Part 5

— Turhamaisten ihmisten ajatukset liikkuvat alinomaa niinkuin nuo lehdet ja kiitävät lakkaamatta joka suuntaan. Eilen he pitivät minua mielettömänä ja sanoivat minun syöneen Erinin yrttiä, joka päihdyttää luontokappaleet. Tänään he otaksuvat minussa piilevän esivanhempien viisauden. Kaikesta huolimatta minä olen yhtä hyvä neuvonantaja kumpanakin päivänä, sillä sanani eivät ollenkaan riipu auringosta tai kuusta, vaan omasta älystäni. Minun pitäisi maksaa teille ilkeytenne jättämällä teidät Caesarin vihan valtaan, jotta hän antaa leikata kätenne ja puhkaista silmänne ja te, käyden kerjäämässä leipää ja olutta kuuluissa kaupungeissa, todistatte bretonein koko Saaressa hänen voimaansa ja oikeamielisyyttänsä. Tahdon kumminkin unohtaa solvauksenne muistaen, että olemme veljiä, että bretonit ja atrebaatit ovat saman puun hedelmiä. Minä toimin niiden veljieni hyväksi, jotka juovat Tamesiin vettä. Toimitan heille jälleen Caesarin ystävyyden, jota tulin tuomaan heidän Saareensa ja jonka he mielettömyytensä tähden menettivät. Caesar, joka rakastaa päällikkö Kommia ja on tehnyt hänet atrebaattien ja simpukankuorisia kaulakoruja kantavien morinien kuninkaaksi, tulee suostumaan helakoilla väreillä maalattuihin bretonilaisiin päällikköihin ja takaamaan heille heidän rikkautensa ja valtansa, koska he ovat Sommen vettä juovan päällikkö Kommin ystäviä.

Komm Atrebaatti sanoi vielä:

— Kuulkaa minulta, mitä teille sanoo Caesar, kun kumarrutte kilpienne yli hänen valtaistuimensa juurella, ja kuulkaa, mitä teidän on mielevästi hänelle vastattava. Hän sanoo teille: »Minä tarjoan teille rauhaa. Jättäkää minulle pantiksi jalosukuisia poikia.» Te vastaatte: »Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme sinulle muutamia jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, joten kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.»

Päälliköt ihailivat Komm Atrebaatin hienoa älyä. Eräs heistä sanoi:

— Komm, sinulla on erinomainen ymmärryksen lahja, ja minä uskon sydämesi olevan täynnä ystävyyttä bretonilaisia veljiäsi kohtaan, jotka juovat Tamesiin vettä. Jos Caesar olisi ihminen, uskaltaisimme käydä taistelemaan häntä vastaan, mutta me huomasimme hänet jumalaksi, koska hänen laivansa ja sotavaruksensa ovat eläviä ja ajattelevia olentoja. Menkäämme pyytämään, että hän antaa meille anteeksi vastustuksemme ja jättää meidät nauttimaan valtaamme ja rikkauttamme.

Niin puhuttuaan sumuisen Saaren päälliköt hyppäsivät satulaan ja lähtivät kohti sitä Valtameren rantaa, missä olivat roomalaiset lähellä poukamaa, jossa heidän kevyet purjealuksensa olivat ankkurissa, eikä kaukana niiltä rantahiekoilta, joille he olivat vetäneet kaleerinsa. Komm ratsasti heidän seurassaan. Nähdessään roomalaisten leirin vallihautoineen ja paaluvarustuksineen ja leveine, säännöllisine katuineen, joilla oli valtava määrä lipputankoja hohtelevine kultaisine kotkankuvineen ja merkkiseppeleineen, he pysähtyivät ihmeissään ja kysyivät itseltään, minkä taian nojalla roomalaiset olivat rakentaneet päivässä kaupungin, joka oli kaikkia sumuisen Saaren kaupunkeja kauniimpi ja suurempi.

— Mitä tämä on? huudahti eräs.

— Se on Rooma, vastasi Atrebaatti. Roomalaiset kuljettavat Rooman kaikkialle mukanaan.

Päästyään leiriin he menivät istuimen luo, jossa nähtiin prokonsuli liktoriensa ympäröimänä. Hän oli kalpea purppuraisessa viitassaan, ja hänen silmänsä katselivat terävästi kuin kotkan.

Komm Atrebaatti asettui pyytäjän asentoon ja rukoili Caesaria antamaan anteeksi bretonilaisille päälliköille.

— Sinua vastustaessaan, sanoi hän, nämä päälliköt eivät toimineet niinkuin käskee heidän sydämensä, joka on käskiessään aina suuri. Ajaessaan sotilaitasi vastaan sotavaunujansa he tottelivat eivätkä käskeneet; he tottelivat heimojen köyhiä ja mitättömiä miehiä, jotka kokoontuivat monilukuisina vastustamaan sinua, koska eivät olleet kyllin älykkäät tietääkseen, kuinka voimallinen olet. Tiedäthän, että köyhät ovat kaikissa asioissa rikkaita huonommat. Älä kiellä ystävyyttäsi näiltä, jotka omistavat paljon ja voivat maksaa sinulle veroa.

Caesar suostui päälliköiden armonpyyntöön ja sanoi heille:

— Luovuttakaa minulle pantiksi ruhtinaitten pojat.

Vanhin päällikkö vastasi:

— Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme muutamia niistä jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, ja kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.

Caesar kumarsi myöntymyksen merkiksi. Atrebaatin neuvoa noudattaen päälliköt sitten luovuttivat vain vähän nuoria poikia eikä suinkaan kaikkein jalosukuisimpia.

Komm jäi leiriin. Yöllä, kun ei saanut unta, hän nousi rantakalliolle ja katseli merelle. Aallot särkyivät kareihin. Ulapan tuuli liitti meren ärjyntään synkän naukunansa. Kelmeä kuu, joka pilvien joukossa kiitäen kuitenkin pysyi liikkumatta, loi Valtameren pintaan levotonna välkehtivää valoansa. Atrebaatti, jonka villi katse tunkeutui halki pimeän ja sumun, näki aluksia, jotka olivat joutuneet myrskyn käsiin ja joita tuuli ja aallot ahdistivat. Toiset olivat jo rikkoutuneet ja uivat valtoimina valkoisten kuohuvien ärjyaaltojen niitä ajaessa; toiset lipuivat takaisin ulapalle. Niiden purjeet viistivät merta kuin kalastajalintujen siivet. Nämä laivat olivat tuoneet Caesarin ratsuväkeä, ja myrsky hajoitti ne nyt. Gallian mies hengitti ilokseen meri-ilmaa, asteli vähän aikaa rantakallion reunalla, ja kohta hänen katseensa keksi poukaman, missä olivat hiekkarannalle vedettyinä ne roomalaiset kaleerit, jotka olivat bretoneja säikyttäneet. Hän näki, kuinka aallokko vähitellen niitä läheni, saavutti ne, kohotti niitä, iski ne toisiinsa ja rikkoi ne. Syvärunkoiset purjealukset tempoivat ankkureitaan tuimassa tuulessa, joka kiidätti pois niiden mastot ja rikin kuin oljenkorret. Hän näki rannalle rientäneiden sotilaiden liikkuvan siinä sekasortoisena joukkona. Heidän äänekkäät huutonsa kaikuivat hänen korviinsa myrskyn pauhusta huolimatta. Silloin Komm kohotti katseensa kohti jumalaista kuuta, jota palvovat atrebaatit, rannikkojen ja syvien salojen asujaimet. Se oli siinä, bretonein myrskyisellä taivaalla, ja näytti kilveltä. Komm tiesi, että juuri se, tuo vaskenkarvainen täysikuu, oli aiheuttanut tämän valtavan merennousun, joka nyt tuhosi roomalaisten laivastoa. Ja siinä, kalpealla rantakalliolla, ylhäisessä yössä, ärjyvän meren äärellä, Komm Atrebaatille ilmeni salattu, salaperäinen voima, roomalaisten voimaa voittamattomampi.

Kuultuaan laivaston tuhoutuneen bretonit havaitsivat ilokseen, ettei Caesar voinut käskeä Valtamerta eikä kuuta, autioiden rannikoiden ja synkkien metsien ystävää, ja etteivät roomalaiset kaleerit olleetkaan mitään voittamattomia lohikäärmeitä, koska merenhyöky oli ne murskannut ja heittänyt puhkotuin kyljin rantahiekalle. He alkoivat jälleen toivoa voivansa tuhota roomalaiset, ajattelivat surmata heitä suuren joukon keihäällä ja miekalla ja heittää loput mereen. Siitä syystä he kävivät joka päivä uutterasti Caesarin leirissä tuoden sotilaille savustettua lihaa ja hirventaljoja. Heidän kasvonsa olivat ystävälliset, he lausuivat runsaasti mesimakeita sanoja ja tunnustelivat ihastellen senturioiden lujia käsivarsia.

Paremmin alistumistaan ilmaistakseen päälliköt luovuttivat panttivankeja; mutta ne olivat verivihollisten poikia tai viehätyksettömiä lapsia eivätkä suinkaan jumalista polveutuneiden perheiden jälkeläisiä. Otaksuen pienten ruskeiden miesten ehdottomasti luottavan heidän ystävyyteensä he keräsivät kaikkien Tamesiin rannan kylien soturit ja hyökkäsivät ankarasti huutaen leirin portteja vastaan. Portteja puolustamaan oli rakennettu puutornit. Bretonit, jotka eivät olleet perehtyneet varustettujen asemien valloittamiseen, eivät päässeet leirin sisäpuolelle, ja monen päällikön värjätyt kasvot joutuivat koskettamaan maankamaraa tornien juurella. Vielä kerran bretonilaiset oppivat tietämään, että roomalaiset olivat yliluonnollisilla voimilla varustetut. Jo seuraavana päivänä he tulivat pyytämään Caesarilta armoa ja vakuuttamaan hänelle ystävyyttänsä.

Caesar otti heidät vastaan, kasvot liikkumattomina, mutta jo yöllä hän antoi legionainsa astua kiireesti korjattuihin purjealuksiin ja suuntasi ne kohti morinien rannikkoa. Hän ei toivonut myrskyn hajoittaman ratsuväkensä enää saapuvan perille ja luopui tällä kertaa sumuisen Saaren valloittamisesta.

Komm Atrebaatti palasi sotajoukon kanssa morinien rannikolle. Hän oli noussut prokonsulia kuljettavaan alukseen. Caesar, joka oli utelias tuntemaan barbaarien tapoja, kysyi, eivätkö gallialaiset pitäneet itseään Pluton jälkeläisinä ja eikö siitä heidän alkuperästänsä johtunut, etteivät he laskeneet aikaa päivien, vaan öiden mukaan. Atrebaatti ei kyennyt pätevästi selittämään tuota käytäntöä, mutta lausui omana mielipiteenään, että yö oli ollut ennen päivää maailman syntyessä.

— Minä arvelen, lisäsi hän, että kuu on aurinkoa vanhempi. Se on erittäin voimallinen jumala, gallialaisten ystävä.

— Kuun jumaluuden, vastasi Caesar, tunnustavat sekä roomalaiset että kreikkalaiset. Mutta älä huoli uskoa, Commius, että tuo Italian ja koko maanpiirin yläpuolella hohteleva taivaankappale on erikoisen suopea gallialaisille.

— Varo, Julius, virkkoi Atrebaatti, ja punnitse sanojasi. Kuu, jonka näet täällä pilvien joukossa kiitävän, ei ole se kuu, joka loistaa Roomassa marmoritemppelienne yläpuolella. Italiaan ei voisi nähdä tätä, vaikka se olisi hyvinkin iso ja kirkas. Se on liian kaukana.

III.

Talvi saapui peittämään Galliaa pimeällä, jäällä ja lumella. Kaislakattoisissa majoissaan asuvien soturien sydämissä tuntui liikutus, kun he muistelivat Caesarin surmaamia tai huutokaupalla myymiä päälliköitä ja palvelijoita. Toisinaan tuli majan ovelle mies, joka kerjäsi leipää ja näytti liktorin katkaisemia ranteitaan, ja soturit närkästyivät sydämessään. He lausuivat toisilleen vihan sanoja. Yöllisiä kokouksia pidettiin synkissä metsissä ja vuorten rotkoissa.

