Part 6

Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana. Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan. Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.

Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista. Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen ymmärtää:

PHOIBELLE; HÄNEN TIAISESTAAN

Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla Galata...

Ne kilvan visersivät kultahäkissänsä...

Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin jyviä, vettäkin vangille värjyvälle. Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle...

Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia sa voisit, Phoibe... ... jalat valkeat ja norja vartesi ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset...

Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset, vaan käsivarren hempi ja poven...

Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta aukosta.

V.

Kun sotilaiden miekat, liktorien raipat ja Caesarin mairittelevat sanat olivat vihdoin rauhoittaneet koko Gallian, tuli Marcus Antonius, kvestori, talvimajaan atrebaattein Nemetocennaan. Hän oli Caesarin sisaren Julian poika. Hänen tehtävänään oli maksaa joukoille palkat ja jakaa vakiintuneiden sääntöjen mukaisesti saalis, joka oli suunnattoman suuri, sillä valloittajat olivat löytäneet kultaharkkoja ja kiiltokiviä pyhistä paikoista paasien alta, onteloista tammista ja lammikkojen tyynistä vesistä ja olivat keränneet paljon kultaisia talouskaluja päällikköjen ja sukupuuttoon hävitettyjen heimojen asumuksista.

Marcus Antonius oli tuonut mukanaan suuren joukon kirjureita ja maanmittaajia, jotka kävivät jakamaan irtaimistoa ja maita ja olisivat laatineet paljon joutavia kirjelmiä, ellei Caesar olisi käskenyt heidän noudattaa yksinkertaisia ja nopeita työmenetelmiä. Nemetocennaan tuli tulvimalla aasialaisia kauppiaita, kolonisteja, työläisiä ja lakimiehiä, ja atrebaatit, jotka olivat jättäneet kaupunkinsa, palasivat sinne toinen toisensa jälkeen uteliaina, hämmästyneinä, täynnä ihmetystä. Useimmat gallialaiset olivat nyt ylpeät, kun saivat käyttää togaa ja puhua Remuksen jalojen poikien kieltä. Pitkät viiksensä ajeltuaan he olivat roomalaisten näköiset. Ne heistä, joille oli jäänyt hiukan varallisuutta, pyysivät roomalaista arkkitehtiä rakentamaan talon jossa oli sisäinen pylväskäytävä, naisten suojat ja simpukankuorilla koristettu suihkulähde. He maalauttivat Herkuleen, Merkuriuksen ja Runottaret ruokasaliensa seinäpintoihin ja aterioivat makuuasennossa.

Vaikka olikin kuulu ja kuulun isän poika, Komm oli menettänyt useimmat uskollisistaan. Hän kieltäytyi kumminkin alistumasta ja vietti harhailevaa sotilaan elämää muutamien miesten keralla, joita liitti häneen tuima tahto saada olla vapaa, roomalaisiin kohdistuva viha tai tottumus ryöstämään ja raiskaamaan. He seurasivat häntä ikisankkoihin metsiin, rämeille, vieläpä liikkuville saarillekin, joita muodostuu virtojen laajoihin suistomaihin. He olivat kaikki häneen kiintyneet, mutta puhuttelivat häntä arkailematta, niinkuin henkilö puhuttelee vertaistansa, koska tosiaankin olivat hänen vertaisiaan rohkeudessa ja kärsimysten, puutteen ja kurjuuden alinomaisessa ylenmääräisyydessä. He asuivat tiheissä metsissä tai kallioiden halkeamissa ja tiesivät tien niihin onkaloihin, joita virtojen voimallinen vesi uurtaa ahtaiden rotkojen kupeisiin. Elleivät löytäneet metsänriistaa, he söivät karhunmarjoja ja sianpuolukoita. He eivät voineet lähteä kaupunkeihin, koska roomalaiset tai pelkkä roomalaistenpelko niitä heiltä varjelivat. Kaikkein useimmissa kaupungeissa he olivat vihattuja vieraita. Komm otettiin kuitenkin vastaan hajallaan sijaitsevissa majoissa, tuulten aina pieksemillä rantahietikoilla Somme-virran suun uneliailla äyräillä. Näiden hiekkasärkkien asujaimet nauttivat ravinnokseen kaloja. Köyhinä, eri tahoilla asuvina, hedelmättömän maaperän sinisiin ohdakkeisiin uponneina he eivät olleet kokeneet roomalaista mahtia. He ottivat hänet ja hänen ystävänsä vastaan maanalaisissa asumuksissaan, jotka oli peitetty kaislalla ja meren vierittämillä kivillä. He kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, koska eivät olleet milloinkaan kuulleet kenenkään puhuvan niin hyvin. Hän sanoi heille:

