Part 13

» — Helsinki on erittäin puhdas kaupunki. En nähnyt yhtään tunkiota edes Kauppatorilla. Kaduilla en nähnyt yhtään juopunutta, eikä minulle ravintolassa annettu ruokaryyppyä, vaikka jätin isännälle nimikorttini ja ilmoitin olevani Katinhäntä-Jefferson. Olen iloissani, että kieltolaki on saatu täysin toteutetuksi maassanne. Kiertomatkalla maaseudulla näin Punkaharjun ja Pyöreän tornin, jossa en saanut väkevää teetä. Sitäpaitsi näin, että maassanne on paljon, paljon vettä, johon ei ole mitään sekoitettu. Onnellinen maa!»

Arvossapidetty koulumies, prof. A.B.C. Darius on opintomatkallaan käynyt myöskin Suomessa. Sanomalehdille suomassaan haastattelussa on hän lausunut seuraavaan tapaan:

»— Helsinki on mielestäni kaunis kaupunki. Sen keskellä on porvoolaisen koulurehtorin von Runebergin patsas. Helsingissä on paljon kouluja ja yksi yliopisto. Olen käynyt myöskin Punkaharjulla ja Kuopiossa. Kuopiossa on rehtori von Snellmanin patsas, sen miehen, jota sanotaan Suomen kansakoulun isäksi. Suomen kansa on lukutaitoista, ja on maassa apotti Agricolan ajoista asti ollut voimassa yleinen oppivelvollisuus. Kertomataulu luetaan kouluissa ulkoa. Olen hyvin mieltynyt maahanne».

Englantilainen poliisiupseeri Horlock Shelmes, joka on ollut opintomatkalla Suomessa — Baldwinin hallituksen päätettyä järjestää brittiläisen poliisilaitoksen Suomen esikuvan mukaan — lausuu m.m.:

»— Helsinki on hyvin siisti kaupunki. Se tekee osittain eurooppalaisen vaikutuksen. Kaduilla ei näe ensinkään sikoja, eikä edes Kaivopuistossa ollut lehmiä ja lampaita niinkuin esim. Hyde Parkissa. Helsingin poliisi on maailman tarmokkain. Kaduilla ei näe juopuneita. Käydessäni eräänä yönä kiertomatkalla helsinkiläisissä poliisiputkissa oli niissä yhteensä 157 juopunutta, eli yhtä paljon kuin vastaavan kokoisen englantilaisen kaupungin putkassa puolessatoista vuodessa. Maaseudulla vallitsee myöskin hyvä järjestys. En nähnyt yhtään tapettua, vaikka jokaisen suomalaisen vyöllä on tikarintapainen ase, jonka nimi on »pucko» ja jota käytetään perunain kuorimiseen ja kynsien puhdistamiseen. (Kerrotaan kuitenkin jossakin tapahtuneen, että miestä on lyöty puukolla.) Kävin myöskin Viipurissa. Viipurissa on Pyöreä torni. Se on hyvin pyöreä. Olen sangen iloinen, että olen saanut tutustua maahanne ja sen korkeaan kulttuuriin».

Ulkomaalaisten lausunnot maastamme ovat yhtä mielenkiintoisia kuin opettavaisiakin.

Kun vain saisimme useammin niitä lukea.

LAKKASI NIKOTTAMASTA

Maisteri Aapelus, allekirjoittanut ynnä monta muuta henkevää ja huomattavaa vierasta kirkasti loistollaan tukkukauppias Serubabel Sommelon uudenvuodenkutsuja. Mutta jos olivat vieraat valioväkeä, niin olipa kestityskin oivallinen. Serub. Sommelon kutsut ovatkin tulleet tunnetuiksi hyvistä ruoistaan ja juomistaan.

