Part 16

Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen seinäviereen hän ajatteli: »Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!» Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen, mitä hän ei enää nähnyt, tai tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän asettui siten, ettei hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.

Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta, ja hän purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:

— Tule tänne, Riquet!

Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä avoimena ammottavaa vaatevasua.

Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni hän ja otti hänet syliinsä.

— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!

Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään eikä kuulevinaan.

— Riquet, katso minuun!

Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:

— Ole siellä, tuhma elukka!

Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.

Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen liikkumattomana, henkeä vetämättä.

Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli niin surkeasti paiskattu, ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:

— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asematalo, suurenmoisen muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä. Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis. Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä, josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat kammottavan esimerkin!... Tule, Riquet!... Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin rappeutunut Gabriel'in ja Louis'n ajoista... Mutta missä on koira?... Riquet! Riquet!...

Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.

— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin latomus liinavaatteita käsivarrellaan.

— Vaatevasussa, isä.

— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra Bergeret.

— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.

Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä eteiseen asti liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa. Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.

Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn: omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.

Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita, työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita, ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään, leppeä sävy hienon kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka näytti häpeävän sitä, että oli joutunut kadulle.

Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:

Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava, olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi, makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumal-olennot, jotka aamuisin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit, joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin minun?

Riquet'n ajatuksia.

I

Ihmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät suunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä pysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.

II

Kun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo pistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen, jos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi omastaan minun tähteni.

III

Koirien haju on suloinen.

IV

Minun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana nojatuolissa. Se johtuu siitä, että hän on jumala. Myöskin uunin edessä on lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.

V

Minä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka muodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin ne, joita minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella järjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On vaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.

VI

Syöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka väijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.

VII

Kaikki katoaa ja seuraa toinen toistaan. Minä yksin olen pysyväinen.

VIII

Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet, olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.

IX

Unessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja kammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.

X

Mietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'tä, sillä hän on väkevä ja peljättävä.

XI

Teko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai ruokaa, on hyvä teko.

XII

Yön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta isäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.

XIII

Rukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran sinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä laupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita liharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella puutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut huoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique keittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan sinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.

XIV

Koira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo isäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa elämää.

XV

Eräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu salin läpi kastellen kiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.

XVI

Ihmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata ainoastaan muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät mielellään tottele koiria.

XVII

Koiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy alati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.

XVIII

Ei koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä tulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on salaperäinen.

XIX

Avuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä ja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa, jotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en, karatessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.

XX

On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua. Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.

Vanhurskaat tuomarit.

Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin sekaantunut anarkistien vehkeisiin.

En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua. Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä. Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava. Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen. Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.

Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat, mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.

Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:

— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.

Toinen tuomari vastasi:

— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa muuttuvainen.

Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:

_Ensimmäinen tuomari_: Laki on pysyväinen.

_Toinen tuomari_: Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.

_Ensimmäinen tuomari_: Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.

_Toinen tuomari_: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuotteena se on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.

_Ensimmäinen tuomari_: Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.

_Toinen tuomari_: Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.

_Ensimmäinen tuomari_: Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.

_Toinen tuomari_: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin, mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.

_Ensimmäinen tuomari_: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen: _Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in saecula_.

_Toinen tuomari_: Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa, kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.

_Ensimmäinen tuomari_: Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.

_Toinen tuomari_: Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Kun on opastettava meille, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, eivät Zoroaster ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.

_Ensimmäinen tuomari_: Ensimmäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus. Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.

_Toinen tuomari_: Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?

_Ensimmäinen tuomari_: Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.

_Toinen tuomari_: Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu. Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.

_Ensimmäinen tuomari_: Tuomarin ei ole tutkiminen, ovatko lait oikeat, koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä oikein.

_Toinen tuomari_: Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön, mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.

_Ensimmäinen tuomari_: Lakien arvosteleminen ei sovi siihen kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.

_Toinen tuomari_: Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin niitä lieventää?

_Ensimmäinen tuomari_: Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja filosofeja.

_Toinen tuomari_: Me olemme ihmisiä.

_Ensimmäinen tuomari_: Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.

_Toinen tuomari_: Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta vääryyttä.

_Ensimmäinen tuomari_: Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen mukainen.

_Toinen tuomari_: Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.

_Ensimmäinen tuomari_: Lakien alkuperuste on jumalallinen, ja vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä, tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta henki on häilyväinen.

_Toinen tuomari_: Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin, ja se syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan, tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta henki on elävä.

Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, jossa heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimmäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:

— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä ajattelet siitä, Rusko?

Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta on tuleva ennemmin tai myöhemmin.

— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän, kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä tahtoisin, että hevosten lait olisivat hepovaltaisia, se on: hevosia ja hevosten parasta suosivia.

— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.

— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloin kun on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.

— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä jumalallinen järjestys pysyy voimassa.

— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut, eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?

— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa, mikä tapahtuu. Se on hyvä. Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää. Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.

— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla, kun et ymmärrä, että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.

Herra Thomas.

Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan ja kuului maakuntalaiseen pikku-aateliin. Hän oli antautunut virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita, jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun mihin periaatteeseen kajoaa, löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.

Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas, ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän katsoi itsensä liian köyhäksi sitä edustamaan.

Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin, että juuri hänen kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan, teki hänet epäinhimilliseksi ja välistä riisti häneltä kaiken arvostelukyvyn.

Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja selvästi saattoi nähdä, että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää, että sillä semmoisenaan on ansionsa ja hyveensä, että se ori sovittavaa. Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle tulevaa, joka on rikkonut.

Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä, että hän oli niin hyvä. Ollen tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa takia hän oli heltymätön.

Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri oli rakennettu hänen virkapiiriinsä; jotain valkeaa, siistiä, mykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään, ja vartia keskellä vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet hulluja tehdäkseen.

Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko tylsämielinen tai raivohullu.

Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli, että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: »Olen saattanut heitä taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän.»

Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin, ja ylt'yleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.

Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut intohimojaan, jos hän olisi tiennyt, mitä intohimot olivat. Mutta nyt hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavakseen nämä jumalatonta koulua vastaan tehdyt valitukset, eikä hän huomannut omaa ylen suurta alttiuttaan niitä ajamaan.

Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä tuloksia.