Part 3
Ei viipynyt kauan, ennenkuin jyvät olivat jauhoina, ja kun siltavouti oli saanut säkit kuormitetuksi kärryihinsä, lähti hän taipaleelle. Mutta kauaksi ei hän päässyt, kun hänet yllätti rankka sade. Sellaista ei hän eläessään ollut nähnyt. Vettä tuli kuin korvosta kaataen. Hän ajoi kuormansa tiheän kuusen suojaan ja asettui odottamaan. Mutta odottaa hän saikin. Eikä kuusen suoma suojakaan häävi ollut. Vesi valui alas kuusen neulasten lomitse. Viimein hän huomasi, ettei siinä seisomisesta mitään hyötyä ollut, ja ajoi edelleen. Kun siltavouti joutui kotiin, olivat säkit läpimärät ja jauhot puoliksi pilaantuneet. Itse hän oli kauhean vihainen, mutta eihän siitä mitään apua lähtenyt.
Olipa paha onni, arvelivat naapurit, ja aivan ihmeellistä, mistä sade niin arvaamatta tuli, sillä kun siltavouti pääsi taas kotiin, oli taivas äkkiä niin kirkkaassa poudassa, kuin ei pilvenhattaraakaan olisi sen kannella kulkenut.
Kului jonkun aikaa, niin nimismiehen rengit kuormineen kapusivat myllymäkeä ylös, ja Niilo seisoi eteisen ovella katsellen tielle. Hän tunsi sekä miehet että ajoneuvot. Miehet kiskoivat ohjaksista ja löivät hevoskoneja.
— Aha, sanoi Niilo, eipä haittaisi, jos tuulisi toisaalta tänään.
Hän vihelsi kerran pillillään, ja samassa seisoi pohjatuuli hänen edessään.
— Herra, sanoi pohjoinen, mitä käsket?
— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.
Kun mylly hetken kuluttua pantiin käyntiin, huomasivat rengit sen pyörivän pohjoistuulella; se oli heistä käsittämätöintä, sillä koko ajan heidän kulkiessaan ylämäkeä oli tuullut idästä. Itse he istuivat tuulen suojassa poltellen piippunysiään, niin että heistä kyllä oli yhdentekevää, mistäpäin tuuli. Mutta kotimatkalla he olivat toista mieltä. Myrsky kasvoi. Hui, miten tuuli vonkui korvissa. Lumiräntä pieksi kasvoja, niin että tuskin voi nähdä kättään silmiensä edessä. Oli vaikea päästä alas myllymäkeä, ja miten olikaan, huomasivat rengit haihtuneensa tieltä.
— Oikealle! Oikealle! huusi harakka, lähimmän kuusen latvasta. Rengit nyhtivät ohjaksista ja ajoivat oikealle. Silloin kuulivat he harakan nauravan takanaan.
— Tästä ei hyvä seuraa, sanoi renkipoika, joka ajoi viimeisenä. Samassa kaatui ensimmäinen kuorma. Rengin täytyi katkaista rahkeet saadakseen hevosen ylös, ja kun se pääsi jaloilleen, lähti se täyttä kyytiä rinnettä alas. Rengit huutivat ja hoilasivat minkä jaksoivat, mutta se ei auttanut. Samoin kävi toiselle kuormalle. Sekin kaatui, ja kun hevonen katkaisemalla hihnat oli saatu ylös, laukkasi sekin alamäkeä. Kun kolmas hevonen, jota renkipoika ajoi, huomasi toveriensa lähtevän, yltyi sekin laukkaamaan, ja töin tuskin pysyi renkipoika reen kannoilla. Siinä hän kuitenkin pysyi ja niin hän eheänä joutui nimismiehen talliin, sillä hevoset kyllä osasivat kotiinsa. Renkipoika sitten kertoi, miten renkien ja jauhosäkkien oli käynyt myllymatkalla.
Illansuussa palasivat rengit kotiin väsyneinä ja vihaisina, mutta reet ja jauhosäkit saivat seisoa metsässä siksi, kuin myrsky seitsemän pitkän päivän perästä taukosi, että voitiin ne kaivaa esiin lumikinoksista.
Ja koko ajan, kun rengit lapioivat, istuivat harakat kuusten latvoissa nauraa räkättäen.
Tuo oli ihmisten mielestä merkillistä, mutta todellisuudessa ei siinä ehkä ollutkaan mitään ihmeteltävää. Mutta kummempiakin sattui eräänä kovana pakkaspäivänä talvemmalla.
Uudismökin isäntä ajoi vähäistä kuormaansa myllymäkeä ja Niilo myllyrenki, seisoen ovellaan, näki hänen tulevan.
Nytpä ei haittaisi, jos tuuli hiukan kääntyisi, ajatteli Niilo ja vihelsi kolme kertaa pillillään. Samassa oli etelätuuli hänen edessään.
— Herra, mitä käsket? kysyi eteläinen.
— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.
Uudismökin isäntä värisi vilusta saapuessaan myllylle, mutta hänen kotimatkallaan alkoivat kinokset tienvarsilla sulaa ja aurinko lämmitti ja paistoi, niin että hänen täytyi heittää takki päältään. Hänen kertoessaan myllyllä Niilolle, miten kotiväkeä palelsi, niin että aivan olivat viluun kuolla, oli tämä näyttänyt niin veitikkamaiselta ja arvellut, ettei heillä enää mitään hätää olisi, sillä kevät varmasti jo oli ovella. Ja äläpäs, sanoi uudismökin isäntä, eikö tullutkin kevät samassa.
Ihmiset alhaalla kylässä eivät tietäneet mitä ajatella ja uskoa, mutta varmaa kuitenkin oli, että Niilo myllyrengillä oli vaarallisia voimia hallussaan. Kyläläiset pitivät salaisen kokouksen ja neuvottelivat.
— Pois täältä! Ajetaan hänet pois täältä heti! sanoi siltavouti.
— Odottakaas! sanoi uudismökin isäntä, hän voisi olla siunaukseksi koko pitäjälle.
Nimismiehen mielestä he olivat molemmat puhuneet viisaasti, ja senvuoksi hän ehdotti, että kukin lausuisi, kumpaako puhujaa hän kannatti. Silloin kävi selville, että kukin kernaammin tahtoi saada Niilosta ystävän kuin vihamiehen itselleen. Ja niin päättivät talonpojat tarjota Niilolle myllyn lahjaksi, jos hän tahtoisi jäädä heidän luokseen asumaan ja auttaa heitä kykynsä mukaan.
Sitä tarjousta Niilo myllyrenki ei hylännyt, ja niin oli mylly hänen.
Silloin hän heti lähti matkalle siihen maanääreen, missä hän ennen oli palvellut. Hänen entinen isäntänsä seisoi itse myllymäellä katsoen tietä pitkin. Kun hän näki Niilon tulevan, hämmästyi hän aika lailla. Mutta kun Niilo oli ollut kunnon renki ja mylläri todella oli häntä kaivannut, puristi hän hänen kättään, toivotti Niilon tervetulleeksi ja sanoi, että hän kyllä saisi entisen paikkansa takaisin.
— Paljon kiitoksia, sanoi Niilo, mutta nyt olen itse myllärinä omassa myllyssäni, ja nyt pidetään häät. Sen sanottuaan hän suuteli myllärin tytärtä.
Mylläri antoi heille siunauksensa eikä voinut kyllin ihmetellä, miten Niiloa oli niin hyvin onnistanut. Hän kutsui kaikki pitäjäläiset häihin, ja ilo oli ylimmillään.
Heti häitten jälkeen matkustivat Niilo ja myllärin tytär kotiin Niilon omalle myllylle. Aurinko paistoi ja säteili heidän kiivetessään ylös myllymäen koleista tietä.
— Tervetuloa omaan tupaan, sanoi Niilo, ja syleili ilosta loistaen myllärin tytärtä.
— Odotapas, sanoi hän samassa, asettuen ovelle, nyt saat nähdä jotakin. Hän otti esille pillinsä ja puhalsi siihen kerran. Heti tuli pohjatuuli kohisten.
— Herra, mitä käsket? kysyi pohjoinen. Mutta Niilo ei vastannut. Hän puhalsi pillillään kaksi kertaa, ja itätuuli tulla tupsahti.
— Herra, mitä käsket? sanoi itäinen. Ei nytkään Niilo vastannut. Hän puhalsi pilliinsä kolmesti ja etelätuuli oli hänen luonaan.
— Herra, mitä käsket? sanoi eteläinen, mutta Niilo vain katsoi häneen puhaltaen pilliinsä neljä kertaa ja heti tuli länsituuli kepeästi liidellen.
— Herra, mitä käsket? sanoi läntinen.
Nyt kun kaikki neljä tuulta seisoivat hänen edessään, levitti Niilo molemmat käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen niitä.
— Kiitokset teille kaikille hyvästä avusta, sanoi hän, ilman teitä en olisi päässyt siihen, missä nyt olen. Tästä lähtien tahdon kuitenkin koettaa itse auttaa itseäni, kuten tein ennen.
Samassa taittoi hän pillinsä, heittäen kappaleet kauaksi metsään.
— Nyt olette taas vapaat, sanoi hän, niinkuin taivaan tuulten tuleekin olla. Uskon kuitenkin teidän palaavan tänne päivä päivältä. Ja sanon, kuten ennenkin: myllyni pyörii joka tuulella!
TÄHDETÄR.
Oli kerran leskikuningatar, joka jo kauan oli hallinnut suurta valtakuntaansa. Sillävälin oli hänen poikansa kasvanut huolettomana, ilossa ja päivänpaisteessa. Äitinsä viheriöillä vainioilla oli hän vapaana temmeltänyt. Karjalaumojen käydessä laitumella notkossa kerääntyivät paimenpojat leikkimään suuriin vaahteralehtoihin ja aina oli prinssi heiltä voittavana päällikkönä. Kruunun ja valtikan oli hän äidiltään perivä, ja nyt hän oli tullut naimaikään.
Kuningatar tiesi, että valtakunnan korkeat herrat, ja kaikki porvarit kaupungissa, sekä talonpojat maalla toivoivat prinssin pian ottavan itselleen puolison. He tahtoivat, että heillä olisi kruununperillinen tiedossa ja että kun kuningas vanhana ja harmaantuneena vuorostaan istuisi valtaistuimella, niin linnan piha, kuten nytkin, kaikuisi nuorten äänistä, sillävälin kuin kruununprinssi lemmikkihaukka kädellään, metsästysseurueensa etunenässä, kultaisten torvien kajahdellessa lähtisi retkeilemään.
Kuningatar tiesi kaikki nämä tuumat, sillä hän oli hyvin viisas. Hän tiesi, että siinä maassa toivottiin kaiken käyvän vanhaan totuttuun tapaan. Hän tiesi myöskin, että puhuttiin yhtä ja toista siitä, kenen kanssa prinssi menisi naimisiin ja kuka kaikista maailman prinsessoista olisi ansiokkain hänelle vaimoksi.
Samaahan kuningatarkin mietti ja tietenkin hän maalle toivoi hyvää hallitsijatarta, mutta enemmän hän kuitenkin ajatteli poikaansa ja hänen onneaan. Hän oli todella järkevä ihminen, jolla myöskin oli äidin sydän. Ominaista kuningattarelle oli, että hän katseli asioita toisessa valossa kun useimmat muut ihmiset.
