaansa. Muilta leikataan tukkaa. Lips, lips, lipslips, lipsuttavat sakset ahkerien ja taitavien ammattilaisten käsissä.

Seinänvierustalla olevalla puusohvalla ja tuoleilla istuskelee tavanmukaisessa tylsyyden tilassa neljä vuoroansa odottelevaa henkilöä. Hekään eivät ole mitään erikoisuuksia missään suhteessa. Heidänlaisiaan näkee joka askeleella, ja varsinkin näkee heitä partureissa, missä istuessaan he päälle päätteeksi muuttuvat jollain kummallisella tavalla yhdennäköisiksi.

Ja sakset lipsuttavat ja kärpäset surisevat, eikä mitään erikoista tapahdu.

Kunnes hätähousu ilmestyy näyttämölle.

Hän tulee sisälle kuin heitettynä. Ikäänkuin olisi hän juuri saanut tukevan ja hyvintähdätyn potkun peräpeiliinsä. Sitäpaitsi on hänen tulossaan jotakin merkillistä, jota ei niin osaa oikein selittää. Näyttää näet siltä, kuin putoaisi hän sisään rappuja _alaspäin_, vaikka hänen todellisuudessa on ollut noustava kolme askelta _ylöspäin_.

Joka tapauksessa kompastuu hän kynnykseen ja on vähällä lentää nenälleen. Hän ei kuitenkaan lennä, ainoastaan hänen hattunsa lentää maahan, mutta olisihan hänen joka tapauksessa ollut otettava se päästään, niin että asia on sitä myöten valmista. Hän on kaikesta päättäen hyvin harjaantunut kynnyksiin kompastumisen taidossa.

Hän nostaa hatun maasta ja pistää sen pöydälle. Sitten hän huomaa, ettei sen paikka olekaan pöydällä, vaan ovensuunnurkassa olevassa naulakossa. Heti ottaa hän hatun pöydältä ja vie sen naulaan. Sitten riisuu hän palttoon yltään ja ripustaa sen erään toisen palttoon päälle. Sitten hän huomaa, että siinä on vieressä kaksi tyhjää naulaa, ja ripustaa päällystakinsa toiseen ja hattunsa toiseen. Lopuksi hän tulee siihen päätökseen, että hattu voi olla samassa naulassa kuin päällystakkikin, ja siirtää hatun takkinaulaan. Välillä on hän tietysti jo ennättänyt pudottaa hattunsa vielä kerran permannolle.

Kaikki tämä on vienyt aikaa noin 30 sekuntia. Sitten käännähtää hän etsimään itselleen istuinpaikkaa. Sellainen on siinä juuri hänen vieressään, mutta sitä hän tietysti ei huomaa. Vaikka hän on antanut katseensa, jossa on ilme kuin ajetulla jäniksellä, harhailla ympäri huoneen, minkä jälkeen hän on jäänyt seisomaan, kunnes parturi on hänelle huomauttanut:

— Olkaa hyvä ja istukaa, siinä on tuoli vieressä.

Hän on hätäisenä vilkuillut kummallekin puolelleen ja onnistunut lopultakin saamaan tuolin näkyviinsä. Kiireesti hän on istuutunut sille ja näyttää olevan vähän hämillään. Toiset odottajat luovat häneen salaisia syrjäsilmäyksiä, sillä hän on henkilö, jolla on kyky kääntää huomiota puoleensa.

— Olkaa hyvä, seuraava! sanoo parturityttö.

Hätähousu kapsahtaa ylös ja on törmätä yhteen tytön käsistä päässeen miehen kanssa. Mutta se, jonka vuoro todella on, ennättää sillävälin tytön tuoliin, ja hätähousu punastuu ja peräytyy takaisin paikalleen, koettaen näyttää sen näköiseltä kuin olisi hän vain noussut kurkistamaan peilistä, oliko hänen kaulaliinansa kohdallaan.

— Seuraava! sanoo parturi itse, ja hätähousu kapsahtaa taas jaloilleen, mutta toisetkin odottajat ovat varuillaan ja vuoron laillinen omistaja ennättää taas ennen häntä.

Hätähousu istuu häpeissään, ja hänen katseensa anoo uskomaan, että hän on epähuomiossa yrittänyt toisen vuorolle. Se onkin niin ilmeistä, ettei kukaan kanna nurjaa mieltä hätähousua vastaan. Mutta kaikki pitävät häntä silmällä.

Nyt on hätähousu tehnyt lujan päätöksen, ettei mikään saa häntä liikahtamaan tuolilta, ennenkuin hänen vuoronsa tulee. Ja ihminen, myöskin hätähousu, onnistuu usein siinä, mitä hän oikein todenperäisesti yrittää.

Joka kerta kun joku partureista sanoo »seuraava!» käy kyllä kuin sähkövirta hätähousun lävitse. Hän nytkähtää ja vavahtaa, mutta pitää suonenvedon tapaisesti kiinni tuolistaan eikä nouse ylös.

Vihdoin tulee sitten hänen vuoronsa.

— Seuraava! sanoo se pääparturi.

Hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan.

— Seuraava, olkaa hyvä! sanoo parturi vähän kovemmalla äänellä ja huiskauttaa käsiliinaa, ja hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan. Uusia odottajia on sillä välin tullut, ja hätähousu tuijottaa heihin, että miksi ei kukaan heistä noudata parturin kehoitusta.

Silloin menee parturi hätähousun eteen, katsoo häntä syvälle silmiin ja ilmoittaa:

— _Se olisi nyt herran vuoro!_

Hätähousu istuu silmänräpäyksen kuin lamautuneena. Sitten koko totuus vaikenee hänelle, hän syöksyy ylös ja harppaa parturituoliin, ollen kaataa sen.

Vihdoin on hän valmis. Vapisevin käsin kaivelee hän hermostuneena rahoja kaikista taskuistaan, parturin odottaessa kärsivällisesti, ja huudahtaa vihdoin kauhuissaan:

— Olen unohtanut rahani kotiin!

Näkyy, ettei hänellä ole tapana käyttää kukkaroa eikä lompakkoa. Arvattavasti siitä syystä, että hän hukkaisi ne samana päivänä.

— Herra ei ole vielä etsinyt liivintaskuista, hymyilee parturi ystävällisesti.

Hätähousu hätkähtää ja tunkee oikean kätensä peukalon ja etusormen liivintaskuunsa, ja siellähän sitä rahaa löytyykin vaikka kuinka paljon.

Hän maksaa, kiiruhtaa tunkemaan päällystakkia ylleen, vilkaisee jokaiseen hattuun, niistä löytäisi omat nimikirjaimensa, painaa hatun lujasti päähänsä ja syöksyy ulos.

— Olipa se hauska mies! huomauttaa eräs punertavaviiksinen odottaja, ja kaikki hymyilevät.

Samassa tuoksahtaa hätähousu sisään, kompastuu kynnykseen ja huutaa:

— Olen ottanut väärän palttoon!

Hän heittää hatun päästään, kiskoo väärän palttoon yltään ja alkaa kuumeisella kiireellä etsiä omaa päällystakki aan.

Löydettyään sen nykii hän sen ylleen niin, että saumat ratisevat, paiskaa hatun päähänsä ja juoksee ulos.

— Se vielä puuttui! huomautti punertavaviiksinen, ja kaikki nauravat.

Mutta kun punertavaviiksinen aikoo lähteä, alkaa hän sydämensä pohjasta noitua hätähousua.

Hätähousu on nimittäin jälkimmäisellä käynnillään ottanut hänen hattunsa, ja sitä vaihdostaan ei hätähousu ole huomannut.

LYHYENLÄNTÄ SYYSROMAANI

I luku

— Ei koskaan! sanoi Kaisa Sorrento.

Uhkaavat pilvet ajelehtivat taivaalla.

— Ei koskaan! sanoi Vento Sorrento.

Alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa.

— Ei koskaan oteta noita per... noita permannolla olevia hillo- ja mehukoreja makuuvaunuun! huusi Vento Sorrento. — Se on kielletty Uudessa Rikoslaissa, viides luku, neljästoista pykälä... kolmas momentti. Hallitusmuodon mukaan on ne pantava menemään rahtitavarana.