Kaikki sujui ohjelman mukaisesti, ja vieraat kuittasivat kestityksen, joka alkoi päivällisillä, ihailemalla ja kehumalla ja kadehtimalla tukkukauppias Sommelon komeaa kotia loisteliaine huonekalustoineen ja tunnettujen taiteilijain nimillä varustettuine käsinmaalattuine tauluineen. Mutta päivällisten lopulla sattunut ikävä välikohtaus häiritsi jonkinverran tunnelmaa.

Asia sai alkunsa siitä, että tukkukauppias Sommeloa rupesi nikottamaan.

Itsepintainen ja tiheä nikotus vaikuttaa yleensäkin haitallisesti ja häiritsevästi vieraspidoissa. Mutta erityisen harmillista on, jos nikotus on valinnut isännän — tai emännän — uhrikseen. Tällä kertaa ei emäntää ollut olemassakaan, koska Sommelo on leskimies, mutta Serub. Sommelo nikotteli kyllä molempienkin puolesta.

— Se on nyt ikävää, kun sinua rupesi tuolla tavalla nikottamaan, sanoivat vieraat.

— Niinhän se kyllä on...ikk! myönsi isäntä. — Vieraat ovat — ikk! — hyvät ja suovat anteeksi. Ikk!

— Ryyppää kylmää vettä! neuvoi eräs asiantuntija.

Sommelo kaatoi kivennäisvettä lasiin ja otti oivan kulauksen.

Vieraat tuijottivat häneen jännittyneinä. Kului puoli minuuttia.

— Se meni ohi jo! iloitsivat vieraat.

— Juu, se tuntuu todellakin menneen ohi — ikk! sanoi Sommelo.

— Sitä pitäisi säikähdyttää, esitti eräs toinen asiantuntija. — Hikka lähtee pois jos säikähdytetään.

— Säikähdytä sinä Aapelus Sommeloa! esitti eräs vieraista maisteri Aapelukselle, joka istui isännän vieressä.

Aapelus ojensi oikean kätensä, sormet hajallaan uhkaavasti kohti Sommelon kasvoja ja huusi kolealla äänellä.

— Pöööööö!

Sommelo koetti olla pelästyneen näköinen, mutta nikotus ei antanut pettää itseään näin yksinkertaisella tempulla.

Vihdoin unohtui Sommelolta nikottaminen aivan itsestään. Keskustelu päivällispöydässä muuttui taas yleiseksi, henkeväksi ja sukkelaksi, »sisältäen kipenen kirpeää satiiriakin».

Näin päästiin paistiin asti, ja isäntä valmistautui ilahduttamaan vieraitaan tavanmukaisella puheella.

Sommelo puhuu mielellään. Mitään erikoisen mullistavia ajatuksia tai pirteitä käänteitä hänen puheissaan tuskin on, mutta hän esittää sanottavansa sujuvasti ja eräänlaisella paatoksella, mikä todistaa hänen osoittavan puheilleen sitä arvonantoa, mitä varakkaan ja valistuneen liikemiehen puheet ovat oikeutetut saamaan. On mahdollista, että hän pitää näitä tällaisia kutsuja etupäässä sitä varten, että saisi pitää puheita.

Sommelo kilisti haarukalla lasin laitaan ja nousi puhumaan:

»Hyvät naiset ja herrat! Hikk.

En ole mikään — ikk — puhuja, eikä tarkoitukseni ole — ikk — väsyttää vieraitani pitkillä puheilla. Hikk. Tahtoisin vain muutamin sanoin — ikk — lausua...» j.n.e.

Isäntämme puhui ja nikotteli, eikä itse Cicero taikka Demosthenes voi saada puheeseensa tarpeellista lennokkuutta, jos hänen täytyy nikotella joka kolmanteen tai neljänteen sanaan.

Kuiskasimme maisteri Aapelukselle, että hän koettaisi säikähdyttää isäntäämme uudestaan ja oikein todenteolla.

Aapeli nyökäytti vaieten päätään ja näytti vaipuvan mietteisiinsä.

Sitten siirsi hän hiljaa isännän takaa tuolin kauemmas.

Serub. Sommelo päätti puheensa kohottamalla lasinsa vieraittensa onneksi — hikk — ja menestykseksi, ja kumarsi ja istuutui.

Myrskyisen naurun kaikuessa hänen korvissaan ja jalon pöytäjuoman kostuttaessa hänen frakkipaitansa kohotettua etumusta nousi Sommelo hitaasti permannolta, loi kummallisen katseen ympärilleen, tarttui sitten lautaseensa ja iski sen kappaleiksi johtaja Rehusen päähän. Rehunen näytti hänestä nimittäin syyllisemmältä kuin Aapelus.

Rehunen otti tästä pienestä erehdyksestä vähän nokkaansa ja poistui heti koko kesteistä, lausuttuaan isännälle ensin eräitä sanoja.

Hänen mentyään totesimme mielihyvällä, että tukkukauppias Sommelo oli vihdoinkin päässyt kiusallisesta nikotuksestaan.

Hän voi nyt puhua taas vapaasti, ja tätä taitoaan tulee hän kyllä piakkoin tarvitsemaankin, sillä Rehusen häntä vastaan nostama juttu on esillä raastuvanoikeudessa huomisesta viikon päästä.

HERRA KANNUSEN JUUSTO

— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva Helsingissä, eräänä päivänä.

Hra Kannunen avasi ikkunat tuulettamisen tarkoituksessa ja lähti konttoriinsa.

Kun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta — ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen epämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.

— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja sytytti ison sikarin.

Seuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön olento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.

— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen nenäänsä.

Se näkymätön olento oli _Haju_. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta tämä oli isopappa itse.

Syy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana, keväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä mielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.

— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi ikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa syvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!

Hra Kannunen päätti toimeenpanna perusteellisen etsinnän.

Mitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen lähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä löyhkä.

Hra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti vasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi oikealla kädellä komeron oven.

Sieltä se löytyi.

Se oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon. Sille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se päättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto osaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.

Hra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan tehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin tuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin, sillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.

— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin kiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.

— Tämä roisto täytyy heittää jonnekin! päätti hra Kannunen.

Hän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan roskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista ikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä penkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti häntä.

— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra Kannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä löytötavaratoimistoon...

Hra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi ympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin heitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi matkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.

Mutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt, niinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa Prinssi.

Äkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja tarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.

— Huuti, Prinssi! ärjäisi hra Kannunen. — Vie se heti takaisin!

Mutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää sellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi vain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi pakettia isännälleen.

Kävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi samassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti Prinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi hänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja sanoa:

— Kiitos, Prinssi!

Sillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli oikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.

Hra Kannunen unohti juustopalan useiksi päiviksi päällystakkinsa taskuun.

Mutta konttorineidit alkoivat puhella keskenään:

— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta? Täällähän tulee pää kipeäksi!

Kunnes asiatyttö kerran ilmoitti oudon uutisen:

— Se on johtajan paltto, joka haisee tuolla eteisessä!

Johtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se ollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston ja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen kirotun juuston vielä tänä päivänä.

Konttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle. Takasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa seissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella epäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.

Sillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan, ummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle. Sitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.

— Ai, herralta putosi paketti! kirkaisi eräs rouva.

Samalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi juustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi merkkikellon nauhassa, paketin saapumista.

— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä ja hengästyneenä.

— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut hra Kannusen.

Hra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta ja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä rouvaa.

— Tuntuu olevan juustoa... hyvin _kehittynyttä_ juustoa! mainitsi se vanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen hän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.

Hra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta vaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.

Vanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan salaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä kauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui aukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi, niskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui seuraavalle pysäkille.

Hra Kannusen maailmankatsomus oli synkistynyt.

Hän ohjasi kulkunsa lähimpään rautakauppaan.

— Lyijyä! sanoi hän ankarasti.

— Kuinka paljon? kysyi myyjä kohteliaasti.

— Kilo! vastasi hra Kannunen ankarasti.

