Part 11

Eilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet peruuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta kuussa... sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli vehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.

Lotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa lopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa niinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä vehnäjauhosäkissä.

Tuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja myöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset illalliset Kämpissä.

Mutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja yhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton aamuna ollut kovasti jauhoinen.

TIILIKAISEN MATKA-ARKKU

Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.

Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen maan legiooneja vastaan... ja... ja...

Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä, ja viittasi meitä mukaansa.

Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?

Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi (maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita, jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.

Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki samassa sanoi:

— Ole hyvä!

Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta, joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs, mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi, iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.

— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven eteen... minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön tavara-asemalle...

Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta Heikki huudahti lämpimästi:

— Kaipasin juuri sinua... ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle, meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot kiinni.

Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme Heikki painaa.

Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät aavistukset täyttivät sydämemme.

Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut, ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen sivistyksen, rintaansa lyöden:

— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun täytyy saada kansi kiinni.

Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.

Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.

Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.

Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla, kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?

Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi. Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten molemmat lukot kiinni.

Mutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.

— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon talonmiehen vaimoa.

Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.

Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti, kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.

Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.

Noh.

Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.

Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!

— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se taisikin olla hyvä ajatus.

Ja samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:

— Hei, päästä irti!

Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.

Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.

Elämä ei ole unelma.

SKANDAALI

Hra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.

Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.

Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.

Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.

Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus Kurjen.

Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin, toiset huonommin.

Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana, istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi otsa rypyssä tutkia sitä.

Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin, että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt, hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan. Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut lopullisen iskun.

Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra Kukkelin.

Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus ukonilman edellä.

Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan toisessa kaupungissa.

Sekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.

Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.

Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.

— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka pelkäsi kaameaa näytelmää.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.

— Kirottu konna!

— Erottakaa ne! huusivat toiset.

— Älkää erottako! huusivat toiset.

— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni? kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava parfyymin tuoksu.

Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään, mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan. Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.

— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas on sininen ja viinit punaisia! _Miksi ette ole tehnyt sitä?!_ Mikä viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan... ja noin... ja noin...!

Läiskis... läiskis... läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät salamoiden.

HISSISSÄ

Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista, pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.

Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.

Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri astui sisään, sanoen:

— Anteeksi...

Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun päästään ja kysyi kohteliaasti:

— Kuinka mones kerros?

— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi, vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?

Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.

Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa, ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.

Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.

— Taivas! huudahti neiti Sanelma.

— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei liikahtanut.

Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän sitä nyrkillään.

— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.

— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra Petteri, lisäten:

— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita myöten alas.

Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:

— Prrrr...

— Mutta...! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.

— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.

— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.

— Jos sitten saan esittää itseni... nimeni on herra Petteri, esitteli hra Petteri.

— Neiti Sanelma, vastasi toinen.

Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin, että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:

— Älkää vain rikkoko hissiä!

— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.

Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei pudonnut.

Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.

Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:

— Hän on kuollut! Hän on kuollut!

Hra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:

— Kepeät mullat...

Sitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:

— Tässä me nyt sitten istumme... emmekä muuta voi...

— Minä olen niin onneton... nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku tulisi!

— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.

Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat, ja huusi:

— Halloo!

— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.

— Hei, hei, huusi hra Petteri.

Ja kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:

— Ei, ei!

— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.

— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.

Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut melkoisen korkeat käsitykset.

— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.

— Mikä häpeä... mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. — Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa — näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa... teidän seurassanne... mikä häpeä...!

— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. — Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!

— Minä olen onneton... ja te olette raakalainen... itki neiti Sanelma.

Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea. Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa, tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.

— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.

— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.

— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.

KADONNUT LAPSENHOITAJA

Tämä tapahtui Runebergin esplanadilla viime viikolla. Ja muutoin on tämä opettavainen kertomus. Opetus annetaan kuitenkin vasta lopussa, koska se siten parhaiten pystyy lukijaan.

Esplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi. Hyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin väliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat hoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa. Kaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä kesäisestä näystä.

Eräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan leikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen kävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien hansikkaittensa kanssa.

Puolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä lastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden vanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.

Kanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin kanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät käsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen lapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:

— Mikäs tuon pikku pojun nimi on?

— Hänen nimensä on Irma, vastasi lapsentyttö kainosti.

— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa sillä tavalla.

Lapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen vieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti putosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira juoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia, sieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.

— Voi voi! huudahti sievä lapsenhoitaja.

— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta se oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.

— Äää — äää! parkui lapsi.

— Irma ei nyt itke, Irma saa uuden tutin, viihdytteli lapsenhoitaja.

— Äää.... äää, parkui Irma entistä äänekkäämmin.

— Tui tui tui! tuitutteli hra Kaalimaa, mutta, Irma ei ollut leikkisällä tuulella. Tutti kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin hra Kaalimaa aistikkaine kravatteineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen.

— Voi kun uskaltaisin jättää lapsen tähän minuutiksi, niin juoksisin rohdoskaupasta ostamassa uuden tutin, sanoi sievä lapsenhoitaja kuin itsekseen, mutta luoden salamannopean syrjäsilmäyksen hra Kaalimaahan.

— Istunhan minä tässä sen ajan, sanoi hra Kaalimaa. — Juoskaa te vain ostamaan tuttia.

— Kiitos! sanoi sievä lapsenhoitaja, luoden hra Kaalimaahan katseen, joka täysin korvasi hänen tarjoamansa pienen palveluksen. — Minä tulen takaisin tuossa paikassa...

Ja hän juoksi ostamaan tuttia.

— Hän on notkea kuin vuorikauris, ja hänen nilkkansa ovat sirot ja hänen hameensa häilähtelee niin somasti, arvosteli hra Kaalimaa.

Vaunuissa istuja ällistyi niin kaitsijansa poistumisesta, että lakkasi parkumasta, ja hra Kaalimaa siirtyi lapsentytön paikalle, ryhtyen hoitamaan uutta väliaikaista virkaansa.