Part 13

Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan, vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon sammuneen, ja hän mutisi:

— Johan nyt jotain!...

Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.

Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.

Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.

Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:

— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.

Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:

— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.

Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:

— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?

Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.

Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa, sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään epäileväisesti kaikelle, mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän mutisi:

— Hm, hm!... Minä en näe mitään sellaista raportissa...

Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:

— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on erinomaisen epäviisasta.

Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.

III

Crainquebille oikeuden edessä.

Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan, jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne olivat kukistavia. Presidentti lausui lopuksi:

— Te siis tunnustatte sanoneenne: »Alas lahtarit!»

— Minä sanoin: »Alas lahtarit!» koska herra konstaapeli sanoi: »Alas lahtarit!» Silloin minä sanoin: »Alas lahtarit!»

Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja, joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei ollut lausunut. Hän oli sanonut: »Alas lahtarit!» ikäänkuin hän olisi sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?

Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.

— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?

Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian vaikeaa.

— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi presidentti.

Ja hän kutsutti todistajat esiin. Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:

Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan päivällä huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli pysähdyttänyt rattaansa talon N:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehoitin häntä kolme eri kertaa liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle huudolla: »Alas lahtarit!» mikä mielestäni on törkeä solvaus.

Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun, Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegioonan upseerin.

Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.

Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.

— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion edessä.

— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja Matra, — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?

— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.

— Mitä hän sanoi teille?

— Hän sanoi: »Alas lahtarit!»

Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.

— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman' kiirehtiväisesti.

Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.

Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, »noita yhteiskunnan vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja joka päivä saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki.»

Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, »jotka eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon kuuluminen oli hänen ylpeytensä».

Presidentti kumarsi päätään.

Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä. Hän oli myöskin kansallismielisten vaaliehdokas Vieilles-Haudriettes-korttelista.

Hän jatkoi:

— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut esiintymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan. Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: »Alas lahtarit!» Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: lahtari, teurastaja, poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — »Alas lahtarit!» sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä sanat. Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat herrat, epäillä sitä.

Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä. Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne, hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu, kunnialegioonan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri, kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: »Alas lahtarit!» niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva, vainoomishulluutta.

Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: »Alas lahtarit!» jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo. Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana. Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.

Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.

Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin, joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.

— Komsarjus!... komsarjus!... Kuulkaas, komsarjus!...

Ja hän huokasi:

— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti käymän...!

Sitten hän teki tämän huomion:

— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi. Komsarjus, eikö ne teistäkin puhu liian nopeasti?

Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt päätänsäkään.

Crainquebille kysyi häneltä:

— Miksette vastaa minulle mitään?

Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:

— Puheliaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?

IV

Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.

Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut oikeuspalatsiin, aprikoi, mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut. Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarréen olkapäälle ja sanoi:

— Siitä presidentti Bourriche ansaitsee kunnian ja kiitoksen, että hän on osannut torjua turhan uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta henkisestä ylpeydestä, joka pyrkii tietämään kaikki. Jos tuomari olisi asettanut vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun ristiriitaiset todistukset, niin hän olisi joutunut tielle, jolla ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on poikkeukseton. Mitä arvoa niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen. Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.

Eräänä päivänä, kun Walter Raleigh, ollessaan: vankina Lontoon Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi rähäkkä hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä ääreen hän ajatteli saaneensa; tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella semmoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.

Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Mutta siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden kieltäminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja sekä siviili- että sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.

Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys jättääkseen tuomioitansa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia. Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa? Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi, sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisen järjestysvallan kategoriain mukaan.

Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Korsikassa), ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut, että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä, eikä myöskään, että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.

Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä. Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä. Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: _Testis unus, testis nullus_. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on pelkkä olio. Pelkässä oliossa ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen, jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64 antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä säde tuomiopöydän ääreen.

Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen eräänlaisesta erehtymättömyydestä — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia. Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä. Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista. Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta. Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64 pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi koppeloartisokan lehdistä on syödä koko artisokka, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään (_Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu_).

Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:

»— Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus. Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella, että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta, että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan, niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on valta puolellaan. Ilman santarmeja tuomari olisi vain poloinen haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan. Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on vakiutuneitten vääryyksien pyhittämistä. Näemmekö sen koskaan asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille? Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.

»Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi, diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.»

Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut, sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää, mitä esivallan jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä inhimilliseksi ja herkkätunteiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta, sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta, on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud julistaa, totta kyllä, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja siinä tapahtuu oikeus.

Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.

Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edestakaisin istuntosalin eteisessä.

Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin, vastasi raapien nenänpäätään: — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kunhan vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.

V

Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.

Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet. Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus poliisioikeudessa.

Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: »Alas lahtarit!» Ja että hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta, se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä, hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.

Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika, joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut: »Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!» salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen ilmestyskirjansa.

Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä, josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen, säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:

— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan! Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.

— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?

— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.

— Suittaa olla.

— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.

— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?

— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.

— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.

Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:

— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.

— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään harvinainen tapaus, kaukana siitä.

— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsirattaani?

VI

Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.

Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin Montmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi, tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia, aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä peukaloiden:

— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.