— Ei koskaan! huusi Kaisa Sorrento. — Minäkö antaisin niiden mennä rahtitavarana? Ennen kuolen!

— Kuole, kirottu! huusi Vento Sorrento.

Hän huusi sen kärpäselle, joka oli istahtanut aamiaispäivälliselle hänen otsalleen.

Kärpänen ei kuollut, se lensi pois, Vento Sorrennon iskettyä nyrkillä sinelmän silmäkulmaansa.

Sade tipahteli raskaina pisaroina.

Mökkiläisen kukko kiekaisi surunvoittoisesti.

Rouva Sorrennon valmistamat hillot ja mehut vietiin makuuvaunuun.

Luonnollisesti.

Kumea huokaus kohosi Vento Sorrennon punaisilta huulilta.

— Näinkö on tapahtuva aina? huusi ahdistettu ääni hänen sielunsa syvyyden oikeanpuoleisesta peränurkasta. Ja vasemmanpuoleisesta nurkasta vastasi kaiku koleasti: »Aina!»

Mutta alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa... Lehdet värisivät — —...

II luku.

Tumma yö...

Maa lepäsi.

Tai ainakin kansa lepäsi, sillä maa kasvaa maatessakin, ja puolustusministeri lepäsi ynnä hänen oikea, potkuja antamaan koulutettu jalkansa, ja Tunzelmanin asia lepäsi, ja mökkiläisen kukko nukkui, mutta juna ei levännyt.

Se halkaisi yötä huimaavalla 30 kilometrin nopeudella.

Ja veturin piippu syöksi turhaan kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja tulisia kekäleitä metsään.

Sillä metsä ei syttynyt. Metsä oli märkä.

Mutta makuuvaunuissa nukuttiin niin, että kuorsaus voitti junan jyrinän.

Nukkui kuka nukkui — —.

Kaikki eivät nukkuneet.

Rouva Kutkula valvoi.

Häntä painosti Elämän Murhe...

Hän ajatteli kolmatta päivää — ja yötä — samaa asiaa.

Olisiko muutettava uuden syyshatun nauhasolmuke 1 sm taaksepäin, niinkuin Liisi Lippola oli ehdottanut, vai antaisiko sen olla paikallaan?

Makuuvaunun perhehytin kattolamppu paloi.

Sillä rouva Kutkula pelkäsi pimeässä.

Hän pelkäsi varkaita ja rosvoja ja pimeyttä ja haamuja ja kummituksia.

Hra Kutkula nukkui yläsijalla, liikutteli leukojaan kuin olisi kuulunut märehtiväisiin, ja mutisi:

— Mm... mm... mummum...

Rouva Kutkula nousi ylös.

Kainoutemme estää mainitsemasta kuinka hän oli puettu.

Hän muistutti jossain määrin enkeliä vanhoissa kuvakirjoissa, kuitenkin ilman siipiä.

Hän asetti syyshatun päähänsä ja katseli kuvaansa peilistä.

Hän oli koetellut uutta syyshattua päähänsä 370 kertaa. Päivillä 280 kertaa ja öillä 90 kertaa.

— Kuinka minä nyt teen? huokasi hän epätoivoisena, kuumin huulin.

— Mm... mm... mutisi hra Kutkula ylähyllyllä. Hän nukkui sikeästi. Hän oli hyvin sikeäuninen.

III luku.

_Pamaus!_

Rouva Kutkula lyyhistyi.

Mutta häneen ei ollut sattunut.

Hänen sydämensä ei ollut lävistetty.

Laukaus oli kajahtanut viereisessä hytissä.

— Ampui! ajatteli rouva Kutkula kauhulla.

Mutta hän ei tiennyt, oliko se ampunut itsensä vai vaimonsa.

— Kalle! vikisi rouva Kutkula ohuella, hiirimäisellä äänellä.

Mutta hra Kutkula ei herännyt.

Sitäpaitsi oli hän lakannut mutisemasta ja ryhtynyt kuorsaamaan.

— Kauheaa! vaikeroi rouva Kutkula.