Hän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni satamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren syvyyteen.

— Mitä se oli? kysyi poliisi epäluuloisen näköisenä.

— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän totuuden nimessä.

Kun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi hänen mennä.

Mutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen katse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.

ILOINEN YLLÄTYS

Fretu Pehlevi ja Aapo Torkko ovat jonkinlaisia sukulaisia. Jonkinlaisia serkuksia.

Fretu Pehlevi on harjoittanut opintoja, mutta Aapo Torkko on käynyt vain kaksi vuotta kansakoulua.

Aapo Torkko ei kuitenkaan ole opinnoista riippuvainen, sillä hän viljelee harrastuksella ja menestyksellisesti isiltä perittyä tilaansa.

Fretu Pehlevi kävi lyseon läpi kohtalaisella, vaikkakaan ei juuri hurraamista kannattavalla menestyksellä.

Vihdoin tuli hän ylioppilaaksi noin 14:llä äänellä, ja tunsi, että maailma oli hänelle nyt avoin niinkuin Kaanaanmaa Israelin koukkunokkaisille lapsille.

Oli itsestään selvä asia, että Fretu Pehlevi ryhtyi jatkamaan opintojaan.

Harkittuaan eri aloja ja uria, professorin uraa ja piispan uraa ja kuuluisan kirurgin uraa ja hovioikeuden presidentin uraa, päätti Fretu Pehlevi vakain tuumin ruveta lukemaan lakitiedettä. Hänestä oli hauskaa ja mahtavaa istua tuomitsemassa toisia, ja hän ilmoitti jo etukäteen, että kunhan hän pääsee tuomariksi, niin hän tuomitsee niin peevelisti.

No juu. Fretu rupesi lukemaan.

Lukemiseen tarvitaan etenkin rahaa. Silmälasit eivät ole ensinkään yhtä tarpeelliset, ainakaan niin nuorelle miehelle kuin hra ylioppilas Pehleville.

Pehlevi otti lainoja mistä sai, koska hänellä ei ollut omia varoja, ja varsinkin lainasi hän Aapo Torkolta.

Vuodet kuluivat.

Fretu Pehlevi jatkoi jatkamistaan opintoja ja oppi etenkin erinomaisesti tuntemaan Kämpin, Prinsessin, Kaivohuoneen, Oopperakellarin, Königin, Kappelin ynnä muut sellaiset paikat. Ja niitten suhteen voidaan sanoa, historiallisesti kuuluisaa lauselmaa sovelluttaen, että hra yliopp. Pehlevi oli niihin ja ne taas puolestaan Pehleviin sangen tyytyväiset.

Lainopillisista tutkinnoista ei kuitenkaan ollut puhetta. Ei niistä puhunut Pehlevi itse eivätkä puhuneet lopuksi muutkaan.

Ja kun maailmansota syttyi, lopetti hra Pehlevi yliopistollisen jakson elämästään ja siirtyi liikealalle, jolla alkoi ilmestyä erikoisia mahdollisuuksia yritteliäille ja kaukonäköisille miehille.

Mitä velkoihin tulee, niin maksoivat takaajat ne tietysti. Yksi ja toinen tosin lausuili synkällä äänellä rumia sanoja, mutta maksoi kuitenkin.

Aapo Torkko oli antanut sukulaismiehelleen rahaa lainaksi ilman takauksia ja muita sellaisia muodollisuuksia. Kuultuaan Fretun lopettaneen opintonsa ja ryhtyneen liikemieheksi, huomautti Aapo pari kertaa kirjeellisesti, kainostellen ja anteeksi pyydellen, niistä tuhansista, jotka Fretu oli häneltä lukenut, mutta kun hän ei saanut Fretulta edes vastausta, niin lakkasi Aapo Torkko huomauttelemasta ja tyytyi kohtaloonsa.

Fretu taas toimi liikeasioissa milloin suuremmalla, milloin pienemmällä menestyksellä, ja Aapo kuuli kulkupuheena, että Fretulla on isot asiat ja rahaa kovasti läjässä, mutta ei Fretu kuitenkaan maksanut veikkaansa.

