Part 12

Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella, osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus. Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi. Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas, kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N———— kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.

— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti kiintynyt.

Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä, mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä ihastuttavana.

Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää ollut sormusta.

— Mihin on ametystisi joutunut?

— Olen sen kadottanut.

— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa ja Napolissa säilytettyjä kauniimpi?

Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan hänen puolestaan:

— Niin, se on merkillinen juttu. Hän on kadottanut ametystinsä.

N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui meluisasti vaimoansa:

— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että Du Fau on kadottanut ametystinsä.

Sitten hän kääntyi puhumaan minulle:

— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi, kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.

Rouva N———— keskeytti miehensä kertomuksen:

— Minkätähden huolit sitä kertoa?

Mutta N———— jatkoi vääjäämättä:

— Maltahan, ystäväni! Minä kerron kertomani, selitän ametystin historian, Ystävämme Du Fau ei suostunut lähtemään kanssamme maaseudulle, kuten aina ennen. Me olimme kutsuneet hänet erittäin sydämellisesti, vaimoni ja minä, mutta hän jäi Trouvilleen serkkunsa, rouva de Maureil'n luo ikävystyttävään seuraan.

Rouva N———— väitti vastaan, mutta hänen miehensä toisti:

— Ikävystyttävään seuraan, kuten sanoin. Hän souteli päivät pitkät rouva Cèren kanssa.

Du Fau huomautti tyynesti, ettei N————n kertomassa ollut sanaakaan totta. Viimeksimainittu laski kätensä parhaan ystävänsä olalle ja virkkoi:

— Uskallahan väittää minun valehdelleen!

Hän päätti kertomuksensa:

— Du Fau seurusteli yöt päivät rouva Cèren tai hänen haamunsa kanssa; rouva Cère näet kuuluu olevan vain entisensä varjo. Cère lepäsi rannalla kaukoputkineen. Erään sellaisen retken aikana Du Fau kadotti ametystinsä. Sen onnettomuuden jälkeen hän ei tahtonut enää jäädä päiväksikään Trouvilleen. Hän poistui rannikolta sanomatta hyvästi kenellekään, astui junaan ja saapui luoksemme maalle, missä kukaan ei enää häntä odottanut. Se tapahtui kahden aikaan aamulla. »Tässä minä olen», lausui hän minulle aivan tyynesti. Onpa originaali!

— Entä ametysti? kysyin minä.

— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin. Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.

Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut epäilemistäkään.

— Onko tuo kivi ollut hallussanne? kysyin Hendeliltä.

— On, möin sen viime vuonna

— Oivallinen kappale? Mistä sen saitte?

Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi vuotta sitten, erään maailmannaisen... rouva... tunnette kenties... rouva Cèren vuoksi.

Valtameren Kristus.

Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.

Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème, Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet:

— Ei ole milloinkaan tuotu pyhään maahan, Jumalan tuomiota odottamaan, kunnollisempia ihmisiä ja parempia kristityitä kuin Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré.

Pienten alusten siten tuhoutuessa laivureineen lähellä rannikkoa upposivat ulapalla suuret laivat, eikä kulunut päivääkään, jona Valtameri ei ajanut rantaan jotakin pirstaletta. Eräänä aamuna näkivät rantaa soutavat lapset meressä lepäävän kuvan. Se oli Vapahtajan kuva, puusta veistetty ja luonnollista kokoa, ja näytti tekotavaltaan vanhanaikaiselta. Hyvä Jumala ui siinä aalloilla käsivarret ojennettuina. Lapset vetivät sen venheeseensä ja kuljettivat kotiin. Otsaa kiersi orjantappurakruunu; hänen jalkansa ja kätensä olivat lävistetyt. Mutta naulat olivat poissa, ja ristikin oli hävinnyt. Käsivarret ojennettuina uhrautumisen ja siunaamisen merkiksi hän ilmeni sellaisena kuin hänet olivat nähneet Josef Arimatialainen ja pyhät naiset hänet haudatessaan.

Lapset veivät kuvan kirkkoherralle, joka lausui heille:

— Tämä Vapahtajan kuva on vanhaa työtä, ja henkilö, joka sen on veistänyt, on epäilemättä aikoja sitten kuollut. Vaikka Amiensin ja Parisin kauppiaat myyvät nykyjään sadasta frangista, vieläpä korkeammastakin hinnasta, mainioita veistoksia, on kumminkin myönnettävä, että menneiden aikojen veistäjät olivat hekin kyvykkäitä. Mutta minua riemastuttaa erittäinkin se ajatus, että Jeesus Kristus, saapuessaan siten, käsivarret levitettyinä, Saint-Valeryn rantaan, on tahtonut siunata julmasti koeteltua seurakuntaamme ja ilmoittaa olevansa laupias niille ihmisraukoille, jotka lähtevät kalastamaan henkensä uhalla. Hän on se Jumala, joka kulki vetten päällä ja siunasi Kephaan verkkoja.

Kirkkoherra Truphème sijoitti Kristuksen kirkkoon, pääalttarin liinalle, ja meni tilaamaan puuseppä Lemerreltä kauniista oksattomasta tammipuusta tehtävää uutta ristiä. Sen valmistuttua kiinnitettiin siihen Vapahtaja aivan uusilla nauloilla, ja risti pystytettiin kirkon laivaan, kirkkoraadin penkin yläpuolelle.

