Part 2

— Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa.

SATU RUMASTA PIKKU PRINSESSASTA.

Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin.

Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän, kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa.

Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan, sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa.

Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin, eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä, että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi.

Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. — Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma.

Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa. Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma.

Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa, prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei siitä parantunut.

Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta länteen.

— Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja tulet hyvin mahtavaksi!

— Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän!

— Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun.

Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti.

Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin, sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut.

Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen.

Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla ylistämättä häntä.

Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut sydäntä, mihin kätkeä ne.

Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää, mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut.

Kun hääpäivä tuli, istui prinsessa huoneessaan ja odotti vieraitten tuloa. Juhlallisuuksien oli määrä kestää viisi kokonaista päivää, ja niin suurenmoista piti kaiken olla, ettei kai koskaan ennen sellaista oltu nähty. Hovimestari juoksenteli ympäri ja huolehti, että kultaiset lusikat ja hopealautaset vain tulisivat kunnolleen kiilloitetuiksi ja että joka kohta olisi kunnossa. Kuningatar, joka omakätisesti oli kiinnittänyt hunnun ja kruunun prinsessan kiharoille, oli hovineitien ja kamaripalvelijattarien kanssa vetäytynyt huoneisiinsa, pukeutuakseen hänkin. Sill'aikaa kuningas lepäili, ja prinsessa istui yksin huoneessaan. Hän oli lähettänyt pois kaikki kamarineidit: yksin halusi hän olla pitkässä valkeassa hunnussaan, sillä hän ei enää tahtonut kuulla sanaakaan kauneudestaan.

Siinä hän nyt istui ikkunansa ääressä ja kuuli lintusten laulavan, näki omenapuut valkeassa kukkaverhossa. Samassa kävi tuulahdus läpi puitten ja pyyhkäisi sivumennen prinsessan poskea.

— Tähtisilmä, Tähtisilmä, sanoi se, miksi olet niin surullinen ja katseesi niin kylmä? Sano, etkö muista, etkö muista, miten toisin oli ennen, kun omenapuut kukkivat.

— Oi, sanoi prinsessa, kyllä muistan. — Samassa auringonsäde pilkisti uutimen takaa, sattui myrtillä kierrettyyn kultakruunuun ja sai kaulanauhan jalokivet säkenöimään. Se katsoi niin lämpöisesti ja ystävällisesti prinsessaan. —

— Olet puettu kuin morsian, sanoi se, mutta onnelliselta morsiamelta et näytä. Prinsessa peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

— Autuaampi on antaa kuin ottaa, virkkoi auringonsäde. Kultamuru, kultamuru, missä on sydänraukkasi?

Silloin prinsessa riisti päältään kruunun, hunnun ja kaikki kalliit kulta- ja jalokivikoristeet. Hän juoksi alas portaita, läpi puiston ja tien yli, ikäänkuin henkensä edestä. Hän juoksi suoraan suureen, synkkään metsään.

Silkkikannat painoivat jälkiä menneen vuoden maatuneisiin lehtiin. Pensaat repivät hänen vaatteitaan, oksat löivät häntä silmille. Eteenpäin hän vain juoksi, yli soiden ja rämeiden, missä liejukko hyllyi saraheinämättäitten välissä.

Vihdoin hän saapui noidan mökille, sinisaloon, itään auringosta, kuusta länteen. Siinä hän vaipui portaille, mutta sai kuitenkin, molemmin käsin, lyödyksi ovelle.

— Sydämeni, anna minulle sydämeni, vaikeroitsi hän, ota pois kaikki, minkä annoit, mutta anna takaisin sykkivä sydämeni.

Linnassa syntyi suuri levottomuus ja hämmennys, kun huomattiin prinsessan kadonneen. Hovinaiset juoksentelivat kaikki linnan huoneet, portaita ylös ja portaita alas. Etsittiin ullakolta ja kellarista, mutta prinsessaa ei mistään löytynyt. Hoviherrat etsivät puistojen kaikilta käytäviltä ja pensaista, sekä ruusupensasaitojen takaa ja he tähystelivät tuskaisen tutkivasti läpi lammen kirkkaan pinnan, mutta prinsessaa ei löytynyt.

