Part 9

— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta, mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni, minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani. Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn. Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää se aika, joka meille on sitä varten annettu.

Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja lainkuuliainen palvelija.

Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä, saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:

— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen Jean Tureluren neuvoja?

Uudenvuodenlahja.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden ikäinen.

Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui rouva Pinsonin myymälään, _Kukkaiseen koriin_. Siellä nähtiin runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien, taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.

Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä päällysvaate.

Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme, kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.

Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti herätessään häntä odottavan.

Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi poimukaulusta.

— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.

— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen. _Et tribuit eis petitionem eorum_.

— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme. Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette. Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena, mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.

Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi korkealla äänellä:

— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan vaipua aikamme paheisiin?

— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?

— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä, että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja pakanallisuuden inhoittava jäännös?

— En sitä tietänyt, virkkoi herra Chanterelle.

— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa, tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia. Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.

Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra Spon jatkoi esitystään:

— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?

— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta. Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te, tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut hämmentymään.

— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.

Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli houkutellut luo.

»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut; uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme, peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»

— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?

Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.

Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään uskonnon mittaamattomia mysteerejä.

Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana, kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.

Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:

— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?

— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!

— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta, tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.

Herra Chanterelle silmäili munkkia ihmeissään:

— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla sielulle turmioksi?

— En, sitä en pelkää.

— Se tapa johtuu meille pakanoilta.

— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:

— Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemään Savoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.

Myönnetty kuolema.

Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.

André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän luki _Yhdenvertaisuuden Sanansaattajasta_ niiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.

Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle, Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo. Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.

Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä, vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset, hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.

Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.

Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi leveä avattu sänky.

— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoi André.

— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaa Tasavallan turvallisuutta.

André vastasi hänelle hymyillen:

— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussa Tasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.

Lardillonin viitattua André istuutui.

— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut teoksen, jonka nimi on _Pelon alttarit_. Et osoita minulle erikoista suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja rakastajattareni on vankilassa.

Lardillon kumarsi osoittaen hyväksyvänsä tuon tunteen.

— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut vankilaan.

— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.

Hän ojensi kätensä kohti makuusuojaa ja huusi:

— Epikharis! Epikharis!

Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina, paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.

— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen hyväntyön, Epikharis?

— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen munkin poskea.

— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin pääset tänä iltana, minne mielit.

— Päätetty asia, virkkoi André.

— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän mielissänne iloisia ajatuksia!

André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi puolestaan tehdä hänelle palvelusta.

— Inhimillisyys ei kysy palkkaa, vastasi Lardillon.

Hän nousi, painoi Epikharista povelleen ja lausui:

— Kukapa tietää, milloin tulee meidän vuoromme?

Omnes eodem cogimur: omnium versatur urna; serius ocius sors exitura, et nos in aeternum exilium impositura cymbae.

Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme, kansalainen?

Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen sijaissyyttäjän antama lupaus.

Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.

I.

Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä, että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.

Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.

Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä rahilla ja miettii:

— Hyvä Jumala, minkätähden tämä kaikki, ja mitä te minusta tahdotte?

Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu. Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi. Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.

Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.

— Tekö täällä, Antoinette?

— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.

— Paljon kerrottavaa... Entä herra d'Auriac, Antoinette?

— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani. Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen hänen nyt olevan jossakin vankilassa.

— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?

— Hiljemmin!... Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni, jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies... Mutta täytyypä ryhtyä sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.

Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen, jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei ystävättäriä erotettaisi toisistaan.

He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa kivipermannon.

Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä. Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla, missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun toisen kättä.

Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen kiilto, ja ajatteli:

— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä kevyet?

Hän itki koko yön viheliäisessä vuoteessaan.

II.

Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan runoilijan Vigéen säkeet:

Sydämet hellät, syyttömät osaansa tuimaan tyytyivät

täss' akasian alla hämärtyvin illoin; hälvensi murheen lemmen muisto silloin. Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.

Jos teidät laupiaampi aika johdattaa tänne, pyydän teitä:

Te puuta säästäkää; se muisti meitä, se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä; sen alla viihtyi onnen taika.

Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa, muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle, väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen toivoa.

Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.

— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa. Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni; pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle. Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme ajurin luona, joka vie meidät pois.

Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.

Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan katseen ja kysyi:

— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen, vaikka ette edes minua tunne.

— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun asemesta.

— Minä kiitän teitä, rakas lapsi; mutta miksi niin?

— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?

Fanny ojensi kätensä ottaakseen Rosen tarjoaman vaatemytyn.

Mutta samassa hän jo veti kätensä takaisin:

— Rose, tiedättekö, että joutuisitte kuolemaan, jos juonemme tulisi ilmi?

— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en tietänyt.

Sitten hän rauhoittui ja virkkoi:

— Hyvä ystävänne varmaan minut piilottaa.

— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne, Rose, mutta en voi asiaan suostua.

Rose oli ihan ymmällä.

— Joudutte giljotiiniin, ja minä en pääse naimisiin Florentinin kanssa!

— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu ehdotukseenne.

— Ei, ei! Se olisi varastettua rahaa.

Vanginvartijan tytär pyysi, itki ja rukoili kauan.

Hän painui polvilleen ja tarttui Fannyn hameenhelmaan.