Part 3

Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella. Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys, yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin, ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin lemmikkieläintä.

Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana. Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut, enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä. Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota minä melkein pidän lievänä pilkantekona.

Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.

Kuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!

Hinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.

Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä. Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.

Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.

Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.

Sallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!

Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!

Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista eläneiden pässin jäännösten kimpussa.

Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.

Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja kymmenen äyriä.

KAMREERI ANDERSSONIN KELLOKOKOELMA.

Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään, toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.

Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika". Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin, kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää heiltä edes heidän aamukahviaan.

Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa, kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut: "Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä, ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.

Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja, neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen, mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä luottamusta.

Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus, pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta, jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta, joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä, vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina. Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.

Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa, kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon. Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta, kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja riemusta.

Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä; kellot herrastelivat noissa neljässä.

Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa esiin, osoitti kelloa ja sanoi:

Wie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]

Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin silloin pois sekä huovat että lakanat.

Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.

Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta, muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan, ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.

Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri. Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.

Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.

— Hm... anteeksi... onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja standaareja?

— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka...

— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, _ei ensinkään_.

— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi tavallisia?

— Ei... ehei... no... ky... kyllä... niin no, antakaa olla! Suuri, hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa... ja... sitten pikkuruinen, viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm... anteeksi! Minun pitäisi ehtiä junalle, ja minun kelloni... Mitähän kello nyt lienee?

Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.

— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.

— Rakas muisto.

— Ette kai... hm... anteeksi... Ette kai tahtone myydä sitä?

— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.

Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon piilopaikkaan.

— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!

Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.

— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin kolmesataa kruunua.

— _Ei koskaan_, herra!

Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti Holmin huoneessa.

— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot... mitä sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?

— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.

— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä...?

— _En koskaan_, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain omaisuuteni.

Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta, Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin sääryksetön sukka ilman jalkaa.

Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.

— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.

Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.

— Tu... tu... _tuhat_ kruunua, neiti!

— Käteistäkö?

— _Käteistä_, neiti Holm.

— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta... mutta... ei, minä _en voi!_ Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa...

Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan. Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman mitään varjoa.

Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja marsalkansauva rensselissä.

Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.

Kamreeri puhui:

— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli vaan tekosyy saadakseni nähdä _sinua_, suloinen tyttö. Olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa. Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!

Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse. Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:

— _Oma_ Anderssonini...

Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:

— Andersson, säästä minun kainouttani...

Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.

Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan, joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan oman makuukamarinsa kynnyksen yli.

Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen kellonjalustalle yöpöydällensä.

Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin _hänen_ kellonsa, vetävän sen ja ripustavan sen _omaan_ kellonjalustaansa. Läähättäen ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:

— Oh, Ander...

Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa, Allidan kello kädessään...

Tavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!

— Mi... mi... missä on äidinäidin kello, Allida?

— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en tahtonut sinulta rahaa pyytää.

— My-y-yit _kolmesta sadasta_ kruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!

— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; _minuthan_ sinä vaan tahdoit omaksesi?

— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet...

— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun ainoani maailmassa. _Nyt_ minä voin menettää sen, sillä nythän olet _sinä_ minulla!

Ja hän _piti_ hänet.

PIENI OHJAUS ITSEMURHAAJILLE.

Onko itsemurha ylimalkaan mikään luvallinen teko, siitä tahdon mieluimmin olla lausumatta ajatustani. Jos yleensä on sääntönä, ettei ihmisellä ole oikeutta vallita mitään muuta kuin minkä itse on hankkinut itselleen, niin olisi itsemurha suuri vääryys, sillä elämää ei ole kukaan itselleen antanut.

Ja kun tämä ei tahdo olla mikään filosofillinen tutkistelemus itsemurhasta, vaan ainoastaan käytännöllinen, teknillinen avustus toimituksen suorittamisessa, niin voimme huoleti jättää itsemurhan oikeusperusteet huomioonottamatta, ja sitäkin enemmän, kun useimmat itsemurhantekijät tavallisesti ovat jo ennen osoittautuneet olevansa sangen ennakkoluulottomia ja hyvin vähän uskonnollisia.

Lähdemme siis siitä otaksumisesta, että sinä varmasti olet päättänyt tehdä pikku itsemurhan ja ettei mikään voi tätä sinun päätöstäsi järkyttää.

Ainoastaan sillä edellytyksellä saat lukea kauvemmas; muussa tapauksessa pitää sinun hypätä pari lehteä ylitse kirjassa. Olet silloin tosin menettänyt jonkun osan kirjan sisäänosto-hinnasta, mutta olet pelastanut henkesi.

