Part 3

Viisas Sembobitis vastasi:

— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät alinomaa.

Balthasarissa oli hyvä luontainen äly. Hän sanoi:

— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan. Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis, kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!

Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä. Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.

Mutta Balthasar toisti itsekseen yön hiljaisuudessa:

— Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla!

V.

Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.

Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:

— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua rakasta.

— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan me toisiamme.

— Etkö siis huomaa, kuinka tuo musta minua solvaa?

— En, vastasi Kommagenen kuningas, minä en sitä huomaa.

Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä varustautumaan Etiopian-matkalle.

— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi, ellet ole valmis ennen auringonlaskua.

Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä! huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.

Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.

Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.

Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla on hyvä tahto!

»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt tallissa, aasin ja härän välissä.

»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka lohdutusta halajavat.

»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.

»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle rikkautta, riemua ja rakkautta.

»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.' Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen rakkaus'.»

Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan tummiin kasvoihin.

Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja palvoivat, otsa kivipermannolla.

Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti palata Saban maahan.

Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa astuivat alas tornista.

He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.

Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:

— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.

Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen parta peitti hänen rintansa.

— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan ihmisille totuuden.

— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.

— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on minut kutsuttu.

— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä teidän seurassanne.

Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.

Nähdessään tähden pysähtyvän he ilahtuivat kovin.

Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä, heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin evankeliumissa on kerrottu.

Juudean prokuraattori.

L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista, ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet hänet viisaaksi.

Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin, mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.

Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa, lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät. Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla lepäsi leppoisa Vesuvius.

Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen _Luonnon olemuksesta_, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea. Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan, jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.

Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:

— Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut jälleen!

Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen tarkkaavan katseen.

— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet enää tunne Aelius Lamiaasi.

Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.

— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.

Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.

— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.

— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman, joka korvasi lainani korkoineen.

— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan: ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea? Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.

— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut. Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.

— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena? Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui? Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.

Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.

— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta. Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.

»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina. Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan pääsyä sinne.

»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin. Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori, ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa. Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen, ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»

— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta, joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.

— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita, jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota. Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana, Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan. En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa muistoani?»

Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:

— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme. Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.

— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni. Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista. Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella. Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa sävelillä.

— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.

Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita. Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu. Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa, laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita. Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä, että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin, vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja Lucrinus-järveen.

— Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna, ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian. Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja, Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua käskettiin keskeyttämään työt.

— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten onnea heidän tahtomattaan.

Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:

— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla, johon jalkasi usein astui.

— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi, onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa? Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.