— Tietäkää, kutka ovat ystäviä atrebaateille ja morineille, jotka asuvat meren rannikolla ja synkillä salomailla.

— Kuu, metsä ja meri ovat morinein ja atrebaattein ystävät. Mutta Caesarin tuomia pieniä ruskeita miehiä ei rakasta meri, ei tuuli eikä metsäkään.

Meri on minulle sanonut: — Komm, minä kätken venetiläiset venheesi rantani autioon poukamaan.

Metsä on minulle sanonut: — Minä suon turvallisen tyyssijan sinulle, kuululle päällikölle, ja uskollisille seuralaisillesi.

Kuu on minulle sanonut: — Komm, näithän, kuinka murskasin roomalaisten alukset Bretonian rannalla. Minun käskettävinäni ovat pilvet ja tuulet, ja minä kiellän valoni vankkurien kuljettajilta, jotka tuovat elintarpeita Nemetocennan roomalaisille, niin että voit heidät yllättää yöllä.

Niin ovat minulle puhuneet meri, metsä ja kuu. Ja minä sanon teille:

— Jättäkää venheenne ja verkkonne ja lähtekää kanssani. Teistä kaikista tulee sotapäälliköitä ja suurimaineisia miehiä. Me taistelemme kauniita ja hyödyllisiä taisteluita. Me hankimme itsellemme elintarpeita, aarteita ja naisia yltäkyllin. Se käy päinsä näin:

»Muistissani on atrebaattein ja morinein maa niin täydellisesti, ettei koko tässä maassa ole yhtäkään jokea, ei lampea eikä kalliota, jonka paikkaa en tarkoin tiedä. Kaikki tiet, kaikki polut ovat samoin mielessäni täsmällisine pituuksineen ja varmoine suuntineen, täysin sellaisina kuin esivanhempiemme maankamaralla. Ja ajatukseni täytyy olla suuri ja kuninkaallinen voidakseen siten sisältää atrebaattein koko alueen. Tietäkää, että se sisältää vielä paljon muita maita, bretonilaisia, gallialaisia ja germaanisia. Jos siis minut olisi määrätty kansojen johtajaksi, olisin voittanut Caesarin ja karkoittanut roomalaiset näiltä mailta. Ja siitä syystä me voimme yhdessä helposti yllättää Marcus Antoniuksen kuormastot, joiden on määrä tuoda ruokavaroja heidän minulta varastamaansa kaupunkiin. Me voimme helposti heidät yllättää, koska tunnen heidän kulkemansa tiet, ja heidän sotilaansa eivät kykene meitä tavoittamaan, koska eivät tunne niitä teitä, joita me kuljemme. Ja jos osuisivatkin jäljillemme, pääsemme heitä pakoon venetiläisissä venheissäni, jotka kuljettavat meidät bretonein Saareen.»

Sellaisilla puheilla Komm herätti suurta luottamusta isännissään sumuisella rannikolla. Hän voitti heidät lopullisesti puolelleen antamalla heille muutamia kulta- ja hopeakappaleita, omistamiensa aarteiden jäännöksiä. He sanoivat hänelle:

— Me seuraamme sinua, minne ikänä tahdot meidät johtaa.