Siis, hyvät naiset ja herrat itsemurhaajat, kun nyt olemme jääneet keskenämme, tahdomme tutkia, mitä teidän itsemurhassanne on tehtävä. Ensimmäisintä ja parasta ja viisainta siinä on lykätä se tuonnemmaksi. Elämä on muuttumatonta ja olosuhteet vaihtelevat ja monissa asioissa ei hoppu ole hyväksi. Ensinnäkin: mikä on syynä itsemurhaanne? Pätevintä itsemurhassa on hyvä syy. Yksi syy, jonka maailma helpoimmin hyväksyy, on se, että tyttö, jota rakastatte, menee jonkun muun mieshenkilön kanssa naimisiin. Se varmaan onkin sangen ikävää, ja jos sinä siitä syystä päätät mennä kuolemaan, niin ei siitä ole juuri sen erinomaisempaa sanomista.

Mutta malta! Älä heti kuole! Jotakin inhimillistä saattaa tapahtua hänen miehelleen ja sinä voit saada tuon rakastettusi naisen jälleen, rikkaampana, kehittyneempänä, tutustuneempana miehiseen kehnouteen ja kiitollisempana sinun hyvistä ominaisuuksistasi, tottuneempana taloustoimiin, taitavampana keittämään, säästäväisempänä kuin konsanaan ennen. Jos se on hänen kauneutensa, johon olit enimmän kiintynyt, niin odota vähän; se ehkä on hyvinkin pian tiessään ja sinusta tuntuu kaipaus vähemmän katkeralta joka kerta kun näet hänet jälleen. Jos se oli hänen rikkautensa, jota rakastit, niin on sinulla vielä suurempi syy odottaa, sillä kymmenestä rikkaasta tytöstä yhdeksän papat tekevät konkurssin ennenkun viisi vuotta on kihlauksesta kulunut.

Nuoruudessani minä olin sangen köyhä eikä minulla ollut tarjota mitään rakastetulle naiselle, paitsi korkeintaan joku ajoretki tai puolen naulaa konvehtia silloin tällöin. Tosin olin sangen kaunis, mutta en kumminkaan niin erinomainen, että tytöt sen vuoksi olisivat tahtoneet odottaa minua nuo 10 tai 15 Vuotta, joiden kuluttua minä heidän laskelmiensa mukaan kykenisin hankkimaan tarpeelliset keittoastiat y.m. Sentähden ajelivat he minun hevosissani ja syödä maiskuttelivat makeisiani ainoastaan niin kauvan kun tuli joku muu minua arvokkaampi mies ja nai heidät, jolloin he kutsuivat minut teltanpitäjäksi häihinsä.

Minä tunsin heti, että minun täytyi kuolla, mutta samalla ajattelin aina: Sinun pitää odottaa, kunnes saat nähdä, minkälaisia tyttöjä tuo uskoton saa. Ehkä niistä tulee yhtä rakastettavia kuin äitikin, ja sill'aikaa kun odottelet kuolemaa, voit sinä edistyä hiukan, niin että sinustakin tulee auttavat naimiskaupat.

Se on tuo ajatus, joka on pelastanut minun henkeni, sillä ennenkun tuon rakastetun tyttöset ehtivät käydä rippikoulun, olin minä jo kauvan ollut naimisissa.

Jos se on taas kukkaro, joka kuristaa, niin odota aina ensimmäistä arpomista Unkarin kuninkaan luokka-arpajaisissa ennenkun kuolet. Miltähän tuntuisikaan henkenä leijaella ja saada käsiinsä sanomalehtinumero, jossa sinun nimesi olisi 200,000 edessä?

Otaksukaamme kumminkin että kaikki ylöslykkäys on lopussa ja että se hetki on ehdottomasti lyönyt, jolloin sinä menet lopettamaan itsesi.

Ensinnäkin on hankittava hyvä paikka. Vähänkin hienotunteinen mies tai nainen ei koskaan ammu itseään tai hirttäydy asuinhuoneissaan. Ei sovi hienon naisen tai herrasmiehen veristää sohvaa, roiskuttaa remmeleitänsä tapeeteille eikä vivuta itseään katto-orsiin niinkuin mitäkin sianliikkiötä. Eikä yleväluontoinen ihminen mielellään makaa arsenikista pöhöttyneenä vuoteellaan, kun palveleva sisar aamusella tulee lapikkaita noutamaan.