Kuningas Komm metsästi sillävälin uskollistensa kanssa atrebaattien maassa. Joka päivä saapui kuninkaan luo juovikkaaseen sotilasviittaan ja punaisiin polvihousuihin puettu sanansaattaja, tuntemattomia polkuja pitkin, hillitsi ratsuaan hänen luokseen ehdittyään ja virkkoi hiljaa:

— Komm, etkö tahdo olla vapaa mies vapaassa maassa? Suostutko vielä kauankin olemaan roomalaisten orjana?

Sanantuoja hävisi kapealle tielle, missä pudonneet lehdet vaimensivat hänen ratsunsa askelet kuulumattomiksi.

Komm, atrebaattein kuningas, pysyi roomalaisten ystävänä. Vähitellen hän kumminkin johtui siihen vakaumukseen, että atrebaattien ja morinien tuli olla vapaita, koska hän oli heidän kuninkaansa. Hänestä oli epämieluista nähdä, kuinka Nemetocennaan asettuneet roomalaiset istuivat oikeutta jakamassa ja Italiasta tulleet maanmittarit viitoittivat teitä pyhien metsien halki. Sitäpaitsi hän ihaili roomalaisia entistä vähemmän siitä lähtien, kun oli nähnyt heidän alustensa murskautuvan Bretonian rantakallioihin ja legionasoturien itkevän yöllä rantahietikolla. Hän harjoitti yhä korkeata käskyvaltaansa Caesarin nimessä, mutta puhui uskollisilleen hämärin lauseparsin tulevista sodista.

Kolme vuotta myöhemmin hetki oli tullut; roomalaista verta oli vuodatettu Genabumissa. Caesaria vastaan liittoutuneet päälliköt keräsivät sotilaitansa Arvernein vuorille. Komm ei rakastanut niitä päälliköitä, vaan vihasi heitä, toisia siitä syystä, että heillä oli enemmän miehiä, hevosia ja maata, toisia senvuoksi, että heillä oli runsaat määrät kultaa ja rubiineja, ja useita siitä syystä, että he väittivät olevansa häntä urhoollisemmat ja jalosukuisemmat. Hän otti kuitenkin vastaan heidän lähettiläänsä antaen heille ystävyyden merkiksi tammenlehden ja pähkinäpensaan oksan. Hän keskusteli toisilla paikkakunnilla asuvien Caesarille vihamielisten päällikköjen kanssa käyttämällä puun oksia, jotka leikattiin ja liitettiin toisiinsa siten, että gallialaiset, jotka tuntevat lehtikielen, asian oivalsivat.

Hän ei kajahduttanut sotahuutoa, vaan kulki atrebaattien kylissä tervehtimässä majoissaan asuvia sotureita ja sanoi heille:

— Kolme on olevaista alkusyntyä: ihminen, vapaus ja valkeus.

Hän hankki itselleen varmuuden siitä, että hänen kajahduttaessaan sotahuutonsa viisituhatta morinisoturia ja neljätuhatta atrebaattisotilasta kiinnittäisivät pronssisen miekankantimensa soljen. Iloisin mielin hän ajatteli, että metsässä kyti tuli tuhkan alla, ja lähti salaa trevirein luo voittaakseen heidät gallialaisten pyrkimysten kannattajiksi.