— Poikani, sanoi sentähden kuningatar eräänä päivänä, on jo aika sinun valita morsian itsellesi.
— Niin, sanoi prinssi, mutta mistä hänet löydän?
— Lähde maailmalle etsimään, sanoi kuningatar, ja jos olet kanssani samaa mieltä, et tyydy halvempaan kuin Tähdettäreen.
— Kuka hän on? kysyi prinssi Maoni.
— Hän on äärettömyyden tytär, enempää en tiedä, sanoi kuningatar, antaen katseensa solua kauas siintävään avaruuteen.
— Mutta kuinka sitten voin hänet löytää? kysyi prinssi taas.
— Lähde maailmalle ja etsi, sanoi kuningatar, kuten ennenkin.
Seuraavana päivänä sitoi prinssi Maoni miekan vyölleen ja antoi satuloida juoksijansa.
— Nyt lähden maailmalle, sanoi hän kuningattarelle, ja lupaan sinulle, etten tyydy vähempään kuin Tähdettäreen.
Sitten suuteli hän kuningatarta kädelle ja kannusti hevostaan. Mutta kun hän tuli tienhaaraan, ei hän tietänyt, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Siinä istui vanha mummo tiepuolessa.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi katsoen vasemmalle.
— Ylhäisen ja alhaisen luo, sanoi mummo.
— Entäs tämä, sanoi prinssi, viitaten oikealle.
— Tuuleen ja tuiskuun, sanoi mummo.
Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen, mutta etäämpänä oli taaskin tienhaara. Siinä istui vanha ukko tiepuolessa.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi, katsoen vasemmalle.
— Iloon ja suruun, sanoi mies.
— Minnekäs tämä? sanoi prinssi katsoen oikealle.
— Elämään ja kuolemaan, sanoi ukko.
Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen. Ratsastettuaan jonkun matkaa tuli hän veräjälle. Siinä istui tyttö ojan varrella, hän hypähti ylös ja avasi veräjän.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi ratsastaessaan ohi.
— Tietymättömiin, sanoi tyttö.
Silloin Maoni käännähti satulassaan ja katsoi häneen. Kohdatessaan kaksi syvää, vakavaa silmää käsitti hän, että tyttö ei laskenut leikkiä.
— Tietymättömiin, toisti hän ja nyökkäsi nauraen tytölle. Mutta ratsastaessaan edelleen ajatteli hän äitiään.
— Äärettömyys, sanoi hän hiljaa itsekseen ja katsoi avaruuteen, kuten äitinsä edellisenä iltana. Mutta nyt hän oli joutunut valtakunnan rajalle ja ratsasti outoon, tuntemattomaan. Ratsastettuaan muutamia tunteja täyttä laukkaa saapui hän suureen metsään. Oli jo myöhäisenlainen ja näytti synkältä puitten alla. Prinssi tuumiskeli, olisiko parasta hakea yösija kylässä ja vasta aamunkoitteessa ratsastaa metsän läpi, mutta miten olikaan, jatkoi hän kuitenkin matkaansa. Pian hän kyllä huomasi, että tämä ei ollut oikein viisasta, mutta takaisin hän ei mielestään voinut kääntyä ja niin hän ratsasti edelleen. Tie yhä kapeni ja metsä tiheni, hevosen oli vaikea päästä eteenpäin, ja prinssi alkoi jo käydä levottomaksi; silloin hän äkkiä keksi tulen hohteen puitten lomista. Hän ratsasti lähemmäksi ja huomasi hohteen johtuvan nuotiotulesta. Miehet tulen ympärillä näyttivät mustapintaisilta ja ilkeiltä, mutta kun Maoni oli sekä väsynyt että viluinen, hyppäsi hän satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja meni tulen luo.
— Kuka olet ja mitä täällä teet? sanoivat miehet kokoontuen hänen ympärilleen.