Silloin nähtiin, että hänen silmänsä olivat täynnä laupeutta ja ikäänkuin taivaallisen säälin kostuttamat.

Eräs kirkkoraadin jäsen, joka oli läsnä ristiä pystytettäessä, oli näkevinään kyyneliä vierivän jumalallisille poskipäille. Mutta seuraavana aamuna, astuessaan kuoripojan kanssa kirkkoon lukemaan messuansa, herra kirkkoherra kovin hämmästyi havaitessaan kirkkoraadinpenkin yläpuolella tyhjän ristin ja Kristuksen makaamassa alttarilla.

Pyhän toimituksen suoritettuaan hän kutsutti heti puusepän ja kysyi häneltä, minkätähden hän oli irroittanut Kristuksen rististä. Mutta puuseppä vastasi, ettei hän ollut siihen koskenutkaan, ja kuulusteltuaan suntiota ja neuvoston jäseniä herra Truphème sai varmuuden siitä, ettei kukaan ollut kirkkoon astunut siitä lähtien, kun Vapahtaja oli sijoitettu kirkkoraadinpenkin yläpuolelle.

Kirkkoherrasta nämä asiat tuntuivat ihmeellisiltä, ja hän mietiskeli niitä viisaasti. Seuraavana sunnuntaina hän puhui niistä seurakuntalaisille saarnassaan kehoittaen heitä uhraamaan ropojansa, jotta voitaisiin pystyttää risti, joka olisi entistä kauniimpi ja arvokkaampi kannattamaan häntä, joka oli maailman lunastanut.

Saint-Valeryn köyhät kalastajat antoivat niin paljon kuin voivat, ja lesket toivat sormuksensa. Niin kirkkoherra Truphème voi lähteä heti Abbevilleen tilaamaan uutta ristiä. Se oli valmistettava mustasta, aivan kiiltävästä puusta ja yläosaan piti kiinnittää levy ja siihen kultaiset kirjaimet INRI. Kaksi kuukautta myöhemmin se sijoitettiin samaan paikkaan kuin edellinen, ja Kristus kiinnitettiin siihen peitsen ja sienen väliin.

Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua alttarille.

Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille, ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina pääsiäisen jälkeen vuonna 18--. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen alttarin valkoiselle vaatteelle.

Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre, Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä rannasta Vapahtajan oikean ristin.

Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta; hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.

Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.

Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.

Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin käsin, lankuissa olleilla nauloilla.

Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»

Crainquebille.

I

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä. Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea, kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan solvaamisesta.

Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä salissa hän näki tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan, ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.

Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, joten siis Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että inhimilliset lait.

Hänet valtasi peljästys, eikä syyttä. Ollen vailla filosofisia taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan, olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme — dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat, jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi joltisellakin syyllä saattanut sanoa:

— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista, tai ei hänen läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.

Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:

— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen, mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä tuomioistuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut puhuttavan pyhistä dekretaaleista.

Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:

— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti, en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.

Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin, valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta; mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut syytön.

Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle raskauttavat asianhaarat.

II.

Crainquebillen seikkailu.

Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä purjolaukka näet on köyhän parsaa.

Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui Montmartre-katua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti kimpun laukkoja ja sanoi:

— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?

— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.

— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!

Ja rouva heitti kimpun rattaille takaisin inhoa ilmaisevalla liikkeellä.

Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi Crainquebillelle: — Liikkukaa eteenpäin!

Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa ottamaan, mitä katsoi mieleisekseen.

— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan rouva vastaan.

Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua sydämelleen.

— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.

Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi käsivarrella, jo oli odottamassa.

Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran Crainquebillelle:

— Liikkukaa eteenpäin!

— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.

— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.

Sillä aikaa kenkäkaupan rouva puodissaan koetteli sinisiä kenkiä kahdeksantoista-kuukautiselle lapselle, jonka äidillä oli kiire. Ja laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.

Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia. Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua eteenpäin. Hän jäi paikalleen.

Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka uhkailee yhtä-myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli numero 64 niukka varoituksineen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään, on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.

— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!

Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen, ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla yksinkertaisella tavallaan:

— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.

Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:

— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa vaan.

Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta kohti. Ja se katse sanoi:

»Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla. Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria kolottaa, ja huutanut: 'Kaalia, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta, aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa, ja teidän pilanne on sydämetöntä.»

Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän siinä nähnyt mitään, mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.

Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muutto- ja raitiovaunuja ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaununajajat, jotka katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin sipulisaksa!

Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin, ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.

— Hyvä, sanoi hän.

Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen lyijykynäntyngän.

Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan vaununpyörään.

Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:

— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa! Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!

Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan. Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme liturgiseen muotoon: »Alas lahtarit!», niin nämäkin kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.

— Ahaa! te sanotte: »Alas lahtarit!» Hyvä. Seuratkaa minua!

Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä, sinisellä puserollaan:

— Minäkö sanon: »Alas lahtarit?» Minä?... Oh!

Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi, mutta varmasti:

— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.

— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.

Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin eteen.

Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:

— Vai sanonut: »Alas lahtarit!» Oh!...

Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä, ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi talteensa, rouva Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.