Part 4

"Väkijuomain pirullinen myrkky" on kyllä nykyajan jalon raittiustoiminnan kautta tunnettu. Ihmiselle, jolla vielä on jotakin toivottavaa elämältä, en minä, vaikka miljoonan saisin, tahtoisi tarjota lasillista jääkellarikaljaa, mutta jos kumminkin kaikitenkin olet päättänyt itse lopettaa elämäsi, niin juo puoli pulloa pilsneriä aamuin, päivällisin ja illoin, niin voitpa olla jotenkin varma siitä, että jos nyt olet 20—50 vanha eli tuossa itsemurhaajille edullisimmassa ja mieluisimmassa ikäkaudessa, niin eivät tuskasi kestä kovinkaan paljon yli puolen vuosisadan.

Matineeat Helsingissä kevätpuolella kuvataan "kuolettavan" ikäviksi. Mene pariin semmoiseen, se tulee helpommaksi kuin revolveri. Onnettomien rakastavaisten ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään päästäkseen lepoon ja rauhaan. Tavallisesti he "eivät voi elää ilman toisiaan". Itsessään erossa on jo kuolema rinnassa. Toisinaan se ei tapahdu juuri ihan äkkiä, mutta kyllä kumminkin sitä varmemmin. Tiedän naisen, joka "kuoli sydämen särkymisestä" 94 ikävuodellaan.

Jälellä on vielä tärkeä kysymys. Pitääkö itsemurhaajan kirjoittaa asianomaisille vai eikö, ja, edellisessä tapauksessa, mitä hänen pitää kirjoittaa?

Omasta puolestani luulen, että vaatimattomien ja rehellisten itsemurhaajain kirjeenvaihdosta olkoon voimassa se mikä muidenkin kunnon ihmisten: kirjoittakoot, jos heillä on jotakin kirjoittamista, muuten ei.

Se mistä itsemurhaajan on pääasiallisesti kirjoitettava, on tämä: hänen tulee ilmoittaa velkojilleen, mistä ja miten he saavat makson saatavistaan, hänen tulee juurtajaksain selittää, kuinka hän on ajatellut saada sovitetuksi elämänsä erehdyksen, jonka hän on aikaansaanut tappamalla itsensä, ja jos hänellä on vaimo ja lapsia, on hänen velvollisuutensa selvittää, kuinka ja missä määrin hän on teollansa parantanut heidän asemaansa, joka on näet hänen velvollisuutensa.

Näin luulenkin rehellisten ja kunnioitettavain itsemurhaajain aina menettelevän, mutta tähän saakka en, ihmeellistä kyllä, ole koskaan onnistunut tapaamaan mitään sellaista itsemurhaajan hyvästijättöä.

ITSEPÄINEN TYTTÖ.

— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että olet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa opettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.

— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni lapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on tunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en mene _koskaan_ naimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.

— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa mihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.

— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen tyttö.

— Seuraavalla viikolla tulee Erkki.

— Neljäntoista päivän päästä olet ehkä lapseton, isä.

He asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli neljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita, joita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän huoaten talon eikä enää ikinä palannut.

Ja illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa, että muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli murheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.

— Erkki tulee vasta kuukauden päästä, sanoi ukko eräänä päivänä.

— Silloin viipyy tyttäresi vielä kolme viikkoa maan päällä.

Tyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa nuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin rintapielet.

Hän katsoi tyttöön ja tyttö punastui, hän tervehti ja tyttö pakeni.

Seuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä valkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan neiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.

Pojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä oli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka... ah... taiteilijasydän.

Oluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja lähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.

He kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan nyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset naksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja taikka joitakin kehnoja tulitikkuja.

Eräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli karkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan mättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan nimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle juolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.

Luultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin tavallista sellaisissa tilaisuuksissa.

Kun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun halpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee viinapuotia ajatellessaan.

Tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän tulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin elintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja saivat ehkä lapsiakin.

Tytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja, ja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä markasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan hillitsemättömästä kateudesta.

Hän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi kasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa hänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta markkaa kappaleesta.

Mutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä iskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin hyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät illallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät metsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.

Poika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä ampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.

Kun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu ase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan talousrahoista.

— Maanantaina Erkki tulee, sanoi ukko.

— _Vai niin_, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen ne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli kohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman korkeinta oluttehtaan piippua.

Mutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt, pusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta, vaan ei armoa.

Maalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa silkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:

— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale, ennenkuin hän tulee. Oletko valmis?

— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan järjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä ei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen jähmettyneen tomunsa.

— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vielä Jägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.

He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.

— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.

— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi Florentiina.

— Mitä _sinä siitä_ tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.

— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa? riemuitsi Florentiina.

— Kyllä _vähäsen_, kitisi Mazarino.

Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.

— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi hyljätä hänet, sanoi pappa.

Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua, joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin kiinni.

Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan ruokalaan.

Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.

— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.

— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan saa käyttää puheneuvojaan.

— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".

— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.

Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta, joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.

— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja istahdettuansa hihasilleen villashaalille.

— Oo... leen... kaa... ii .. i... i, sanoi Florentiina.

— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä toist...?

— E... e... ei, nyt on... va... va... vaan niin ky... y... lmä, muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.

Kului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita säästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.

Aatu otti revolverinsa housuntaskusta esille ja sanoi:

— _Tahdotko_ nyt, lemmikkini?

— Ky... y... yl... lä, minä luu... uu... len ta... ah... tov... an... i... Ah Her... ra Jumala... aijaijai... aut...!

Ja Florentiina syöksähti pystyyn ja ryöpsähti pakoon pensaikkoon.

Mutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen käsivarsien väliin.

— Pa... a... appa! huokasi hän ja vaipui vanhuksen rinnoille.