— Olenpahan kulkija, joka matkustaa maan läpi, sanoi prinssi. Suokaa minun vähän levätä tulen luona. Ehkäpä joku teistä sitten neuvoo minulle tien.
Miehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Sitten eräs heistä astui prinssin luo ja lyöden häntä olalle, kuin vertaistaan, sanoi: Istu lämmittelemään. Tosinhan vaatteistasi päättäen olet korkea herra, mutta täällä salolla ovat kaikki saman arvoisia.
Prinssi Maoni levitti viittaansa maahan ja paneutui levolle. Tummina varjoina näki hän miesten liikkuvan tulen ympärillä. Hän koetti pysyttäytyä valveilla, mutta hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi, ja miten olikaan, niin hän nukahti.
Hän heräsi siihen, että joku kumartui hänen ylitsensä ja tavoitteli hänen kukkaroaan. Samassa oli hän jalkeilla.
— Lunnaat! sanoi se, joka oli prinssiä lyönyt olalle, ja asettui hänen eteensä.
— Lunnaat! sanoivat toisetkin, käyden piiriin hänen ympärilleen.
Prinssi tavoitteli miekkaansa, mutta ihmeekseen huomasi hän sen olevan poissa. Hän käsitti, ettei tässä nyt muu auttanut kuin alistua ja veti silkkikukkaron vyöltään, ojentaen sen päällikölle.
— Pidä hyvänäsi, sanoi hän, ja anna minun nyt jatkaa matkaani.
— Hevosen minä olen ottanut huostaani, sanoi mies virnistellen, olisipa melkein mahdotonta ratsastaa metsässä, kun se on niin tiheä ja pensaikkoja täynnä. Paljon helpompi on sinun kävellä. Jos lahjoitat samettivaippasi ja kullalla kirjaillun nuttusi jollekin väestäni, opastaa hän kenties sinua polulle, joka vie metsästä.
— Hyvä, sanoi prinssi, heittäen vaipan ja takin maahan, lähtekäämme!
Oli vielä yö ja metsä pimeä.
— Tännepäin! sanoi hänen saattomiehensä, tunkeutuen pensaikkoon. Prinssi seurasi. He etenivät pimeässä, kompastuen puun juuriin ja kiviin. — Tännepäin! sanoi mies hiljaa ja kehoittavasti, kun prinssi hetkeksikään jäi jäljelle.
Maonin mielestä he jo olivat kulkeneet useampia tunteja ja hän jo odotti päivän sarastavan, kun mies äkkiä seisahtui.
— Katso, sanoi hän, tuolla metsä harvenee. Jos vielä tunnin ajan kuljet eteenpäin, tulet suurelle lakeudelle. Sen halki kulkee teitä joka suunnalle, joten voit mennä minnepäin tahdot. Mutta ennenkuin eroamme, voit kernaasti antaa höyhentöyhtöisen hattusi minulle, se sopii nutun ja viitan kanssa. Vastineeksi saat sinä minun hattuni ja nuttuni, että saatat näyttäytyä ihmisille.
Vaihdettuaan vaatteet, he erosivat. Prinssi kulki yhä eteenpäin harvenevassa metsässä. Tunnin kuljettuaan oli hän metsän reunassa, ja äkkiä avautui hänen eteensä suuri lakeus, jonka yllä oli yötaivas, tähtineen. Maoni pysähtyi. Avaruus ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin äärettömältä, eikä tähtimaailmat tuolla ylhäällä hänelle koskaan niin kirkkaasti tuikkineet kuin nyt, jolloin hän tuli metsän pimeydestä.
Taaskin täytyi hänen ajatella äitiään.
— Tähdetär, sanoi hän itsekseen, Tähdetär, minun täytyy löytää sinut! —
Seuraavana päivänä oli hän saanut työtä kuninkaan kartanossa ja oli parhaillaan nauriita kitkemässä, kun prinsessa seurueineen kulki siitä ohi.
— Minä tahdon nauriin, sanoi prinsessa, astuen korkeakantaisine silkkikenkineen naurispeltoon.
— Olkaa hyvä, sanoi prinssi, tässä on hyvänmakuinen.
— Kas, uusi puutarharenki, sanoi prinsessa, mikä on nimesi?
— Maoni, sanoi prinssi.
— Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin, sanoi prinsessa, ja hän on prinssi siinä maassa, joka on rajakkain isäni valtakunnan kanssa.
— Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä naimisiin hänen kanssaan?
— Hänen maansa on niin sopivalla kohdalla, sanoo isä, ja hän on tottunut naisen hallittavaksi, arvelee äiti, sanoi prinsessa.
— Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi.
— Hyi, millainen moukka olet, sanoi prinsessa, kääntyen selin prinssiin.
Toisena päivänä, kun prinssi vaivansa palkaksi oli saanut syödä kyllikseen ja levätä, lähti hän kuninkaan kartanosta ja käveli eteenpäin. — Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän. Varmasti hän ei ole Tähdettären kaltainen.
Hän kulki outoja seutuja ja tapasi vieraita ihmisiä. Joskus ansaitsi hän ruokansa laulamalla laulun, mutta useimmiten auttoi hän töissä, milloin missäkin, matkansa varrella. Siten ei hänellä mitään puutetta ollut. Pian saapui hän valtakunnan rajalle. Hän tiesi että se valtakunta, johon hän nyt tulisi, oli lähitienoon suurin ja mahtavin.
— Ehkäpä löydän Tähdettären täältä, arveli prinssi, käyden kuninkaan linnaan.
Siellä oli suursiivous, sillä sinä iltana aiottiin pitää tanssiaiset.
— Kas, tuollahan tulee joku, joka voi pölyttää matot, sanoi ylihovimestari, kun Maoni asteli linnanpihan poikki.
— Olkoon menneeksi, sanoi prinssi, ja kohta hän pieksi mattoja, niin että piha oli yhtenä pölypilvenä.
— Kuka siellä sellaista melua pitää? sanoi prinsessa, pistäen päänsä ulos ikkunastaan.
— Minä täällä vain sinun mattojasi pölytän, vastasi prinssi.
— Mikä on nimesi? sanoi prinsessa.
— Maoni on nimeni, sanoi prinssi.
— Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin, sanoi prinsessana hän on prinssi siinä valtakunnassa, joka on naapurimaan takana.
— Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin?
— Maa on sekä rikas että mahtava, sanoi prinsessa, ja kun hän perii kruunun, tulee minusta kuningatar.
— Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi.
Silloin prinsessa vetäisi ikkunan kiinni, niin että ruudut rämisivät, mutta Maoni seisoi pihalla ja pölytti mattoja, niin että pöly tuprusi korkeina pilvinä.
Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän, varmasti tuo ei ole Tähdettären lainen.
Seuraavana päivänä hän jatkoi matkaansa. Hän oli nyt päättänyt etsiä onneansa kolmen virran takana olevasta ruhtinaskunnasta. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Kun hän saapui ensimmäiselle virralle, ei siinä ollut lauttaa. Hän seisoi rannalla huhuillen, mutta lauttaajaa ei näkynyt. Silloin hän päätti kulkea joenvartta ylöspäin, etsiäkseen kahlauspaikkaa, vaan samassa tulikin lauttaaja venheineen.
— Mitä tahdot, jos viet minut virran yli? sanoi Maoni.
— Kuparikolikon, sanoi lauttaaja.
— Kuparia ei minulla ole, mutta annan sinulle napin liivistäni. Jos joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät nappia, käy sinun hyvin.
— Eipä taida minulla suurtakaan iloa siitä olla, sanoi lauttaaja, mutta vien sinut kuitenkin joka tapauksessa yli.
Sen hän tekikin. Prinssi kiitti ja jatkoi matkaansa. Kuljettuaan kauan aikaa tuli hän toiselle virralle. Siinä oli lauttaaja juuri irroittamassa venhettä.
— Mitä tahdot, jos viet minut yli? sanoi prinssi.
— Hopearahan, sanoi lauttaaja.
— Hopeaa ei minulla ole, sanoi prinssi, mutta annan sinulle kiharan tukastani. Jos joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät kiharaa, käy sinun hyvin.
— Suurta hyötyä ei minulla tuosta liene, mutta saatanpahan kuitenkin sinut yli.
Niin hän tekikin. Kun prinssi oli päässyt maihin, kiitti hän ja jatkoi matkaansa.
Illan suussa saapui hän kolmannelle virralle. Se oli vuolaampi ja leveämpi kuin edelliset. Prinssi silmäili ympärilleen, näkyisikö lauttaa. Tuoltapa se tulikin, liukuen virran yli, ja lauttaaja seisoi kokassa.
— Mitä tahdot, jos saatat minut toiselle rannalle? kysyi prinssi.
— Kultarahan, sanoi kuljettaja.
— Niin paljon pyydät, sanoi Maoni alakuloisesti, eikä minulla ole mitään antamista.
— Jolla ei mitään antamista ole, siltä en mitään vaadi, sanoi kuljettaja, mutta vienpähän sinut kuitenkin yli!
Kun lautta laski maihin, toisella rannalla, tarjosi prinssi kättään, sanoen: Kädenlyönti sen päälle, että jos kerran tulet siihen maahan, missä minä asun, käy sinun hyvin.
— Tuskinpa tulen, mutta rehellistä kädenlyöntiä en hylkää.
Maoni kulki edelleen. Ei ollut enää pitkältä ruhtinaan linnalle. Silloin prinsessa tuli alamäkeä, ruskean ratsun selässä. Prinssi astui syrjään ja nosti kohteliaasti lakkiaan. Hevonen säikähti ja olisi heittänyt prinsessan satulasta, ellei hän, viime hetkessä, olisi saanut sitä hallituksi. Prinsessa veti ohjakset kireälle ja katsoi tuimasti Maoniin.
— Kuka olet? kysyi hän lyhyeen ja käskevästi.
— Maoni on nimeni, sanoi prinssi, ja kaukaa olen tullut.
— Maoni on nimi, jota vihaan, sanoi prinsessa heiluttaen vinhasti ratsupiiskaansa ilmassa, niin että hevonen karkasi pystyyn.
— Miksi sitä nimeä vihaat? sanoi prinssi, kun prinsessa oli saanut hevosensa rauhoittumaan.
— Siksi, sanoi prinsessa suuttuneena, siksi, että kolmen virran takana ja sen toisella puolen oleva valtakunta, joka on rajakkain meidän maamme kanssa, on suuri ja mahtava kuningaskunta. Siinä valtakunnassa on prinssi, nimeltä Maoni, ja isäni korkea tahto on, että menisin hänen kanssaan naimisiin.
— Miksi et hänestä huoli? sanoi Maoni.
— Sentähden, sanoi prinsessa, että minulla on toinen mielessäni.
— Ehkäpä prinssi Maonilla on samoin, sanoi prinssi.
— Luuletko niin? sanoi prinsessa kirkastuen.
Silloin prinssi hymyili, sanoen:
— Eihän hän sinua tunne.
— Ehkäpä voisin hänestä paljonkin pitää, ellen rakastaisi toista, sanoi prinsessa.
— Toivotan sinulle onnea, sanoi Maoni, katsoen häneen vakavasti.
— Kiitos, sanoi prinsessa, heiluttaen piiskaansa ja ratsasti edelleen.
— Hänestä pidän enemmän kuin molemmista edellisistä yhteensä, tuumaili prinssi, ja ehkäpä kaikki unelmani pysähtyisivätkin tänne, elleivät ne jo olisi niin kaukana Tähdetärtä tavoittelemassa.
Mutta sinä iltana, kulkiesssaan eteenpäin, muisti hän kaksi kirkasta silmää, joiden katseen hän oli tavannut jossakin. Ne olivat hänestä kuin tähtöset yössä, eikä hän voinut käsittää, missä hän ne oli nähnyt. Siitä päivin Maoni ajatteli Tähdetärtä vielä enemmän kuin ennen. Ennen oli hän Tähdetärtä etsinyt siksi, että hänen rakas äitinsä sitä toivoi. Nyt häntä siihen vaati oma epämääräinen kaipaus. Hän ajatteli Tähdetärtä missä kulki ja mihin tuli. Hänen tuntematonta ääntään koetti Maoni erottaa äänekkään elämän melun seasta. Jos hän heittäytyi huvien pyörteeseen, tuntui hänestä kuin olisi hän uskoton Tähdettärelle, jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Näin muodostui hänen elämänsä harhailuksi maasta toiseen, jokainen päivä taisteluksi olemassaolon puolesta ja unelmaksi siitä, minkä hän vain aavisti. Hän kulki syviä laaksoja ja korkeita vuoria, hän purjehti suuria meriä vieraisiin ihmeellisiin maihin, mutta Tähdetärtä ei hän mistään löytänyt.
Kerran sattui hän tulemaan valtakuntaan, missä juuri oli suuret juhlallisuudet, kuninkaan syntymäpäivän johdosta. Kaikki pääkaupungin väki oli kutsuttu juhlaan, ja Maonin juuri kulkiessa suurkatua ylös tarttui muuan iloinen räätälinsälli hänen käsivarteensa ja sanoi, että hänen tietysti oli lähdettävä mukaan. Siten joutui Maoni, vielä matkastaan väsyneenä ja pölyisenä, istumaan katselijaparvelle, ruohokentän luo, jossa turnajaiset, kuninkaan kunniaksi, oli pidettävä. Parhaillaan oli joukko nuorukaisia painimassa ja ketä halutti, sai siihen ottaa osaa. Sen, joka voittaisi kaikki muut, oli kuningas luvannut lyödä ritariksi.
Tämä näytös oli kansalle mieleen. Riemuittiin joka miehestä, joka onnistui kaatamaan vastustajansa maahan ja painamaan polvensa hänen rinnalleen. Räätälinsälli tuskin pysyi paikoillaan. Alituiseen hän tyrkkäsi Maonia kyynärpäällään, saadakseen hänet huomaamaan jotakuta taistelevista. Maonin itsensä kasvoja poltti, poltti siksi, että hän tiesi voivansa voittaa heidät kaikki tyynni, jos laskeutuisi ottamaan osaa taisteluun.
Lopuksi tuo tunne hänet voitti ja hän tuskin tiesi mitä teki, kun ponnahti ylös paikoiltaan ja huusi, että hänkin halusi koettaa voimiaan.
Syntyi ihmettelevä hiljaisuus, sillä niin aivan muodollisuuksittahan ei tällainen olisi saanut tapahtua. Joka tahtoi ottaa osaa kilpailuun, hänen oli määrä ilmoittautua ylihovimestarille. Mutta Maoni oli heittänyt takin yltään ja seisoi jo valmiina nurmikolla. Hänen ei tarvinnut kauan odottaa taistelutoveria, ja samassa hän jo olikin ottelussa. Hetken kuluttua oli hän jo voittanut ensimmäiset vastustajansa, toisen toisensa jälkeen.
Katsojien jännitys kasvoi, he kurottivat kaulojaan paremmin nähdäkseen, nousivat penkeille seisomaan, ja kuningaskin kumartui kuninkaallisen aitionsa kaiteen yli katsomaan. Prinsessa istui hänen vieressään, silmät pyöreinä ihmetyksestä.