Part 7

Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen; hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät. Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.

Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet suorittamasta tuota voimallista elettä.

— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut, kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.

Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin. Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat tunnustaneet totuuden.

Hän sanoi metsänhaltialle:

— Metsänhaltia, ole Jumalan ylistyslaulu. Sano: hän on ylösnoussut.

— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä ylen iloinen.

Polku oli avartunut, ja he kulkivat rinnan. Erakko asteli mietteissään.

Hän ajatteli:

— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein, kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei ole mennyt hukkaan minussa.

Sitten hän kääntyi vuohenjalkaisen kumppaninsa puoleen ja kysyi:

— Mikä on nimesi?

— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä, jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun kaltaisesi.

— Hän on ylösnoussut, virkkoi erakko.

— Hän on ylösnoussut, virkkoi Amykos.

Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.

— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija, koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun toimittaessani uhria.

Mutta metsänhaltia lähestyi erakkoa, silitti hänen partaansa ja virkkoi:

— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat kukkaset. Odota, vanhus.

Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan. Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:

— Nämä kukat jumalalle, joka ne synnyttää!

Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja sanoi:

— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!

Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi: »Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»

Siitä syystä hän antoi metsänhaltialle pyhän kasteen.

Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla, kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta, ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa, renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.

Neitsyt Marian temppuilija.

I.

Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen tehden voima- ja taitotemppuja.

Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton, houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla, jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.

Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen hänen matolleen.

Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.

Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.

Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut. Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.

Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen, että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu Pyhässä Raamatussa.

Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen. Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti Neitsyt Mariaa kunnioittava.

Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen ja lausua hänelle tämän rukouksen:

»Ylhäinen Äiti, pidä huolta elämästäni, kunnes kuolemani on Jumalalle otollinen, ja kuoltuani anna minulle autuuden riemut.»

II.

Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat keskustella.

— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin mysteerinäytelmässä?

— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.

— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan, Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista kiitosvirttä Herralle.

Barnabas vastasi:

— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä, jos voisin siirtyä luostarielämään.

Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:

— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut käymään autuutta kohti.

Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin, munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta saanut.

Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.

Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.

Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa: pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys, Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.

Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa väliintuloansa.

Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.

Veli Marbodus oli hänkin kaikkein hartaimpia Marian lapsia.

Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa, kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä, että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»

Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! — _Dixi de ventre matris meae: Deus meus es tu_.» (Ps. 22, 11.)

Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi, olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä kansankielellä ja loppusointuisin säkein.

III.

Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadon Barnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.

— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni, ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!

Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana, kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta kuin _Ave Mariaa_. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä tuli siten todistetuksi.

Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä; mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä, hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen jälkeen hän jälleen palasi sinne.

Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.

Sellainen omituinen käytös herätti munkeissa uteliaisuutta.

Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin usein yksinäisyyteen.

Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin, tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.

He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja, joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat, jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.

Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota kihosi hänen temppuilijansa otsasta.

Silloin priori heittäytyi kasvoilleen kivilattialle ja lausui nämä sanat:

— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä he näkevät Jumalan!

— _Amen!_ vastasivat vanhimmat suudellen permantoa.

Harakan miraakkelî.

I.

Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo, näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen, ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita, jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä, vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa, Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia, öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.

Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia ja karjaa.

— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa naudanpäätä kerrakseen.

Kehräpäittensä yli kumartunut Marguerite vastasi hänelle:

— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.

He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan. »Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta, oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä, mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.

Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen. Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan. Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut, olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle, missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä Marguerite.

— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni reikäpaikoista?

— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite, vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.

Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.

— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.

— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.

Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä. Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.

Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä, vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen, repi hiuksiansa ja huusi: