Part 4

— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli, Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi kunnianarvoiset.

Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.

— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta, sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta, Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi. Minkätähden naurat, Lamia?

— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle, joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta, joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin kauniina päivänä maihin Ostiassa!

Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:

— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla, pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin, jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa. Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien, kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa! Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan, vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat. Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!

Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa? Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta. Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi, että minä olin oikeassa.

Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.

— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet, joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa. Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä, jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta. Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta. Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko ruumiinsa on hieno ja hurmaava.

Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.

— Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon, etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.

Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin näkymättömälle kuvalle.

Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka vähitellen yleni:

— Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset! Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla, tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa, hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?

Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti hän sitten virkkoi hiljaa:

— Jeesus? Jeesus, Nazarethista? Ei muistu mieleeni.

Komm Atrebaatti.

I.

Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle, jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla, etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia, rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät juoman valmistamiseen.

Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät sellaista, mikä on toisilta ihmisiltä salattu.

Nämä metsien, rämeiden ja hiekkarantojen asujaimet olivat kookkaita; he jättivät vaaleat hiuksensa leikkaamatta ja verhosivat suuret valkoveriset ruumiinsa hurstilla, joka oli syksyn punertaman viininvarren väristä. He tottelivat päälliköitä, jotka oli asetettu heimoja johtamaan.

Atrebaatit tiesivät roomalaisten tulleen sotimaan Gallian kansoja vastaan ja tiesivät kokonaisia kansakuntia myydyn orjuuteen, ruumiineen ja hyvyyksineen. He saivat erittäin nopeasti tiedon siitä, mitä tapahtui Rhônen ja Loiren rannoilla. Merkit ja sanat lensivät kuin linnut. Se, mitä sanottiin karnuuttien Genabumissa päivänkoitteessa, kuultiin Valtameren hiekoilla jo yön ensimmäisenä vartiona. He eivät kumminkaan olleet huolissaan veljiensä kohtalosta; päinvastoin: he kadehtivat veljiänsä ja iloitsivat Caesarin heille tuottamista onnettomuuksista. He eivät vihanneet roomalaisia, koska eivät heitä tunteneet. He eivät heitä pelänneet, koska heistä näytti mahdottomalta, että sotajoukko voisi tunkeutua heidän asuinsijojansa ympäröivien metsien ja rämeiden läpi. Heillä ei ollut kaupunkeja, vaikka he mainitsivat sillä nimellä Nemetocennaa, paaluvarustusten piirittämää avaraa aitausta, joka oli päällekarkauksen sattuessa sotilaiden, naisten ja karjan suojapaikkana. Mainitsimme jo, että heillä oli koko asuma-alueellaan suuri joukko samanlaisia, mutta pienempiä tyyssijoja. Niitäkin nimitettiin kaupungeiksi.

He eivät suinkaan luottaneet näihin rytövarustuksiinsa ajatellessaan roomalaisia, joiden tiesivät taitavasti valloittavan kivimuureilla ja puutorneilla suojattuja kaupunkeja. Pikemmin he luottivat siihen, ettei heidän koko alueellaan ollut mitään teitä. Mutta roomalaiset sotilaat rakensivat itse tiet, joita pitkin kulkivat. He käsittelivät maankamaraa paljoa voimallisemmin ja nopeammin kuin voivat ymmärtää korpimaiden gallialaiset, joiden keskuudessa rauta oli harvinaisempaa kuin kulta. Niinpä saivatkin atrebaatit eräänä päivänä suureksi kummakseen kuulla, että pitkä roomalaistie, kauniine kivikamaroineen ja askeltuhansia merkitsevine patsaineen eteni kohti heidän ryteikköjänsä ja rämeitänsä. Silloin atrebaatit solmivat liiton Synkäksi nimitetyssä metsässä asuvien kansojen kanssa, jotka olivat koonneet lukuisat heimot Caesaria vastustavaksi liittokunnaksi. Atrebaattien päälliköt kohottivat sotahuudon, sitoivat olalleen kullan- ja korallinkirjaellun hankkiluksen, painoivat päähänsä hirven- tai puhvelinsarvilla kaunistetun kypäränsä ja vetivät miekkansa, joka ei ollut roomalaisen säilän veroinen. Heidät voitettiin, ja koska olivat sisukkaat, antoivat he lyödä itsensä kahteen kertaan.

Heidän keskuudessaan oli erittäin äveriäs päällikkö, Komm nimeltään. Hänellä oli kirstuissaan suuri määrä kaulanauhoja, rannerenkaita ja sormuksia. Olipa siellä seetriöljyyn kastettuja ihmisten päitäkin. Ne olivat kuuluneet vihollisten päälliköille, jotka oli surmannut hän itse, hänen isänsä tai hänen isänsä isä. Komm nautti elämäänsä väkevänä, vapaana ja mahtavana miehenä.

Ottaen mukaan aseensa, hevosensa, vankkurinsa, bretagnelaiset koiransa sekä sotilaittensa ja naistensa suuren paljouden hän matkasi, miten mieli teki, rajattomilla alueillaan, metsissä ja virran varrella, ja pysähtyi johonkin puiden suojassa olevaan tyyssijaan, johonkin niistä erätiloista, joita hänellä oli paljon. Uskollistensa seurassa hän siellä ajoi petoeläimiä, kalasti, kasvatti hevosia ja muisteli sotaisia seikkailujansa. Lähtipä hän kauemmaksikin, jos sattui halu vetämään. Hän oli väkivaltainen, viekas, ovelaälyinen mies, etevä toiminnassa, etevä puheessa. Kun atrebaatit kajahduttivat sotahuudon, ei hän ottanut päähänsä metsähärän sarvien kaunistamaa kypäräänsä. Hän jäi kaikessa rauhassa elelemään erääseen taloonsa, joka oli täynnä kultaa, sotilaita, hevosia, naisia, villisikoja ja savustettuja kaloja. Maanmiesten jouduttua häviölle hän lähti tapaamaan Caesaria ja jätti roomalaisten käytettäväksi älynsä ja vaikutusvaltansa. Hänet otettiin suopeasti vastaan. Caesar otaksui aivan oikein, että tämä taitava ja mahtava gallialainen voisi rauhoittaa maan ja pitää sitä kuuliaisena roomalaisille, antoi hänelle suuren vallan ja nimitti hänet atrebaattien kuninkaaksi. Entinen päällikkö Komm oli nyt Commius Rex. Hän pukeutui purppuraan ja lyötti rahoja, joissa oli sivukuvana hänen päänsä ja siinä teräväsakarainen otsavanne, jollaista kantoivat Rooman kansan ystävyyden nojalla kuninkuutensa saaneet helleeniset ja barbaariset ruhtinaat.

Atrebaatit eivät suinkaan häntä inhonneet. Hänen omanedunmukainen ja varova menettelynsä ei ollut tehnyt hänelle mitään haittaa kansan keskuudessa, jolla ei ollut isänmaasta ja kansalaisen velvollisuuksista sellaisia käsityksiä kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Villeinä, maineettomina, mitään julkista elämää tuntematta he pitivät arvossa kavaluutta, taipuivat tottelemaan ylivoimaa ja ihastelivat kuninkaan valtaa suurena ja ennennäkemättömänä ihmeenä. Useimmilla näistä gallialaisista, jotka olivat sumuisen rannikon köyhiä kalastajia, korpimaitten karuja erämiehiä, oli parempikin syy olla arvostelematta epäedullisesti päällikkö Kommin käytöstä ja onnea: he eivät tietäneet olevansa atrebaatteja, eivätpä edes sitäkään, että atrebaatteja oli olemassa, ja välittivät siis vähän atrebaattien kuninkaasta. Komm ei niinmuodoin ollut kansalle vastenmielinen. Ja jos roomalaisten ystävyys saattoikin hänet vaaraan, ei vaara suinkaan johtunut hänen omasta kansastaan.

Sodan neljäntenä vuotena, kesän lopulla, Caesar varusti laivaston noustakseen maihin bretonein rannalle. Hän halusi päästä yhteyteen suuren Saaren kanssa ja päätti lähettää Kommin Tamesiin kelttien luo tarjoamaan heille Rooman kansan ystävyyttä. Komm, jolla oli neuvokas äly ja liukas kieli, määrättiin lähettilääksi luonteensa ja myöskin syntyperänsä vuoksi, koska hän oli bretonein sukulainen. Atrebaattein heimot näet olivat silloin asettuneet Tamesis-virran molemmille rannoille.

Komm oli ylpeä Caesarin ystävyydestä, mutta ei kiiruhtanut suorittamaan tehtävää, jonka vaarat arvasi ennakolta. Hänen taivuttamiseksi täytyi hänelle luvata erittäin suuria etuja. Caesar vapautti gallialaisten kaupunkien maksettavista veroista Nemetocennan, joka oli jo muuttumassa todelliseksi kaupungiksi, vieläpä pääkaupungiksikin, koska roomalaiset täällä kuten yleensäkin nopeasti viljelivät valloitettuja alueita. Hän antoi Nemetocennalle takaisin omat oikeudet ja lait, siten hiukan lieventäen valloitusalueilla tavallista hallintajärjestystä. Sitäpaitsi hän määräsi Kommin kuninkuuden alaisiksi morinit, jotka asustivat Valtameren rannalla atrebaattien naapureina.

Komm lähti purjehtimaan ratsuväen prefektin Caius Volusenus Quadratuksen kanssa, jonka Caesar lähetti tutustumaan suureen Saareen. Mutta kun alus sitten laski hiekkarantaan valkoisten rantakallioitten juurelle, joitten vaiheilla kiiriskelivät merilinnut, kieltäytyi roomalainen astumasta maihin, koska pelkäsi tuntemattomia vaaroja ja varmaa kuolemaa. Komm astui maihin hevosineen ja uskollisine miehineen ja puhui häntä vastaanottamaan tulleille bretoneille. Hän piti heille puheen, jossa neuvoi heitä valitsemaan mieluummin roomalaisten hyödyllisen ystävyyden kuin heidän leppymättömän vihansa. Mutta nämä päälliköt, Hu Väkevän ja hänen kumppaniensa jälkeläiset, olivat väkivaltaisia ja ylpeitä. He kuuntelivat kärsimättöminä Kommin esitystä. Heidän yrttiväreillä tahrittuihin kasvoihinsa nousi vihan ilme. He vannoivat puolustavansa Saarta roomalaisia vastaan.

— Astukoot vain maihin! he huudahtivat. He häviävät niinkuin häviää rannan hietikolta lumi suvituulen sitä koskettaessa.

He pitivät Caesarin sanelemia ehdotuksia solvauksena ja tempasivat jo miekkansa kantimistaan aikoen surmata sellaisen häpeällisen viestin tuojan.

Komm seisoi kilpensä yli kumartuneena anelijan asennossa ja vetosi veljen nimeen, jonka voi heille antaa. He olivat samojen isien lapsia.

Siitä syystä bretonit jättivät hänet surmaamatta. He kuljettivat hänet kahlehdittuna erääseen rannikolla sijaitsevaan suureen kylään. Kulkiessaan erästä puistokujaa, jonka molemmin puolin sijaitsi olkikattoisia majoja, hän havaitsi korkeita ja latteita paasia, jotka oli sijoitettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan. Niiden pintaan piirrettyjä merkkejä hän piti pyhinä, koska ei ollut helppo saada niistä selkoa. Hän näki, että tämän suuren kylän asumukset olivat atrebaattien kylien asuinrakennusten kaltaisia, mutta köyhempiä. Päällikköjen majojen edustalla kohosi salkoja, joissa oli villisianpäitä, peuransarvia ja vaaleaveristen ihmisten kalloja hiuksineen. Komm vietiin majaan, jossa hän näki vain vielä tuhkan peittämän lieden, kuivista lehdistä tehdyn makuusijan ja lehmuspölkystä veistetyn jumalankuvan. Olkikattoa kannattavaan pylvääseen sidottuna atrebaatti mietti kovaa kohtaloaan ja etsi mielestään jotakin erinomaisen voimallista loitsua tai muuta keinoa, jonka avulla voisi välttää bretonilaisten päällikköjen vihaa.

Loitsiakseen pois onnettomuuttaan hän sepitti esivanhempiensa tapaan laulun, joka oli täynnä uhkauksia ja valituksia ja hänen sydämensä muiston säilyttämien kotoisten vuorten ja metsien värejä.

Lapsiansa nisäänsä vasten painavat naiset tulivat uteliaina häntä katselemaan ja kyselivät häneltä hänen maastansa, rodustansa ja elämänsä seikkailuista. Hän vastasi heille lempeästi. Mutta hänen mielensä oli murheellinen ja julman levottomuuden hämmentämä.

II.

Caesar, joka oli viipynyt kesän loppupuolelle morinien rannikolla, lähti purjehtimaan eräänä yönä, kolmannen vartion alkaessa, ja sai Saaren näkyviinsä päivän neljäntenä hetkenä. Bretonit olivat hiekkarannalla häntä odottamassa. Mutta roomalaisia eivät pysähdyttäneet heidän kovetetusta puusta valmistetut nuolensa, eivät viikatteilla varustetut sotavaunut, eivät pitkäkarvaiset hevoset, jotka olivat tottuneet uimaan Valtameressä karien lomissa, eivätkä heidän kamalilla maalauksilla peitetyt kasvonsa. Legionasoturien ympäröimä kotka kosketti barbaarisen Saaren kamaraa. Bretonit pakenivat saadessaan vastaansa kivi- ja lyijysateen heittokoneista, joita he luulivat hirviöiksi. He joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat niinkuin pakenee hirvijoukko metsästäjän keihästä.

Saavuttuaan illan tullen suureen rannikolla sijaitsevaan kyläänsä päälliköt istuutuivat puistokujan vieressä kehänä oleville kiville ja neuvottelivat. He jatkoivat asian pohtimista koko yön, ja kun aamunsarastus alkoi kirkastaa näkörantaa, kiurun laulun puhkoessa harmaata taivasta, he lähtivät majaan, jossa Komm Atrebaatti oli viettänyt vangittuna kolmekymmentä päivää. He silmäilivät häntä kunnioittavasti, roomalaisten tähden päästivät hänet siteistään, tarjosivat hänelle metsätuomenmarjan käytetystä mehusta valmistettua juomaa, antoivat hänelle takaisin aseet, hevoset ja kumppanit, puhuivat hänelle imarrellen ja rukoilivat häntä lähtemään heidän kanssaan roomalaisten leiriin ja pyytämään heidän puolestaan armoa Caesar Väkevältä.

— Sinä voit saada hänet suostumaan ystäväksemme, sanoivat he, sillä olet viisas ja sanasi ovat läpitunkevat kuin nuolet. Kaikkien niiden muinaisajan miesten joukossa, joiden muiston laulut ovat meille säilyttäneet, ei ole yhtään ainoata sinua järkevämpää.

Komm Atrebaatti kuunteli iloiten tuota puhetta. Mutta hän salasi ilonsa, väänsi huulensa katkeraan hymyyn, osoitti bretonilaisille päälliköille koivuista irtautuneita lehtiä, jotka kiirivät tuulessa, ja virkkoi:.