Komm johti heidät tuntemattomia teitä roomalaistien laitaan saakka. Nähdessään kosteilla niityillä, jonkun rikkaan miehen asumuksen luona, hevosia laitumella hän lahjoitti ne kumppaneilleen.

Niin hän muodosti ratsuväkijoukkueen, johon liittyi useita atrebaatteja haluten päästä sotapoluille hankkimaan rikkauksia. Tulipa tarjolle muutamia roomalaisten leiristä karanneitakin, mutta Komm ei heistä huolinut, koska ei tahtonut rikkoa vannomaansa valaa, ettei katselisi koskaan roomalaista kasvoihin. Hän antoi älykkään miehen kuulustella heitä ja lähetti heidät takaisin. Toisinaan rukoilivat häntä jonkin kylän kaikki miehet, nuoret ja vanhat, ottamaan heidät uskollistensa joukkoon. Marcus Antoniuksen veronkantajat olivat saattaneet heidät puille paljaille vaatimalla Caesarin määräämien verojen lisäksi asiattomia maksuja ja velvoittamalla päälliköt suorittamaan sakkoja kuvitelluista rikoksista. Täytettyään valtionrahaston nuo virkamiehet tosiaankin huolehtivat rikastumisestaan barbaarien kustannuksella, joita pitivät typerinä ja jotka voivat milloin tahansa jättää pyövelin käsiin vaimentaakseen ikävät valitukset. Komm valitsi voimakkaimmat miehet. Muut lähetettiin pois, vaikka he itkivät ja sanoivat kuolevansa nälkään tai joutuvansa roomalaisten surmaamiksi. Hän ei tahtonut saada suurta armeijaa, koska ei aikonut nostattaa suurta sotaa, kuten Vercingetorix.

Pienellä joukollaan hän ryösti muutamassa päivässä useita jauho- ja teuraskuormastoja, surmasi itsensä Nemetocennan muurien edustalla yksin liikkuvia legionasotilaita ja sai kaupungin roomalaisen väestön kauhun valtaan.

— Nämä gallialaiset, sanoivat tribuunit ja senturiot, ovat julmia barbaareja, jumalten halveksijoita ja ihmissuvun vihollisia. Vannotusta valasta huolimatta he loukkaavat Rooman ja Rauhan majesteettia. He ansaitsevat varoitukseksikelpaavan rangaistuksen. Ihmisyyden nimessä olemme velvolliset rankaisemaan syyllisiä.

Kolonistien valitukset ja sotilaiden huudot kohosivat kvestorin istuimen luo saakka. Marcus Antonius ei aluksi niistä välittänyt. Hänen harrastuksenaan oli esittää tarkoin suljetuissa hyvinlämmitetyissä saleissa histrioiden ja kurtisaanien seurassa, mitä oli tehnyt Herkules, jota hän muistutti kasvojensa piirteiltä, lyhyeltä ja kähärältä parraltaan ja jäsentensä voimakkuudelta. Jalopeuran taljaan puettuna, nuija kädessään tuo Julian roteva poika iski maahan kuviteltuja hirviöitä ja puhkoi nuolillaan lohikäärmeen kaltaista rakennelmaa. Sitten hän yht'äkkiä vaihtoi jalopeuran taljan Omphalen hameeseen ja vaihtoi samalla kiihkonsa laatua.

Sillävälin hätyytettiin kuormastoja, sotaväkiosastoja yllätettiin, ahdistettiin ja ajettiin pakoon, ja eräänä aamuna nähtiin senturio C. Fusius riippumassa hirtettynä, rinta puhki, puussa lähellä Kultaista porttia.

Roomalaisten leirissä tiedettiin, että näiden konnantöiden tekijä oli Commius, joka oli aikoinaan ollut Rooman ystävyyden nojalla kuninkaana, mutta oli nyt ruvennut rosvopäälliköksi. Marcus Antonius käski toimia tarmokkaasti sotilaiden ja kolonistien turvallisuuden takaamiseksi. Hän arvasi, ettei ovelaa gallialaista saataisi aivan pian kiinni ja kehoitti preettoria heti toimimaan kaamean varoittavasti. Noudattaakseen päällikkönsä ajatuksia preettori käski tuoda istuimensa eteen kaksi atrebaattia, rikkaimmat Nemetocennassa asuvista.