Pyydän eräällä esimerkillä saada valaista, kuinka kauheita, kauvas vaikuttavia seurauksia siitä voi olla, kun itsemurhalla saastuttaa jonkun asuinhuoneen. Eräällä maatilalla Savossa asui 1850-luvulla muuan kruununvouti, jolla ei ollut koskaan tapana maksaa kirjureilleen mitään palkkaa eikä antaa ruokaakaan. Ne kirjurit, jotka olivat nuoriamiehiä, tulivat kumminkin pulskasti toimeen ja ravitsivat mainiosti itseänsä nuoleskelemalla mustetta sormistaan ja hengittämällä kruununvoudin rasvaisen yönutun tuoksuja. Mutta muuan heistä, jolla oli vaimo ja seitsemän lasta, suuttui ja hirttäytyi housunviilekkeisiinsä vinttikamarissa, kuoli ja haudattiin, vaikka vaan puolijuhlallisuuksilla. Myöskin kruununvouti kuoli ja haudattiin, ja mitä herrat sitten yhtyessänsä sanoivat toisilleen, sitä en tiedä. Mutta talo myytiin eräälle herrasväelle, jolla oli pikku tyttöjä, ja vinttikamariin sijoitettiin kotiopettajatar.

Silloin alkaa tuo heittiö, hirttäytynyt kirjuri, joka eläessään oli niin kaino, että meni pihalle ja piilottautui nurkan taakse, kun tunsi että häntä rupeaa aivastuttamaan, ihan kursailematta kuljeskella henki- eli n.s. astraaliruumiissa kotiopettajattaren huoneessa öillä ilman takkia ja liiviä ja housunviilekkeet kaulahuivina, ja ilvehtii ja vetää peitosta. Kotiopettajatar, joka oli hieno tyttö, peljästyi pahanpäiväisesti ja sai tietoonsa hirttäytymisjutun, jonka jälkeen hän ei enää silmiänsä uneen ummistanut siellä. Uutta paikkaa hän ei saanut, toista huonetta ei liioin, vaan meni epätoivoissaan naimisiin eräälle raa'alle ja sivistymättömälle jolkille Iisalmen tienoilta ja etsiskelee nyt itse sopivaa nuoransilmukkaa ja hyvää hirsipuuta.

Ja kukahan tahtonee killua puussa, alttiina kärpäsille ja muurahaisille ja muille lentäville ja mateleville elikoille taikka maata vesakossa suuruksena ketuille ja muille pedoille?

Ja sitten kun sain kuulla, mitä ihmiset sanoivat ystävästäni Joonas Marjasesta, joka hukuttautui keväällä, niin minä varoitan jokaista sammuttamasta huoliansa ja henkeänsä aaltojen kylmässä sylissä. "No sen nyt tiesikin, maa ei ole koskaan tahtonut oikein pysyä hänen jalkainsa alla", sanoi yksi. "Valaa vedellä päätänsä oli Joonaksen erikoistaito", tuumaili toinen. "Onko kukaan kuullut, että Marjanen olisi koskaan nauttinut vettä ilman konjakkia?" kysäsi kolmas. "Se oli kai ensimmäinen kerta, kun se hutilus on mennyt asiaan pohjia myöten!" huudahti neljäs j.n.e.

Mitä itsemurhan paikkaan tulee, niin huomaamme siis, että jos karttaa sitä tekemästä sisällä huoneessa, ulkona maalla tai vedessä, soveltuu siihen melkein mikä paikka hyvänsä.

Nyt tavasta. Tässä jos missään pätee tuo, että "kaikki tavat ovat hyvät paitsi ikävät", ja ikävyys on sangen vaikea poistaa itsemurhasta. Kaikki nuo yleisimmät tavat: puukko, ampuma-aseet, nuora, vesi ja myrkky tärvelevät meitä enemmän tai vähemmän, ja sehän on ikävää. Sitäpaitsi eivät ne läheskään aina onnistu, ja sen vaan sanon, että jos siinä muista onnettomuuksista: tutkintoreppusista, rukkasista tytöiltä, epäonnistumisesta lukkarinvaalissa, konkurssista ja siinä ilmenevästä puutteellisesta kirjanpidosta, onkin jotain lohdutusta ja virvoitusta, niin on onnistumaton itsemurhaaja ja epäonnistunut kuolemankokelas mitä naurettavimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä taivaan kannen alla.

Mutta kas tässä muutamia hyviä tapoja hiipiä pois elämästä, varmasti mutta ilman suurempaa huomiota herättämättä.

Kaikki hyvät sunnuntaikoulukirjastot ja monet vakavamieliset, tunnolliset miehet selittävät tupakan olevan vaarallista myrkkyä. Jos sinun on mahdotonta elää, niin haikuuttele piippua joka päivällisen päälle — siinä keino, joka varmasti vie perille 80 vuoden kuluessa.