Part 15

— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti talon isäntä. Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja ne, joilla on syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot, joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin, vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin, ajatelkaa vain ikuista mytologiaa! Putois on myytillinen henkilö, tosin vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri, joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä, havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaëns'in taulussa ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat ja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu suuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja ominaisluonnetta. Hän syntyi liian järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän osoittamaan teille Putois'n todellisen laadun.

— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin.

Ja herra Bergeret jatkoi kuvaustaan:

— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen ei laisinkaan sisällä substanssia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.

— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista enää kuka, on joskus sanonut: »Minä olen se, joka on.» Antakaa huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti. Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa, ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.

— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.

— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.

— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.

Ja hän pyysi herra Bergeret'tä puhumaan Putois'sta.

— Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.

— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä. Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä oveluudeltaan.

— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.

— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.

— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan, mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen, joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia, kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että Putois'lle on tehty vääryyttä.

Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli, että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä onhan tapana, että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.

»Pidän kyllä silmät auki», sanoi hän itselleen, »ettei Putois saa vetelehtiä eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia työssään kuin muut, kunnolliset työmiehet.»

Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:

»Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä Monplaisirissa.»

Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään. Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.

»Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?»

»Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen...»

»Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.»

Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei miehellä ollut mitään vakituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua.

»En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen, että hän tahallaan piilotteleikse...»

Olisiko hän voinut puhua todempaa?

Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa tiedusteluilta pelosta, että menettäisi hänet tai saattaisi hänet vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä hyvin perusteltuja kuin tämäkin.

— Se on toden totta se, sanoi Pauline.

— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.

— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas, kuinka eräänä päivänä sanoit: »Madame Roland oli hyvin yksinkertainen vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta, että jos hänen omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita.»

— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?

— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.

— Sitä en saata huomata.

Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi tyttärelleen:

— Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta? Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään, että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.

Mutta hän ei hellittänyt eikä herennyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan, tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan. Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.

»Tuon nimen olen kuullut», sanoi kyökkipiika, »mutta en vaan saa mieleeni hänen muotoaan».

»Putois! — tietystikin minä tunnen hänet», sanoi radanvartia, raapien korvallistaan. »Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.»

Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkantovirkailija. Hän ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.

Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni työhuoneeseen. »Olen nähnyt Putois'n!»

»Oh, niinkö?»

»Olen nähnyt hänet.»

»Luuletteko niin?»

»Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä.»

»Oliko se varmasti hän?»

»Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen, maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä.»

»Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen», sanoi isäni.

»Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän kääntyi katsomaan.»

»Se on juuri se tapa», sanoi isäni, »jota etsivät poliisit käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä tavoittaessaan.»

»Sanoinhan jo, että se oli hän!... Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on pettämätön merkki.»

»Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?»

»Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret, jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa toiset lukot joka oveen.»

Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio, että varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei voitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja kutsuttiin Monplaisiriin, ja se, minkä he saivat selville, vahvisti rouva Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe saavansa talteen sen veitikan.

Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen mukaan Putois'n muotokuvan. »Hänellä on», sanottiin lehdessä, »matala otsa, mulkosilmät, karttava katse, pieniä ryppyjä ohimoilla, terävät, kiiltävän punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat. Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan, mutta todellisuudessa tavattoman väkevä: taivuttaa helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä.»

»On hyviä syitä», vakuutti lehti, »panna hänen ansioluetteloonsa pitkä sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävän ovelasti tehtyjä.»

Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla, että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert-niminen allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.

Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle eikä enää nukkunut öisin.

III

Kun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:

— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n kyökkipiian.

— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan paras kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki järjestyksessään.

Oikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa. Kun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle kunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin. Ja kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä, niin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä. Siten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo kaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento, jolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka äkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan, saattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli koko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi, että Putois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli vavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot eikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan aavemainen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.

Eräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen kyökkipiikansa oli joutunut veijarin verkkoon, ja tuli aika, jolloin hän ei enää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi itsepäisesti ilmaisemasta viettelijäänsä.

— Kyökkipiian nimi oli Gudule, sanoi neiti Zoé.

— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran, joka kasvoi hänen leuassaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti. Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta, radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.

»Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on.»

Gudule pysyi mykkänä.

Yht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:

»Se on Putois!»

Kyökkipiika itki eikä vastannut. »Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin arvannut? Se on Putois! Poloinen! Poloinen! Poloinen!»

Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta. Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten mainittiin herra Maréchalin, »Kalastajasovun» kapakan isännän, palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. »Tuo hirviö!» siunustelivat kummitädit.

Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet siivoja ja siveitä.

Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse, ja hän kuuluu toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa, hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Monen monta kertaa olimme erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä. Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin. Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa, haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla juopuneiden yökulkijain loilotuksia.

Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri, jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut, penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme, lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille, typerimmällekään faunille Sisilian tai Thessalian mailta. Mutta puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.

Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: tunnuskuvallinen ja filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä, milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet myhäilemään. Usko Putois'han kiinnosti häntä lyhykäisenä yhteenvetona kaikista inhimillisistä uskomuksista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta. Hän jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:

»Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni... Ja kuitenkin sinä tiedät hyvin...»

Hän vastasi vakavasti:

»Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä, ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta.»

Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja. Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois, mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin, osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.

Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suunnattoman menestyksen, joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen saavansa nähdä oman valheensa ilmielävänä edessään.

Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi puhutella rouvaa.

»Mikä mies hän on?»

»Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta.»

»Onko hän sanonut nimensä?»

»On, rouva.»

»No, mikä hän sitten on nimeltään?»

»Putois.»

»Kuinka sanoit nimen olevan?...»

»Putois, niin, rouva, Putois.»

»Onko hän täällä?...»

»On, rouva. Hän odottaa kyökissä.»

»Oletko nähnyt hänet?»

»Olen rouva.»

»Mitä hänellä on asiaa?»

»Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa.»

»Mene kysymään, mitä hän tahtoo.»

Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi uskoa, että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties ei ollut valehdellutkaan.

Riquet.

Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä kera Seine-kadun varrella sijaitsevan vanhan rapistuneen talon asettuakseen uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja kohtalo päättäneet.

Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat keittiöön saakka polkien jaloissaan hänen ruokalautastaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja matot temmattiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.

Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas.

Zoé neiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:

— Ole nyt hiljaa!

Ja neiti Pauline oli lisännyt:

— Riquet, sinä olet hassu!

Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.

Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen kärsimyksensä olivat suurimmat.

Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut ja kattilat, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt, kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.

Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan, pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun, ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi. Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.