Juuri kun torninvahti torventoitauksella ilmaisi päivän olevan lopussa, jolloin kuninkaan linnan portit piti suljettaman, nähtiin jonkun kulkevan sillalla. Olisikohan tuo joku viesti, joku, joka tietäisi jotakin prinsessasta!

Vartijat unhottivat tehtävänsä kulkijan sivuuttaessa heidät, he tuijottivat häneen, sitten toisiinsa.

Prinsessa! Totta totisesti se oli prinsessa; mutta ei sellaisena kuin he olivat hänet nähneet viime aikoina. Ei, se oli heidän entinen ruma, pikku prinsessansa, hän, joka oli niin hyvä kaikille, ja josta kaikkien täytyi pitää. Häävaatteet olivat riekaleina, kengät lintassa, ja tukka hajallaan pitkinä suortuvina tuulessa.

Niin, se oli prinsessa. Nyt hän taas oli kotona, eikä hoviherrojen ja kamarineitosten enää tarvinnut juoksennella linnassa ja puistossa, alituiseen huhuillen. Mutta silti ei häistä mitään tullut. Vieraat vetäytyivät eri haaroille ja prinssikin matkusti kotiinsa. — Prinsessa tahtoi sitä sentähden, että hän tiesi, ettei prinssi häntä rakastanut sellaisena kuin hän nyt oli.

Hälinä ja touhu valtakunnassa vaimeni, ja kaikki alkoi taas kulkea entistä latuaan. Aika kului. Kuningas ja kuningatar tulivat vanhoiksi. Heidän kuoltuaan jäi pikku prinsessa hyvin yksin.

Mutta ei hän koskaan hetkeäkään katunut raskasta retkeään sinä päivänä, jonka piti olla hänen hääpäivänsä. Vieläkin hän näki itsensä sinä aamuna istuvan huoneessaan, ikkunansa ääressä, odottaen häävieraita. Kuinka toisin, kuin hän silloin ajatteli, olikaan kaikki käynyt, ja kuitenkin, kuinka paljon paremmin! — Onni on harvoin sen näköinen kuin miksi sitä kuvittelemme, ajatteli pikku prinsessa alakuloisesti, mutta elämä on rikasta ja hyvää, kunhan vain pystymme sitä havaitsemaan.

Aika kului, vuodet vierivät. Yksin oli pikku prinsessa, mutta hänen elämäänsä valaisivat aurinko ja avaruuden kirkkaat tähtöset.

MYLLYRENKI, JOKA SAI TAIVAAN TUULET VALTAANSA.

Oli kerran myllyrenki, joka oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin itse myllärin tyttären kanssa. Tyttö ei muuta hartaammin halunnut, mutta ikävä vain, ettei mylläri ollut samaa mieltä. Rikkaampaa sulhasta hän tyttärelleen katseli, mutta koska hän oli hyväsydäminen mies ja kun renki sitäpaitsi aina oli ollut hänen mieleisensä, ei hän suorastaan tahtonut asettua vastaan.

— Kuten tiedät, sanoi hän sentähden hiljaisesti rengille, perii poikani eräänä päivänä myllyn, joten tulevan vävyni täytyy osata elättää vaimonsa, mutta sinulla on vain kaksi tyhjää kättäsi. Tule takaisin, kun käytät omaa myllyäsi, silloin pidetään häät.

Mutta itsekseen ajatteli mylläri, että se päivä tuskin koittaisi, ja että jos joskus niinkin kävisi, olisi tyttö jo aikoja ennen naimisissa.

— Hyvä, sanoi Niilo-renki, muistutan sinua lupauksestasi, kun aika tulee. Sitten hän täytti reppunsa, suuteli tytärtä ja läksi.

Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut, johtui hänen mieleensä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne menisi, ja niin hän vähän tuumiakseen ja levätäkseen lähti läheisyydessä olevalle kylänsuutarin mökille. Suutaria kehuttiin monessa suhteessa kokeneeksi mieheksi, ja Niilo arveli, ettei haittaisi saada häneltä neuvoja matkalle. Sentähden istuutui hän, kun häntä pyydettiin, ja kertoi asiansa.

Suutari raapi korvallistaan.

— Muutenhan ei hätää olisi, mutta tyttö on naimaiässä, ja sinulla on aikaa vähän. Olen aina sinusta pitänyt ja siksi tahdon parastasi, sanoi suutari katsoen Niiloa silmälasiensa yli. Et ole niin tyhmä kuin useimmat muut, se on vahinko, mutta sinulla on päämäärä, ja se on etu. Muuta en voi sinulle sanoa kuin: pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä väisty! Mutta kun nyt kuljet edelleen, jatkoi hän, saattaisit pistäytyä veljeni luona, joka asuu suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana.— Ympärilleen vilkaisten jatkoi suutari hiljempaa: Hän on toisinaan vähän hassahtava, sanovat ihmiset, mutta siksi hän tietääkin enemmän kuin me muut. Eikä olisi hullummaksi, jos kuuntelisi tarkoin, mitä hän sanoo.

Niilo kiitti ja läksi matkalle. Hän kulki, kulki, ja viimein hän tuli yksinäiselle mökille, joka oli suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana. Hän arvasi, että se oli suutarin veljen asunto, kolkutti ovelle ja astui sisään.

Tuvassa istui vanha ukko päreitä kiskoen. Niilo sai sanoneeksi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hänen mielestään ukko tuskin sitä kuunteli, niin näytti hän olevan työhönsä kiintynyt, kunnes hän äkisti heitti pois puukkonsa ja katsoi ylös.

— Niilo, myllyrenki, tiedän erään keinon, mutta se on aika tukala, sanoi hän.

— Anna kuulua! sanoi Niilo.

— Sinun tulee saada taivaan tuulet valtaasi, sitten kaikki käy itsestään.

Niilo tuli alakuloiseksi.

— Kuinka minä — köyhä myllyrenki — voin saada valtaani taivaan tuulet? kysyi hän.

— Älä unhota, mitä veljeni sinulle neuvoi, sanoi ukko.

— Kuinka voit tietää, minkä neuvon hän antoi? kysyi Niilo.

— Pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä koskaan väisty, sanoi taas ukko. Niilo tuijotti hämmästyneenä häneen.

— Älä koskaan väisty, sanoi vanhus vielä kerran, lyöden kättä pöytään.

— Hyvä, sanoi Niilo, tahdon koettaa.

— Kun lähdet täältä ja kuljet suon ohi, näet kuun valossa ison rämeen edessäsi. Sen poikki ei käy mitään polkua, ja jos astut harhaan, olet hukassa. Tunnustele sentähden tietäsi ja varo itseäsi. Älä hämmästy mitään. Pidä päämäärä mielessäsi äläkä väisty. Suoraan rämeen poikki on sinun päästävä ja puolitiessä pysähdyttävä. Onni sinulle, että on ylä- eikä alakuu. Kun katselet ympärillesi, huomaat yksinäisen pajupensaan kasvavan rämeessä kuin vihertävä mätäs. Jos voit siitä pensaasta saada vesan ja pääset sen kanssa onnellisesti rämeen toiselle puolen, niin on onni käsissäsi. Tee itsellesi pajunvesasta pilli ja säilytä sitä hyvin.

— Kun puhallat pilliin kerran, syöksyy pohjatuuli luoksesi, jos puhallat kahdesti, tulee itätuuli, jos kolmesti puhallat, on eteläinen edessäsi, ja jos pilliin neljästi puhallat, kuulet länsituulen keveän lennon. Kaikki ne tottelevat pienintäkin viittaustasi ja palvelevat sinua herranaan. Mutta kun niin pitkälle pääset, saat itse pitää huolen lopusta.

Niilo kiitti ja seurasi ukon neuvoa. Illan pimetessä tuli hän rämeelle. Kuu oli jo noussut, ja hän näki selvään saraheinän mättäiden lomissa. Parasta on olla varuillaan, ajatteli hän ja taittoi itselleen kepin notkeasta katajasta. Sitten otti hän tiheän kuusenkarahkan kainaloonsa ja läksi taipaleelle. Kepillään hän tunnusteli tietään ja hyppi siten mättäältä mättäälle. Jos välimatka oli liian pitkä, heitti hän karahkan maahan ja juoksi sitä myöten yli. Se notkui hänen astuessaan, mutta vikkelään liikkuen onnistui hän pääsemään yli. Aina kun hän siten taas pääsi kovalle maalle, vetäisi hän varovaisesti karahkan luokseen. Näin hän jo oli päässyt pitkän matkaa, kun hän tunsi jonkin hipaisevan kasvojaan ja kuuli äänen huutavan: — mihin menet, mihin menet?

— Ei se sinua liikuta! sanoi Niilo.

— Odotapas, niin saat nähdä! huusi ääni, ja samassa tuli muuan yölepakko, lentäen sellaisella vauhdilla hänen silmilleen, että hän vähällä oli menettää tasapainon ja pudota mättäitten väliin. Viime hetkessä hän sai varatuksi keppiinsä. — Pois tieltä! huusi ääni taas, ja nyt oli yölepakoita ylt'ympäri aivan täynnä. Niiden mustat siivet himmensivät kuuvalon, ja hän tunsi niiden alinomaa lyövän vasten kasvojansa. Hän sai taistella joka askelella ja huomasi, ettei hän tällaista kauan kestäisi. Kun hän onnistui pääsemään suuremmalle mättäälle, asettui hän senvuoksi hajasäärin seisomaan ja tarttui molemmin käsin karahkaansa.

— Pois tieltä voitte itse mennä! sanoi hän, hosuen karahkalla. Syntyi suhina ja sihinä, kun hän satutti yölepakoiden arkoja siipiä.

— Saammepa nähdä, kenellä enemmän kärsivällisyyttä riittää, teillä vai minulla, sanoi Niilo. Sen kuitenkin teille jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty!

Yölepakot lensivät hetkeksi syrjään ja neuvottelivat; miten olikaan, lentää lepattivat ne kaikki pois. Niilo pisti karahkan kainaloonsa, otti kepin käteensä ja jatkoi reippaasti matkaansa. Mutta äkisti hänen jalkaansa livetti ja hän olisi aivan pudonnut nenälleen, ellei viime hetkessä olisi saanut varatuksi keppiinsä.

— Mikähän siinä oli? ajatteli hän, katsoen eteensä. Siinäpä istui iso sammakko, mulkoillen häneen.

— Hyi, sanoi se, hyi kuka nyt tallaa parempaa väkeä!

— En voinut sille mitään, sanoi Niilo, istuit tiellä.

— Sinäpä ylpeä olet, sanoi sammakko, odotapas, niin saat nähdä! Samassa Niilo huomasi, että kaikki mättäät olivat vier'vieressään täynnä sammakoita, eikä hän olisi voinut askeltakaan ottaa tallaamatta jotakuta.

— Tästä ei hyvää seuraa, arveli Niilo, mutta ääneen sanoi hän: — Pois tieltä, minun on päästävä eteenpäin.

— Sopii koettaa! kurnuttivat sammakot yhteen ääneen.

— Hyvä, sanoi Niilo, sieppasi karahkansa ja alkoi sillä vinhasti huitoa sammakoita tieltään. Ne loikkivat oikealle ja vasemmalle, mättäitten väliin. Loiskis, loiskis kuului lätäköissä. Sammakot kömpivät kuitenkin heti ylös taas.

— Katsotaanpas, sanoi Niilo, kenellä kärsivällisyyttä enemmän riittää, teilläkö vai minulla, mutta sen jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty! Sammakot pitivät neuvoa, ja miten olikaan, sukelsivat ne kaikki liejuun. Ainoastaan yksi, se, jonka päälle hän oli astunut, pisti vielä päänsä näkyviin.

— Sinua onni suosii, poika, sanoi se. Rämeikön haltija on tänä iltana liikkeellä, ja sinua hän kai hakee. Onneksi olkoon!

Kun Niilo nosti silmänsä, näki hän jotakin valkeaa, välkkyvää tulevan vastaansa ja hän jo hetken ajatteli kaikkea, mitä oli haltijattarista kuullut kerrottavan. Oli kuin utua hänen silmäinsä edessä ja jokin pehmeä, viileä siveli hänen otsaansa, ja nyt hän vasta tunsi, miten häntä väsytti ja miten suloista olisi saada levätä. Samassa seisoi haltijatar hänen edessään. Niiloa värisytti samalla pelko ja riemu, sillä mitään näin kaunista hän ei eläessään ollut nähnyt.

— Tule, sanoi haltijatar laskien kätensä hänen kaulalleen, nyt saat levätä!

— Silloin Niilo ajatteli myllärin tytärtä, jota hän rakasti, ja hän tiesi, että ellei hän nyt pitäisi puoliansa, ei häistä koskaan mitään tulisi.

— Kiitos, sanoi hän haltijattarelle, olisi kyllä hyvin houkuttelevaa saada hiukan nukahtaa, mutta minulla ei tänään ole aikaa. Ole kiltti ja astu syrjään, että minä pääsen eteenpäin.

— Et sinä niin vähällä pääse! sanoi haltijatar.

— Saammepahan nähdä, kenellä meistä kärsivällisyyttä enemmän riittää, sinulla vai minulla, sanoi Niilo, myllyrenki, mutta sen jo sinulle varalta ilmoitan, että eteenpäin minun on päästävä enkä väisty... —

Hän katsoi haltijattareen vakaasti, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, muuttui haltijatar samassa utupilveksi, jonka ilmanhenki ajoi yli mättäitten.

Silloin Niilo lähti edelleen. Pian huomasi hän tulleensa keskelle rämettä ja seisahtui katselemaan pajupensasta. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä sen oksat kiiltelivät kuutamossa kuin hopea. Hän leikkasi siitä vesan, minkä pisti povelleen, tunnusteli taas tietään kepillä ja jatkoi matkaansa rämeikössä. Ilman muita seikkailuja saapui hän myöhään vihdoinkin metsänlaitaan, keinuvien mättäitten ja hyllyvän liejukon tuolle puolen.

Paremmin ei hän koskaan ollut nukkunut kotona myllyssäkään kuin sinä yönä metsässä, keppi kädessä ja kuusenoksa päänalaisena. Herättyään hän ensi työkseen koetteli, oliko pajunvesa tallessa ja teki itselleen siitä heti pillin.

Tuskin hän oli sen saanut valmiiksi ja siihen puhaltanut, kun jo pohjatuuli tulla porhalsi hänen luokseen; silloin hän puhalsi kahdesti, ja heti saapui itätuuli; kun hän sitten puhalsi kolmesti pilliinsä, oli eteläinen hänen luonaan, ja kun hän vihdoin puhalsi neljästi, tuli länsituuli kepeästi lentää liitäen.

— Herra, sanoivat ne kaikki neljä, mitä tahdot?

— Neuvoa! sanoi Niilo — te, jotka olette tulleet maailman neljältä kulmalta, voinette sanoa minulle, mistä saisin myllyn.

— Myllyjä kyllä on, sanoivat he yhteen ääneen.

— Mutta minulla on vain kaksi tyhjää kättäni, eikä mitään, millä sen ostaisin!

— Herra, sanoi pohjatuuli, minä tiedän yhden, joka ehkä sopisi.

— Missä se on? kysyi Niilo.

— Jos tahdot, vien sinut tuossa tuokiossa sinne, sanoi pohjatuuli.

— Hyvä, sanoi Niilo. Tuskin hän sen sai sanoneeksi, kun hän jo kiiti avaruudessa ja jo jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli vanhan tuulimyllyn luona, joka nähtävästi oli seisonut pitkät ajat hylättynä ja käyttämättä.

Mylly oli syrjässä, korkealla kivikkoharjanteella. Niilo arveli, että sinne kiipeäminen tosin kyllä oli vaikeaa, mutta että asema muuten oli hyvin valittu. Harju ei oikeastaan ollutkaan kovin korkea, mutta sieltä oli kuitenkin mitä kaunein näköala joka puolelle. Näki taloja siellä täällä tasangolla, tosin toisistaan kaukana, mutta kaikki sopivan matkan päässä myllystä. Siellä ylhäällä seisoessa tuntui siltä, että mylly hallitsi koko kylää.

Myllärin entinen asunto oli rakennettu myllyn viereen. Uunin savutorvi oli särkynyt, ikkunaruudut rikki ja ikkunanreiät tukitut vanhoilla ryysyillä; ei kukaan ihminen saattanut ajatellakaan sellaisessa rähjässä asumista. — Myllykin näytti yhtä viheliäiseltä. Katkenneina ja rikkinäisinä seisoa törröttivät sen siivet, ja hyvin huomasi, että monet ilmat olivat käyneet sen jälkeen, kuin ne viimeksi olivat suhisten pyörineet taivaan tuulten mukaan.

Niilo tarkasteli kaikkea ja arveli, että pohjatuuli ehkä oli oikeassa, että mylly todellakin kelpaisi johonkin, jos se pantaisiin kuntoon.

— Kiitos, sanoi hän sentähden pohjoiselle, joka seisoi odottaen, nyt voit mennä, kutsun sinua, kun taas tarvitsen.

Pohjatuuli puhaltautui tiehensä. Niilo lähti alas kylään. Siellä sai hän kuulla, että vanha mylläri oli kuollut ja toista ei ollut pitäjässä. Kyläläiset sentähden mielellään vuokrasivat tuon vanhan rähjän Niilolle toistaiseksi, jos hän sen panisi kuntoon. Olisihan hyvä päästä aikaavievistä myllymatkoista ulkopitäjiin, eikähän se ketään vahingoittaisi, jos myllyrenki koettaisi, mihin kelpaa, arvelivat talonpojat. Niilo aloitti heti työnsä, ja täytyy sanoa, ettei hän vaivojaan säästänyt ja ahkera hän oli. Uteliaisuus kylässä oli suuri, ja usein ponnisteli kyläläisistä yksi ja toinen ylös myllymäelle nähdäkseen, miten työ sujui.

Niilo ei suonut itselleen lepoa, ja muutamana päivänä hän jo punamultasi myllyrakennusta. Kyläläiset eivät enää tunteneet myllyä entiseksi. Valkeat nurkat ja ikkunalaudat hohtivat kauniina punaisen seinävärin rinnalla. Savutorvi oli uudestaan muurattu, ikkunaruudut kiiltelivät uusina ja kirkkaina, ja ehein siivin seisoi mylly, valmiina käytettäväksi.

— Myöntää täytyy, että olet reipas, sanoi nimismies.

— Mihinkäs ilman joutuisi, sanoi Niilo.

— Hyvä on, sanoi siltavouti, onhan kaikki täällä, siistiä ja kaunista, mutta saatkohan myöskin myllyni käyntiin.

— Hui, hai, sanoi Niilo, huono mylläripä muutoin olisin. Ja sen minä ainakin sanon, että myllyni käy taivaan joka tuulella.

Tähän ei kukaan sanonut mitään, ja puhe kääntyi toisaalle. Kotimatkalla kyläläiset tuumivat, että mylläri oli aika suurisuinen.

Joka päivä tästä lähtien oli mylly käynnissä, eikä siinä tietenkään mitään vikaa ollut.

— Koska oli syksy ja ruis puitu, tulivat kyläläiset, ajaen pitkissä jonoissa, jauhattamaan viljaansa. Se oli Niilon mieleen, ja jauhot vain pölisivät hänen seisoessaan myllyssä.

Joutuisa hän oli, sen huomasi jokainen, ja kotimatkalla kyläläiset taas tuumivat, ettei ollut niinkään hullua saada mylly uudelleen kuntoon.

Tuuli oli ollut lännessä jo pitkät ajat, mutta eräänä päivänä se taukosi. Sattui juuri siten, että siltavoudin piti jauhattaa ohriaan, ja hän ajoi itse kuormaansa myllymäkeä ylös. Hän oli kitsas ja saita, ahdisti talonpoikia, missä vain voi.

Niilo myllyrenki seisoi ovellaan ja näki hänen, tulevan.

— Aha, sanoi hän, eipä saattaisi haitata, jos tuulisi toisaalta, ja niin hän puhalsi pari kertaa pilliinsä. Heti tuli itätuuli kiiruhtaen hänen luokseen.

— Herra, sanoi itäinen, mitä käsket?

— Tee velvollisuutesi, sanoi Niilo.

Oli aivan ihmeellistä, miten äkisti taivas kävi pilveen, ja kun mylläri oli saanut myllynsä käyntiin, tuli sellainen itäinen ilma, joka ennusti pahaa. Myllynsiivet lensivät suhisten ympäri ja jauhatus sujui hyvin. Sillävälin seisoi siltavouti katsellen taivaalle.

— Toivoisinpa olevani hyvin kotona taas, sanoi hän.