— "Pa... a... appa kai"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä hauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa, poikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista maanantaina?

Itsepäinen tyttö seisoi kuin puulla päähän lyötynä.

— _Ilkiö!_ huudahti hän ja ryntäsi päin "maalaria".

— _Armaiseni!_ vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi saanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla käyttämään.

— Eihän, onko se _mahdollista_, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki sentään _jotakin_, huokasi itsepäinen tyttö.

KUMPIKO LOVISA?

Vaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein kiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja kuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan muuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona, johon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman ytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen frakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman polttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy hänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla olevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon velkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.

Vasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois punssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä. Vasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen pyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään puolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia viinestänsä.

Sekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä nais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on riemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä uinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin yläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan kauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla riisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut neuvosmiehen Adelea.

Mutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista punssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan polkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri Suvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti kuiskata: "Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!"

Mutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa leijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta kapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.

Jonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden n.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja salin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien ruusunpunaisiin korviin.

Tummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski Juho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi, vain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti ja luottavaisesti:

— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta kysyäkseni... tutkaistakseni... tiedustellakseni... kuinka teidän mammanne voi.

Kylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen tavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren vahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä leiviskäisen nuoren naisen edessä...

Tuollaiset ristiriitaisuudet eivät ole ihmisluonteessa harvinaisia.

Toisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä oli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä oli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä keijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja Kalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen kuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja kaksi pullollista Liebfrau-milchiä.

He istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli himmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.

— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai puristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen pisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa käytetään.

— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja hiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran suloisessa läheisyydessänne.

Noin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa taikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että Johannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:

— Oi, herra Pitkänen... teidän... teidän... täytyy varoa minun viuhkaani!

Kolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten aalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa samassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli Lovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa jäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä konjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin muistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne siitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli paljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.

"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin silmiin kuin... kuin... sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin valtamereen.

Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa, ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä" ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.

Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia, huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:

"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.) Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!) Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei, enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun _rinnallani_ (niin, missähän _senkin_ paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti _oma_ Louisesi".

"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs _siitä_ pääsi. Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.

Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa? Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen toisen huuliparin oli hellittänyt, kas _siinäpä_ se tärkeä kysymys?

Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa! Inhoittavaa!

"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä _sillä_ tavalla, vaikka sitä lausutaan _tällä_ tavalla; mutta kaikki heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise Suvantoa "Lovisaksi"...

Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.

Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle, vaalealle silkkihameelle.

Ei epäilemistäkään! _Tämä_ se oli! — Louise, _oma_ Louiseni! riemuitsi Johannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla syyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.

— Herra Pitkänen... Johannes... te tulette niin äkkiä, mutta minun sydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen päällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.

— Oma Louiseni, minä...

— Vait, joku tulee...

Tuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle sopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä, kookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.

— Sinä... tääl... herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta teeskennellä... olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki. Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. — Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!

Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.

HAJANAISIA PIIRTEITÄ LIIKE-ELÄMÄSTÄ.

Aikain alussa taikka ainakaan heti sen jälkeen ei ymmärretty muulla tavoin päästä omistamaan sitä, mikä oli toisen omaa ja jota tahdottiin itselle, kuin lyömällä kuoliaaksi tai ainakin rökittämällä pahanpäiväiseksi omistaja ja ottamalla se väkivallalla. Tämä oli tavaranvaihdon eli kaupan kaikkein ensimmäisin muoto ja sitä nimitettiin _omankädenkaupaksi_.

Mutta ihmiskunta lisääntyi, kuoliaiksi lyödyillä oli sukulaisia, seuraystäviä ja viiratovereita, jotka koettivat kostaa heidän kuolemaansa, ja ihmisten tappamisesta alkoi olla hankaluuksia, sittenkin vaikka oli kuinka väkevä. Silloin pisti jonkun älyniekan päähän antaa tuon halutun tavaran omistajan elää ja tehdä hänen kanssansa sellainen suostumus, että antaa hänelle jotakin sijaan: karhunnahan vasikasta, vakallisen rukiita hameesta j.n.e. Siten oli alkanut vapaa tavarainvaihto ja sitä nimitettiin yksinkertaisesti vaan _kaupaksi_.

Mutta ihmisellä saattaa olla omistamisen halu ja himo lähimmäisensä tavaroihin, vaikkei hänellä ole mitään millä vaihtaa. Silloin alkoivat nuoret yrittelijäät miehet valita itselleen vaimoja vanhempain herrain tyttäristä, joilla oli sellaisia tavaroita, jotka heitä viehättivät, ja tinkiä itselleen jonkun osan irtaimesta kaupantekijäisiksi. Tämä oli _naimiskauppaa_.

Avioliitto tuli nyt kaikkien noiden kolmen liiketavan keskustaksi ja sen kehystässä harjoitetaan vielä sekä kauppaa, naimiskauppaa että "omankädenkauppaa".

Viimein alkoi tuntua hankalalta pistää lammas taskuun lähtiessä ostamaan rintaneulaa tai ottaa härkä kainaloon mennessä hankkimaan itselleen uutta nuttua. Silloin joku nero keksi tuon tavaroitten sijasta käytettävän välikappaleen, jota sanotaan "rahaksi".

Enpä oikein tiedä, mitä siitä miehestä olisi sanottava. Hänen keksintönsä ei ole epäkäytännöllinen, mutta se on matkaansaattanut paljon harmia ja hiukan verran hyötyä.

Raha eroaa kolerasta, hammaskivusta ja kurkkumädästä siinä, että nuo viime mainitut Vaivaavat meitä enimmän silloin kun meillä niitä on, mutta raha eniten, kun meillä ei sitä ole. Taitava lääkäri voi vapauttaa meidät kaikista noista neljästä vammasta.