Tässä äskettäin oli maanviljelijä Torkko käymässä Helsingissä, ja kukapas tulikaan häntä vastaan Mikonkadulla, ellei Fretu Pehlevi itse omassa persoonassaan.

Fretu tervehti iloisesti ja luontevasti ja kyseli kuulumiset ja sanoi sitten:

— Kuule, minulta on jäänyt järjestämättä se meidän vanha asiamme... oleppa nyt hyvä ja sano, paljonko se on korkoineen ja kaikkineen!

Tämä oli iloinen yllätys Aapo Torkolle, joka mutisi, että olisihan sen vielä ennättänyt...

Mutta Fretu oli jo ottanut lompakon povitaskustaan, ja lompakosta jonkun paperin, ja liivintaskustaan lyijykynän, ja sanoi Aapolle:

— Näes, minä haluan saada tarkan luettelon kaikista veloistani, minä kun aion huomenna jättää konkurssianomuksen.

PETOLLINEN LANKKU

Kusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan itäisestä saaristosta.

Siinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja vielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32 metrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet loiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.

Laituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta tämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.

Laiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli jotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit vasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle, niin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja muljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten helmaan.

Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen ensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva Iida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari, joka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki Pökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi 200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.

Heitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan ja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja ruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi liittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan ja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.

Kusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina olla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään ensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:

— Hopsan — pul... pul... pul...

Viimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat vain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.

— Vanha rouva putos järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.

— _Mereen!_ oikaisi Kusti Pökkelö arvokkaasti.

Harvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään vaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä eroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.

Rouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa ilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat menneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin määrin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan kuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on pistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.

— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään tarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi onnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi varmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen anopin tukkaa.

Yhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta kun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:

— Seis, anoppi nostetaan laiturille... minä hyppään ottamaan vastaan.

Harvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia kainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö laiturille.

Koska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain hänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.

— Nyt putos herra järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.

— _Mereen!_ huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä! lisäsi hän myrkyllisesti.

Harvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä, että hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän kuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:

— Faan!

Kusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta laajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut toisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan jo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä vielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella muistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua tekstiä.

Kun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin jalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei talousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:

— Hi hi hi!

— Mari ei saa nauraa! sanoi rouva Iida Pökkelö äkäisesti.

— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti — ainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.

Mutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä muistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta pellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä, luonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:

— Ha ha ha ha haaa...

Silloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella sillä vävypoikaansa ympäri korvia.

Läiskis... läiskis... läiskis.

Sitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori kotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.

RATAVARTIJAN PUHELIN

Ratavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita toimeensa kuuluvia tehtäviä.

Ratavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja toinen huone.

Toisessa huoneessa on ratavartijalla puhelin.

Se ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin muutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin maassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.

Muutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka oli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan puhelin soida.

Ratavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa tavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.

Puhelin soi yhä.

Pirrrrrrr....

— Kylläpäs se jaksaa veivata, ihmetteli ratavartija.

— Ikäänkuin ei tässä vähemmälläkin kuulisi.

Ratavartija tarttui valmiiksi kuulotorveen, mutta puhelimen kello kilisi yhä.

— Kuka kumma se nyt sillä tavalla soittaa? ihmetteli ratavartija.

Puhelin kilisi.

Ratavartija raapi suuttuneena päätään. Kilisi kilisemistään.

— Sehän on hullu... tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä minä sen...

Ratavartija koetti keskeyttää kilinän, mutta eihän se auttanut.

Heti kun hän päästi irti kellosta pärisi se taas kuin villitty.

Puhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi ratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.

Mutta puhelimesta ei kuulunut vastausta.

Ei äännähdystäkään.

Ratavartija karjui uudelleen ja kuunteli sitten taas.

Ei äännähdystäkään.