Part 11

— Isä, isä!

Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.

Hän sanoi jälleen:

— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini, minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!

Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden, hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:

— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa, antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani, antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja sanoi ääneen:

— Rippi, olkaa hyvä!

Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:

— Hei, kuulkaa, kirkkoherra! Hoi, kuulkaa, apulainen!

Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.

Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:

— Mitä tahdotte?

— Tahdon käydä ripillä.

— Tähän aikaan päivästä ei käydä ripillä.

— Minä tahdon käydä ripillä.

— Menkää matkaanne.

— Tahdon tavata kirkkoherran.

— Miksi niin?

— Päästäkseni ripille.

— Kirkkoherra ei ole tavattavana.

— Siinä tapauksessa ensimmäisen apulaisen.

— Hänkään ei ole tavattavana. Menkää menojanne.

— Toisen, kolmannen, neljännen tai vihoviimeisen apulaisen.

— Menkää tiehenne!

— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on pahempi kuin vuonna 93!... Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä, jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia, tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä pyydetään kauniiseen rippiin.

— Menkää tiehenne!

— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!

Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.

Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen: päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.

Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien, umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.

Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko, yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei ole milloinkaan epätoivoinen.

Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmia ja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen, Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin, Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, että Gestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.

Gestas, dixt' li Signor, entrez en paradis.

Signora Chiara.

Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista. Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan atellaannin.

Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki. Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit, ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.

Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi, kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi. Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin, kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan ilman todistajia.

Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti, astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.

Giacomo Tedeschi lähestyi häntä ylen huolestuneena, kuten näytti.

— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas, ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet... Päänsärky, ankara päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!

Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä, Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin tautien historiaa.

Giacomo Tedeschi painoi potilastaan leposohvaan ja virkkoi:

— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu! Haminastanne pakottaa.

Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki ja tempasi irti erään hampaan.

Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi huusi tuiman iloisesti:

— Kaunis hammas! Kaunis, erittäin kaunis hammas!...

Kaiverrettu kivi.

Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia, hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.

Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman hämmästyneenä.

— Pitikö minulla olla jotakin sinulle kerrottavaa?

— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»

Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle. Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa. Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.

Hän kosketti otsaansa sormellaan.

— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset, ja niiden heijastus otsassa ja poskissa... Tummansiniset silmät, jotka luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman... Iho raikkaan lämmin... Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi... Koeta joka tapauksessa saada selville, onko...

Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:

— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.

* * * * *

Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva: satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta suuren ja vaikuttavan taideteoksen.

Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.

— Tule, lähdetään!

Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä lähtemään.

Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.

— En tiennyt, että sinulla oli sellainen oivallinen kivi.

Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.

Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.

— Kas kummaa! huudahdin minä. Se on ametysti.

— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko sitä vanhaksikin?

Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan, vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin asiasta ystävälleni.

Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi. Samoin uskoi ystävänikin.

— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.

— Kuka heistä?

— Siitä minulla ei ole täyttä selkoa.

— Theokritosko?

— Niin, kenties Theokritos.

Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman sanaryhmän:

KHPH

— Niistä ei synny mitään nimeä, virkkoi ystäväni.

Minä huomautin hänelle, että kirjaimet kreikankielisinä merkitsivät

KERE.

Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen takaisin sormeensa.

— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?

— Madeleine-kirkolle päin. Entä sinä?

— Minä?... Minne menisinkään?... Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin. Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija, arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin ikävystyttävä.

Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:

— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.

Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille jakamaansa viisautta:

— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton harvinaista!

Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:

— Olet asettanut oman vaakunasi, pienen puun sijaan tuon bakkanaalin?

— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna. Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se, mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.

Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät ovessa kuin kylpyammeen hanat.

— Sanoitko meneväsi kiireen kaupalla Gaulot'n luo?

Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle. Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.

— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä talossa asuu rouva Cère?

Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen, jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi heikolla, melkein valittavalla äänellä:

— Niinkö luulet?

— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.

Hän nyökkäsi.

— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä. Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.

Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki ihmettelyni.

— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi, hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä, jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten naishenkilöiden vuoksi.

Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.

Hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen, tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!

Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään, mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja. morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi mitään varmaa sanoa.

Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen. Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.

Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua, jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren. Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän kääntyi ja katsahti taaksensa.

Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.

Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot, poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.

— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.

Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen ametystisormuksensa.

Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin, tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja virkkoi sitten hieman epäröiden:

— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota naista. Ja onpa tosiaankin...

Hän keskeytti ja jatkoi sitten:

— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.

Hän kosiskeli tuota naista.

Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin. Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.

Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.