Part 14
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan. Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli. Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli» oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässyt vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan. Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen, karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin, ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren esikaupungin ja Richer kadun silmissä.
VII
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea. Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja. Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau, leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi, ruokottomaksi suultaan.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään vääryyttä. Hän kosti niille, jotka eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä heikommilleen. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikkupoika, joka oli kysynyt häneltä, oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän paisuu rikkaaksi myymällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta, eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli ratkennut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä enemmän hän joi viinaa.
Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän.
Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina toisinaan juoda tilkka, se virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä, kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalanpäivän kierrellen rouva Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut, pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edestakaisin hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa kuumaa Theodore-muorin kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti aisan varressa... Hän muisti huutonsa, kuinka se, kimakkana kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
—. Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sitten, tuon oikeusjutun jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin ennen. Minä en ole enää sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jaloilleen. Kaikki kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.
VIII
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla, joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika. Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa. Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien, rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista. Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella, kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan jäätävä vilu, mutta... joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi; hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä, käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin.
Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa.
— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa!... Ja mitä se hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: »Alas lahtarit!» En teitä enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei häntä saa loukata joutavilla sanoilla... Minä kehoitan teitä uudestaan menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina Crainquebille katosi sateeseen ja pimeyteen.
Putois.
I
Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kuuristuneena yli neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää.
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Karttava katse.
— Pieniä ryppyjä ohimoilla.
— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
— Korvalehdet aivan uurteettomat.
— Ilmeettömät kasvonpiirteet.
— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen ajatuksiaan.
— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelävartaloltaan.
— Mutta silti tavattoman väkevä.
— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...
— Joka oli julman suuri.
— Hänen äänensä oli laahaava.
— Ja puhe mesimakeaa.
Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
— Zoé, mehän unohdimme: »kellahtava tukka, harva hiuskasvu». Aloittakaamme uudestaan.
Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
Herra Bergeret vastasi vakavasti:
— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Ëloi Bergeret, joka ei mielistynyt mihin hyvänsä, piti tätä »hokemaista» suuressa arvossa, varsinkin katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä »Putois'n anatomiaksi». Ja hän sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta eräissä suhteissa enemmän kuin Laskiais-ukon. »Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus», sanoi hän, »onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa». Hän ajatteli täten siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä ja kahdettaneljättä lukua.
— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tâtisi ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Sain-Omeriin taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: »Luulenpa, että Putois on taas pujahtanut täällä.»
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...
— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi! Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän nyt entistä vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis, että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät rauhaisaa ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir-nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään päivällistä Monplaisiriin, missä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin, ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailulla. Oli sydäntävihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.
— Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään. Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi viimeisen kerran noudattaneensa noita rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä kutsun hylkäämiseen, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.
— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut valehdella kuin muutkin.
— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: »Luojan kiitos, että Zoé on saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.»
— Niin, se on totta! sanoi Zoé.
— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä päivänä sanomaan äidillemme: »Ystäväiseni, odotan teitä varmasti sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.» Äitimme, jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei ollut olemassa. »Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.»
Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusaimet näyttivät olevan ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä tulevankaan sen tuttavuuteen.
»Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?»
»Työhön puutarhaamme.»
Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka epätodennäköinen hänen esteensä oli.
»Tuo mies», sanoi rouva Cornouiller, »voi yhtä hyvin tulla työhön teidän... puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina.»
»Hän ei pääse viikolla muilta töiltä.» Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:
»Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?»
»Putois», vastasi äitini arvelematta. Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:
»Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni... Missä hän asuu?»
»Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä hän milloinkin on työssä.»
»Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä... hulttio. Älä luota liioin häneen, ystäväiseni.» Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.
II
Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:
— Puhuimme juuri miehestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä pitäin hän on ollut toiminnassa.
— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra Goubin hieroen lornjettilasiaan.
— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria. Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: »Minä odotan puutarhuria.» Ja puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.
— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun häntä ei ollut olemassa?
— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.
— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin halveksivasti.