Hänen ratsastaessaan uskollistensa kanssa pitkin Mosellan pajukkorantaa saapui juovikkaaseen viittaan puettu sanantuoja, joka jätti hänelle kanervanvarteen kiinnitetyn saarninoksan siten ilmaisten, että roomalaiset olivat saaneet vihiä hänen aikeistaan ja että hänen oli paras menetellä varovasti. Sitä näet merkitsi saarniin liitetty kanerva. Mutta Komm jatkoi matkaansa ja saapui trevirein alueelle. Titus Labienus, Caesarin varapäällikkö, oli majoittunut sinne kymmenen legionan keralla. Saatuaan tietää, että kuningas Commius saapui salaa trevirein päällikköjen luo, hän arveli tarkoituksena olevan vieroittaa heidät Rooman ystävyydestä. Annettuaan vakoojien häntä seurata hän sai tietoja, jotka vahvistivat otaksumaa. Silloin hän päätti toimittaa pois tieltä tuon miehen. Hän oli roomalainen, jumalatar-kaupungin, maailman ihanimman, poika ja kantoi rauhan aseita maailman ääriin. Hän oli etevä sotapäällikkö, matematiikkaan ja mekaniikkaan perehtynyt. Rauhan vallitessa, joutoaikoinansa, hän keskusteli Campaniassa sijaitsevassa huvilassaan, tärpättipuiden alla, ylhäisten virkamiesten kanssa kansojen laeista, tavoista ja menoista. Hän kiitti muinaisen ajan hyveitä ja vapautta. Hän luki historiankirjoittajien ja kreikkalaisten filosofien teoksia. Hänen henkensä oli kaikin puolin ylhäinen ja hienostunut. Ja koska Komm Atrebaatti oli barbaari, Rooman aatteelle vieras, näytti hänestä soveliaalta, että mies salaa murhattiin.

Saatuaan tietää, missä Komm oli, hän lähetti sinne ratsuväkensä prefektin Caius Volusenus Quadratuksen, joka tunsi Atrebaatin. Heille molemmille näet oli annettu tehtäväksi yhdessä tutkia Bretonian saaren rantoja ennen Caesarin maihinnousua; mutta Volusenus ei ollut uskaltanut astua maihin. Caesarin luutnantin Labienuksen käskystä Volusenus niinmuodoin valitsi muutamia senturioja ja vei heidät kerallaan kylään, jossa tiesi Kommin olevan. Hän voi luottaa miehiinsä. Senturio oli ylennetty legionasotilas, ja hänellä oli virkansa merkkinä kappale viininvartta, jolla hän löi alaisiaan. Hänen päällikkönsä saivat hänet tekemään, mitä ikänä tahtoivat. Hän oli maantasoittajaa lukuunottamatta valloituksen tärkein väline. Volusenus sanoi senturioilleen:

— Minua lähestyy mies. Annatte hänen tulla likelle. Minä ojennan hänelle käteni. Samassa te iskette häntä takaapäin ja surmaatte hänet.

Tämän käskyn lausuttuaan Volusenus lähti saattueineen. Eräällä rotkotiellä lähellä kaupunkia hän kohtasi Kommin uskollistensa seurassa. Atrebaattien kuningas, joka tiesi roomalaisten epäluulojen kohdistuvan itseensä, aikoi kääntyä takaisin. Mutta ratsuväen prefekti mainitsi häntä nimeltä, vakuutti ystävyyttään ja ojensi hänelle kätensä.

Noiden hyväntahtoisuuden merkkien rauhoittamana Atrebaatti tuli lähemmäksi. Hänen aikoessaan tarttua ojennettuun käteen eräs senturio iski häntä miekalla päähän niin että hän putosi ratsunsa selästä verta vuodattaen. Kuninkaan uskolliset hyökkäsivät heti pienen roomalaisjoukon kimppuun, hajoittivat sen, nostivat Kommin maasta ja veivät hänet läheiseen kylään. Volusenus, joka otaksui tehneensä tehtävänsä, ajoi ratsumiestensä kanssa täyttä laukkaa takaisin leiriin.

Kuningas Komm ei ollut kuollut. Hänet kuljetettiin salaa atrebaattein maahan, ja hän toipui kamalasta haavastaan. Päästyään jälleen jalkeille hän lausui tämän valan:

— Minä vannon, etten astu enää milloinkaan roomalaisen eteen muuten kuin hänet tappaakseni.

Pian senjälkeen hän sai kuulla, että Caesar oli kärsinyt suuren häviön Gergovian vuoren juurella ja että kuusi viidettä hänen armeijansa senturioa oli kaatunut kaupungin muurien edustalle. Sitten hän sai tietää, että liittoutuneet, joita johti Vercingetorix, olivat piiritettyinä mandubein Alesiassa, kuuluisassa gallialaisessa linnoituksessa, jonka oli perustanut Herkules Tyrolainen. Silloin hän lähti morini- ja atrebaattisoturiensa kanssa eduenein rajalle, jonne kokoontuvan sotajoukon piti rientää Alesiaan gallialaisten avuksi. Tämän sotajoukon miesluku laskettiin, ja siinä havaittiin olevan kaksisataaneljäkymmentätuhatta miestä jalkaväkeä ja kahdeksantuhatta ratsumiestä. Päälliköiksi valittiin eduenit Virdumar ja Eporedorix, arvernilainen Vergasillaun ja atrebaatti Komm.

Pitkien ja vaikeiden päivämarssien jälkeen Komm saapui päällikköineen ja miehineen eduenein vuoriseen maahan. Eräältä niistä kukkuloista, jotka ympäröivät Alesian ylänköä, hän näki roomalaisen leirin ja kaikkialla sen ympärillä maan myllerrettynä. Se oli noiden pienten ruskeiden miesten työtä, jotka kävivät sotaa enemmän kuokalla ja lapiolla kuin keihäällä ja miekalla. Tuo näytti Kommista pahalta enteeltä, sillä hän tiesi gallialaisten kykenevän käymään vallihautojen ja heittokoneiden kimppuun huonommin kuin päin vihollista, rinta rintaa vasten. Hän itse tunsi varsin hyvin sodan juonet, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan latinalaisten insinöörien tempuista. Kolmen suuren taistelun jälkeen, joissa roomalaisten linnoituslaitteet eivät ollenkaan vioittuneet, Komm huuhtoutui pois kuin oljenkorsi gallialaisten hurjan paon mylläkässä. Hän oli nähnyt kahakassa Caesarin punaisen manttelin ja oli aavistanut häviön. Nyt hän pakeni omia teitään, vimmoissaan, roomalaisia kiroten, mutta tyytyväisenä siihen, että toiset gallialaispäälliköt, joita hän kadehti, olivat joutuneet onnettomuuden uhreiksi hänen kerallaan.

IV.

Komm piili kokonaisen vuoden atrebaattein metsissä. Hän oli siellä hyvässä suojassa, sillä gallialaiset vihasivat roomalaisia ja heidän alamaisinaan kunnioittivat suuresti niitä, jotka eivät roomalaisia totelleet. Uskollistensa seuraamana hän vietti virralla ja suurilla saloilla elämää, jokseenkin samanlaista kuin oli viettänyt ollessaan monien heimojen päällikkönä. Hän harjoitti metsästystä ja kalastusta, mietti salajuonia ja joi hiivajuomia, jotka häivyttivät hänestä inhimillisten seikkojen oivaltamisen, mutta saivat hänet käsittämään jumalallisia asioita. Hänen mielensä oli kumminkin muuttunut, ja hän kärsi siitä, ettei tuntenut itseään enää vapaaksi. Kaikki kansojen päälliköt olivat saaneet surmansa taisteluissa tai olivat kuolleet raippoihin tai joutuneet liktorien kahlehtimina Rooman vankiloihin. Nyt ei Kommia elähdyttänyt heihin kohdistuva kiivas kateus; hän suuntasi koko vihansa roomalaisiin. Hän kiinnitti hevosensa häntään sen kultavanteen, jonka oli Rooman senaatin ja kansan ystävänä saanut diktaattorilta. Hän antoi verikoirilleen nimet Caesar, Caius ja Julius. Nähdessään sian hän nimitti sitä Volusenukseksi ja heitti sitä kivillä. Ja hän sepitti lauluja, niiden kaltaisia, joita oli kuullut nuoruudessaan, ilmaisten niissä voimallisin kuvin vapaudenrakkautta.

Eräänä päivänä, linnustaessaan, hän oli yksin ja uskollisistaan etääntyneenä noussut sille korkealle kanervakankaalle, joka kohoo Nemetocennan yläpuolelle, ja näki ihmeekseen, että hänen kaupunkinsa olkikattoiset majat ja paaluvarustukset oli purettu ja että rakennetun suojamuurin sisäpuolelle oli kohonnut pylväskäytäviä, temppeleitä ja ihmeellisiä rakennuksia, jotka herättivät hänessä pelkoa ja kauhua kuin noidan työt. Hän näet ei voinut ymmärtää, että oli kyetty kohottamaan nuo rakennukset vähässä ajassa luonnollisin keinoin.

Hän unohti vaania kanervakankaan lintuja, jäi pitkäkseen maksankarvaiselle maalle ja katseli kauan merkillistä kaupunkia. Pelkoa voimakkaampi uteliaisuus piti hänen silmiään avoinna. Hän katseli näkyä iltaan asti. Sitten hänen sydämeensä nousi vastustamaton halu lähteä kaupunkiin. Hän kätki kanervikkoon kiven alle kultaiset kaulakorunsa, rannerenkaansa, jalokivillä kaunistetut vyönsä ja metsästysaseensa, jättäen vain väkipuukon nuttunsa verhoon, ja laskeutui metsänrinnettä. Tunkeutuessaan kosteiden tiheikköjen läpi hän poimi herkkusieniä, jotta näyttäisi köyhältä mieheltä, joka oli menossa torille myymään saalistansa. Hän saapui kaupunkiin kolmannen vartion aikana, Kultaisesta portista. Sitä vartioivat sotamiehet päästivät sisään ruokavaroja tuovat maalaiset. Niin pääsi atrebaattein kuningaskin, joka oli pukeutunut köyhäksi mieheksi, vapaasti astumaan via Julialle. Sen varrella oli huviloita, ja se johti Dianan temppeliin, jonka valkoinen otsikko kohosi jo purppuraisten, taivaansinisten ja kultaisten lehtikiehkurain kaunistamana. Komm näki aamun himmeässä valossa talojen seiniin maalattuja kuvia. Ne olivat tanssijattarien ilmavia hahmoja tai historiallisia kohtauksia, joista hänellä ei ollut tietoa: nuori neito, jonka sankarit toivat uhrilahjaksi, äiti, joka vimmoissaan surmasi kaksi imeväistä lastansa, pukinjalkainen mies, joka heristi hämmästyneenä suippoja korviansa poistaessaan verhoa nukkuvan immen päältä ja havaitessaan hänet nuoreksi pojaksi, mutta myös naiseksi. Olipa pihoissa toisiakin maalauksia, jotka opettivat Gallian kansojen keskuudessa tuntemattomia rakastamistapoja. Vaikka Komm oli kiihkeästi kiintynyt viiniin ja naisiin, hän ei kumminkaan ymmärtänyt mitään ausonialaisesta hekumasta, koska ei muodostanut itselleen mitään havainnollista käsitystä ruumiin erilaisista muodoista ja koska hänen mieltänsä ei riuduttanut kauneuden kaipuu. Hän oli tullut tähän kaupunkiin, joka oli aikoinaan ollut hänen omansa, tyydyttääkseen vihaansa ja ravitakseen kiukkuansa, ja hän elätti sydämessään raivoa ja inhoa. Hän ei sietänyt latinalaisia taiteita eikä maalaajien salaperäisiä taidokkaita menetelmiä. Hän käsitti kaikista pylväskäytäviin kuvatuista kohtauksista vain ylen vähän, koska hänen silmänsä olivat taitavat erottamaan ainoastaan puiden lehviä ja synkän taivaan pilviä.

Hän kantoi sienisaalistaan viittansa laskoksessa ja asteli isoilla laakapaasilla kivettyjä teitä. Eräässä porttikäytävässä, jonka yläpuolella oli pienen lampun valaisema phallus, hän huomasi läpinäkyviin tunikkoihin puettuja naisia vaaniskelemassa ohikulkijoita. Hän lähestyi heitä ajatellen tehdä jotakin väkivaltaa. Vanha akka tuli ja tiuskasi:

— Mene tiehesi. Täällä ei huolita juustolta haiskahtavista maalaistollikoista. Lähde lehmiesi luo, sinä härkäpaimen!

Komm vastasi, että hänellä oli ollut viisikymmentä vaimoa, atrebaattein naisten valiot, ja arkut täynnä kultaa. Ilonaiset alkoivat nauraa, ja eukko huusi:

— Tiehesi, juoppo!

Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!

Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti. Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen toimituksen.

Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän huokasi:

— Voi hirviöiden rotua!

Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:

— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!