Part 2

Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi sanoa...

Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oi _sitä_ aikaa, Albert? Oi kuinka sinä rakastit minua _silloin_!" kuiskaa hän ja hyväilee minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin kapakasta.

— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.

— Sitten _minun_ on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:

— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää tapahtunut sinulle?

Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.

Silloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:

— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii, ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä...

Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä, tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:

— Hyvää _huomenta_, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua _eilen_ kiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!

— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena. Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä kemuista!

— _Minun_ akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee, olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:

— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja. Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla. Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.

Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:

— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?

Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla äänellä:

— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi. Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä onkaan ankaraa!

— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut raha-asiain ministeri; _hän_ olisi kyllä pusertanut rahat irti eduskunnalta.

Nyt on Palmun vuoro. _Sinun_ pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!

— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo: "Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta kylällä.

— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?

— Ei ikinä.

— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen ilmeensä haihtui pois.

— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen. Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa! Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas _siinä_ on nainen kaikessa täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut kotiin kymmenen minuutin kuluessa.

Ja niin hän meni ennen muita.

Ja kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.

Mutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:

— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.

Ja hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.

Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.

Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen puolestansa.

HERRA PIETILÄISEN UUSI ASUNTO.

Lokakuun 15 päivänä.

— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan samalla hintaa.

Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!

Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä, me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia, saat uskoa.

"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit mytoloogisine kuvioineen.

"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta, joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta. Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.

Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.

Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on, makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.

Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme. Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina puoliseinään asti ulottuva.

Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki minut alakuloiseksi.

Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu, asumme ihan kuin Paratiisissa.

* * * * *

Syyskuun 1 päivänä.

— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua vuokralla kaupungissa.

Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos, muutamme kuukauden kuluttua pois.

— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.

Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä, tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle, joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa merillä.

Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas. Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava! Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.

Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja porsaita.

Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan ja juhliaan.

— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit. Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille. No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:

— Puhukaa... herra insinööri...

Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin kanssa — joululahjasta morseimelleen.

Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:

— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?

Silloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:

— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.

Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja, ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.

Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran, niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin löytääkseen elintarpeensa.

Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä, kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.

— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat pienokaisemme.

Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.

Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää" ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme mitään tekemistä.

Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä tavoin.

MUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN RAUTATIEASEMALLA.

On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa puolenkolmatta tuntia.

Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta, joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.

Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön kuittina säännöllisestä elämästä.

Ahaa, lampaanpaistia!

Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten paremmin.

Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat minusta varsin pieneltä lohdutukselta.

Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.

Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!" huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin, julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!

Sellaista on elämä.

Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä. Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä saapusalla?

Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin, rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.

Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella, joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen, rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden. Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan rouvan vaaleanharmaalle kapalle.

— Kas härkää! kiljahti rouva.

— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta kyllä se on lammasta, sanon minä.

Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi. Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.

Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin "manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."

Luuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui vahingossa?

Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.

Mutta nälkä raivosi sisikunnassani.

Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia, joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian pääsisimme pulasta.

Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.

Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä. S.m.]

Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden ilme kasvoillani.

Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista, jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.

Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista perhetapausta.

Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä, että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.