Toisen nimi oli Vergal, toisen Ambrov. He olivat molemmat jalosukuiset ja olivat ensimmäisinä kaikista atrebaateista solmineet ystävyysliiton Caesarin kanssa. Saatuaan kehnon korvauksen auliista alistumisestaan, menetettyään kaikki arvonsa ja suurimman osan omaisuuttansa, jouduttuaan alinomaa karkeiden senturioiden ja ahneiden legistain ahdistamiksi, he olivat uskaltaneet virkkaa jonkin valituksen. He elivät Nemetocennassa roomalaisia jäljitellen ja käyttäen pukunaan heidän togaansa, elivät yksinkertaisina ja turhamaisina, nöyryytettyinä ja kopeina. Preettori tutki heitä, tuomitsi heidät kärsimään isänmurhasta säädetyn rangaistuksen ja jätti heidät liktorien haltuun jo samana päivänä. He kuolivat epäillen latinalaista oikeutta.

Kvestori oli siten ripeällä lujuudellaan rohkaissut kolonisteja, jotka lausuivat hänelle siitä kiitoksensa. Nemetocennan kaupungin ylhäiset virkakunnat siunasivat hänen isällistä valppauttaan ja hurskauttaan ja määräsivät asetuksen nojalla hänelle pystytettäväksi vaskisen kuvapatsaan. Pian sen jälkeen Kommin ratsumiehet yllättivät ja surmasivat muutamia kaupungin ulkopuolelle uskaltautuneita latinalaisia kauppiaita.

VI.

Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle: »Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas Commiusta.

Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.

Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä purjehtimaan kohti bretonein saarta.

Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä. Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua, ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.

Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot. He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.

Yleisen hämmingin ja hiljaisuuden vallitessa päällikkö Komm huusi:

— Aluksiin, miehet! Tuuli on suotuisa! Aluksiin!

Miehet tottelivat mitään käsittämättä.

Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta navakammaksi käyvässä tuulessa.

Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.

Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata leiriin.

— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.

Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.

Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella» alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat. Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta, jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia. Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään nopean ratsunsa viemänä.

Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin. Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin parani haavastaan.

Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:

— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.

Marcus Antonius oli ylevämielinen:

— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan vastaan hänen panttinsa.

Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.

Amykos ja Celestinus.

Erakko Celestinus makasi kasvoillaan maassa metsäluolansa kynnyksen edessä rukoilemalla viettäen pääsiäisaattoa, enkelien yötä, jonka aikana vapisevat riivaajahenget syöstään syvyyden kuiluun. Varjojen peittäessä maata, hetkenä, jolloin surman enkeli oli liidellyt Egyptin yläpuolella, Celestinus vapisi pelontuskan ja levottomuuden vallassa. Kaukaa metsästä kuului villikissojen naukuminen ja sammakkojen huilumaiset äänet, ja saastaisen pimeän verhoama Celestinus epäili, voisiko korkea mysteeri toteutua. Mutta kun hän sitten näki päivän sarastavan, virtasi hänen sydämeensä riemastus aamunkoiton keralla; hän tiesi Kristuksen ylösnousseen ja huudahti:

— Jeesus on lähtenyt haudasta! Rakkaus on voittanut kuoleman, halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija! Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt; armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!

Vainiolta kuului vasta herännyt kiuru visertäen hänelle vastaavan:

— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia, ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!

Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.

Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti valkoisia kulmiansa.

— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen. Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän Johanneksen Evankeliumia.

Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava uudestaan joka vuosi.

Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.

Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan. Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa. Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin, joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen! Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.

Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti humisten:

— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia! Halleluija! Halleluija!