Part 8

— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta, joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa. Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua antautua teitä palvelemaan.

Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.

— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää, elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista, Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan, menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi ne varmaan kulkevat.

Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen pitsinkutojatarta:

— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.

Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.

Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin, lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:

— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa, kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu, _ave!_

Hän tarjosi linnulle somasti kaalinlehteen kietomansa luut ja sanoi:

— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme Limogesin nauriita maukkaampina.

Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.

II.

Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.» Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne», mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden, ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia, rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti, nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.

— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni, te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!

Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.

Sitten hän puhui niille vieläkin lempeämmin:

— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.

Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta, ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon, joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen värit.

Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille Mustalle Neitsyelle.

III.

Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti, että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä, joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet menojaan.

Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä, pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa, istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.

Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti mielessään tämän rukouksen:

— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut; jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta, vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin; jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa, joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, _Pyhän neitsyen viisitoista iloa_, kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi. Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron, hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt, yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin, mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä olevasta pyhästä kuvastasi.

Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.

Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon. Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.

IV.

Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään. Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.

Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen. Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen, hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria kirjurilleen Florent Guillaumille.

Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina vuosina.

Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.

Hyvin opittu läksy.

Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa, mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante, kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle sanoa:

— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana, jonka juurena on _Leuke_, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava, säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.

Siihen vastasi Violante:

— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani. Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.

Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan, jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia, päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure, alinomaa häntä nuhteli.

— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?

Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla. Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:

— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu valjastushommiin!

Herra Philippe de Coetquis oli hyvännäköinen kavaljeeri ja kaunis kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus. Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:

— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen kunniallinen nainen.

Tai näin:

— Herra Philippe, tulkaa huomenna jälleen.

Hän tuli huomenna jälleen.

Ja Rouva Violante sanoi hänelle:

— Kuka teitä hoputtaa?

Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä mairittelua.

Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille turkkilaisille.

Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä, kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.

Rouva Violante sanoi hänelle:

— Kelpo veli, älkää pyytäkö minulta liikaa.

Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia, jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja, joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:

— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.

Veli Jean Turelure lupasi.

Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa, jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma. Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.

Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:

— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette suuressa määrässä hänen kaltaisensa.

Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä hyväkseen.

— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun. Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.

Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.

— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava. Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksen mukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan sen Jumalalle samoinkuin minulle?

Rouva Violante kysyi:

— Täytyykö luvata.

Rippi-isä sanoi täytyvän.

— Niinpä lupaan.

— Hyvä niin, armollinen rouva. Nyt ei asiasta käy enää peräytyminen.

— En aiokaan peräytyä.

Kuultuaan tämän lupauksen veli Jean Turelure poistui aivan iloisena.

Hän kulki katua huutaen:

— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen, joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!

Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia, joita hänellä oli rasiassa.

— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.

Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.

Hän vastasi niinkuin pitikin suutelemalla rouvan suuta.

Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.

— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle rusohohteisella kämmenkourullansa.

Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. Rouva Violante huusi:

— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni. sydämeni!. Minä kuolen.

Lakattuaan huokailemasta ja huohottamasta hän virkkoi sievästi: