Part 2

Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.

Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä, Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja viiniä mielin määrin.

Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:

— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden paimenpäällikön.

Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:

— Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.

Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja Thoas sanoi:

— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut painiottelussa.

Ärtynyt Peiros vastasi:

— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.

Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua Meges virkkoi Vanhukselle:

— Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.

Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa ilmassa.

Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa povestansa esiin niin raikuvan äänen.»

Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun. Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä. Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.

— Sinä koira! huusi Thoas.

Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina. Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.

Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen. Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut, pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön siihen virratessa.

Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.

Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset. Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.

Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.

Balthasar.

Magos reges fere habuit Oriens.

_Tertullianus_.

[»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]

I.

Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen, mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia, kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin, ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.

Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.

He kohtasivat nuoria tyttöjä, jotka tanssivat kukkivien granaattipuiden alla.

— Tanssi on rukousta, virkkoi tietäjä Sembobitis.

— Nuo naiset voisi myydä sangen hyvään hintaan, virkkoi eunukki Menkera.

Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.

Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.

Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. Kuningatar Balkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.

— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.

— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.

Heittäydyttyään pitkäkseen maahan tietäjä ja eunukki vetäytyivät pois.

Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt lausumaan sanaakaan.

Hän ajatteli: »Vaitioloni varmaan kiusaa kuningatarta.»

Kuningatar kuitenkin hymyili yhä eikä näyttänyt vihastuneen.

Sitten hän lausui äänellä, joka oli ihaninta musiikkia ihanampi:

— Olkaa tervetullut ja istuutukaa viereeni.

Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti valkean valon säteeltä.

Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä ja huudahti viipymättä:

— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.

Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.

— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte surmata jättiläisiä?

— Koska rakastan teitä, vastasi Balthasar.

— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä vesi.

— On, vastasi Balthasar hämmästyneenä.

— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa valmistetaan säilyhedelmiä.

Kuningas ei osannut vastata. Mutta Balkis ahdisti:

— Sanokaa, sanokaa, tehkää mielikseni.

Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:

— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?

— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleen Balkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?...

Kuningatar jatkoi:

— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen suunsa? Hipiänsä? Povensa?

Balthasar kohotti kätensä häntä kohti huudahtaen:

— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran lisäksi.

Mutta Balkis nousi ja pakeni pois nauraen helakasti.

Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.

— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyi Sembobitis.

Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa ja joi palmuviiniä.

— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.

— Kuningatar Kandakee on musta, vastasi Balthasar.

Balkis kääntyi vilkkaasti katsomaan Balthasaria ja sanoi:

— Ihminen voi olla musta olematta ruma.

— Balkis! huudahti kuningas...

Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa, hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.

— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se minulle, niin minä tyydytän sen.

Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena. Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.

Vihdoin hän vastasi:

— Minä tahtoisin pelätä.

Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä, koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.

— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!

Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan lapsen äänellä:

— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina. Haluatteko?

Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli ristikon lomitse alas torille.

— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona. Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.

Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.

Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen hameeseen.

— Lähdetään! sanoi hän.

Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle portille, josta päästiin ulos vainiolle.

II.

Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.

Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa, löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten, seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.

Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis kumppanilleen:

— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.

Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi, ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut, vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen, jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä, mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja, palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.

— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.

Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit tulivat juomaan kivien koloista.

Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä lepäävät rakastavaiset.

— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.

He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin häntään ja jatkoivat matkaansa.

Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin näkymättömälle asialle.

He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää, jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis ahnaasti söi.

Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.

— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää teidät kaikki.

— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät meidät mustan rakastajasi avulla?

Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin, syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.

Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui melkein kohta.

III.

Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä katoamisestaan.

Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:

— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että joudutte hirteen.

Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti. Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon, havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa. Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen kuningattaren palatsiin.

Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.

— Missä hän on? Mitä hän tekee?

— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen kuninkaan kanssa.

— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne vain nousee kaksinkertaiseksi.

— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.

Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.

Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.

— Balkis, armaani! huusi Balthasar.

Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin unennäöstä.

Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen äkkiä takaisin.

— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.

— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.

Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.

Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:

— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.

— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!...

Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja heittivät säihkyviä salamoita.

— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää hyvästi!

Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa, mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.

IV.

Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:

— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on vanhusten kaltainen!... Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on pahanilkinen.

— Viisaus tekee ihmisen onnelliseksi, vastasi Sembobitis.

— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan. — Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin virrassa kuin puunrungot.

— Luonnon ihailemiseen ihminen ei milloinkaan väsy, sanoi Sembobitis.

— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin asioita kuin palmut ja krokodiilit.

Hän puhui niin, koska hänen mieleensä muistui Balkis.

Sembobitis, joka oli jo vanha, virkkoi:

— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.

— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa asioita, joita ei selitetä.

— Mikä on sellainen asia? kysyi Sembobitis.

— Naisen petos, vastasi kuningas.

Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin, jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet. Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet. Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan Sembobitiin opastamana.

— Taivaan kuviot ovat kohtaloittemme merkkejä, sanoi hänelle Sembobitis.

Hän vastasi:

— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan ajattele Balkista, ja se on suuri etu.

Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset, Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.

— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia, tina Beliä.

Kunnon Balthasar virkkoi:

— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut kunniaan kansani seassa.

Siitä syystä Sembobitis opetti kuninkaalle viisautta.

Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.

Sen havaitessaan Menkera suuresti iloitsi.

— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen kuin vuohten.

— Kuka sinulle on tuollaisia tyhmyyksiä uskotellut? «kysyi kuningas.

— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuin Etiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, että Balkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinen musta sorkka.

Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina erittäin moniosainen tunne.

Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin viisas Sembobitis itse.

— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että horoskooppini ovat oikeat?