Samassa hän kirkaisi. Hänen äänensä muistutti sitä ääntä, joka syksyllä aamupäivällä, teurastusaikana maalla kuuluu ratkaisevalla hetkellä sikolätistä.

Hän kapusi tikapuita ylös ja heittäytyi koko painollaan riippumaan hätäjarrun kädensijasta.

— Kroo — hroo... kuorsasi hra Kalle Kutkula, toiminimen Kutkula, Köllykkä ja Kumpp:in johtaja.

Rysähtäen pysähtyi juna.

Sillä rouva Kutkula riippui hätäjarrussa, ja viereiseen osastoon johtavan, suljetun oven alitse virtasi Kutkuloitten osastoon tahmea, tummanpunainen virta...

Junailija juoksi silmät pystyssä vaunusta vaunuun.

Rouva Kutkula riippui, päässään uusi syyshattu, hätäjarrun vetimestä.

Kaikki ihmiset olivat heränneet. Kauhua ja voivotusta.

— Yksi pulloista on rikki! huusi Vento Sorrento.

— Mustaa viinimarjamehua, ilmoitti Kaisa Sorrento.

— Se on ruvennut käymään. Mutta miksi on juna pysähtynyt?

— Kroo... hroo... kuorsasi Kalle Kutkula.

TOISTEN SILMILLÄ

Muukalaiset tulevat tänne karhujen ja lappalaisten maahan ja kertovat haastattelijoille vaikutelmiaan.

Niitä on mieluista kuulla, sikäli kuin he kertovat meille mieluisia asioita, ja tavallisesti vieraani ovatkin kohteliaita ja hyvinkasvatettu ja ja tietävät mitä puhuvat.

— Helsinki on kaunis kaupunki, sanovat he. — Se on hyvin siisti. Ja sitten viime näkemän on se melkoisesti kehittynyt. Se vetää jo vertoja eurooppalaisille suurkaupungeille.

Hengähdämme helpotuksesta.

Olisi ollut noloa, jos vieraat olisivat murisseet, että Helsinki lähinnä muistuttaa huonosti hoidettua sikopahnaa, ja että se sitten viime näkemän on kasvanut lehmänhännän suuntaan ja näyttää nyt osapuilleen Naantalin kokoiselta.

— Olemme tehneet kiertomatkan kauniissa maassanne ja olemme ihastuneita, jatkavat vieraamme. — Ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä, eikä lasten kasvojen peseminen näytä olevan maassanne tuntematon tapa.

Meidän on vaikea salata mielihyväämme.

Kunpa vain me suomalaiset muistaisimme ulkomailla käydessämme olla yhtä kohteliaita.

Lontoossa täytyy meidän muistaa sanoa, että Lontoo on harvinaisen suuri kaupunki, ja Parisissa, että ranskalaiset ovat erittäin kohteliaita ja rakastettavia ihmisiä, vetäen siinä suhteessa vertoja vieläpä suomalaisillekin. Voimme myöskin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa parisilaisten mieliksi, ettei Helsingissä ole yhtään niin korkeaa tornia kuin Eiffeltorni. Ja jos Egyptissä käydessämme läiskäytämme kämmeniämme yhteen ja ilmoitamme egyptiläisille, että pyramiidit ovat sangen kookkaita laitoksia ja tekevät katsojaan mahtavan vaikutuksen, niin ihastuvat faaraoiden jälkeläiset ikihyviksi.

Äskettäin kävi maassamme suuren metsätieteellisen koelaitoksen tirehtööri v. Tannenwald. Suomassaan haastattelussa lausui hän:

»— Helsinki on mielestäni hyvin kaunis kaupunki. Siinä on useita suuria rakennuksia. Kiertomatkalla maaseudulla näin paljon metsiä, mutta ihmiset eivät olleet metsärosvojen näköisiä. Minä olen ihastunut maahanne».

Kuuluisa australialainen kieltolakimies mr Jefferson, tunnettu nimellä Katinhäntä-Jefferson, on tutustuttuaan kieltolakitilanteeseen maassamme, ilmoittanut sanomalehdille seuraavaa: