Part 4

Mutta Maoni oli mielestään taas kotona, äitinsä viheriöillä vainioilla, karjalaumat olivat syövinään notkossa ja paimenpojat olivat kokoontuneet kisailemaan vaahterain varjoon ja hän voittavana päällikkönä nyt, kuten aina ennen.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa ja huomasi voittaneensa, kaikui raikuva hyväksymisen myrsky. Hän olisi tahtonut piiloutua, kadota ihmisjoukkoon, mutta häntä vaan työnnettiin eteenpäin, kuninkaallista aitiota kohti.

Kuningas katseli häntä kultasankaisten silmälasiensa läpi, ja prinsessa kiinnitti ruusun hänen rintaansa.

— Nyt tulee sinusta ritari, sanoi kuningas.

Mutta ylihovimestari alamaisuudessa esitti, ettei sellainen mitenkään saattaisi käydä päinsä. — Hän ritariksi — kulkuri vieraasta maasta.

Silloin kuningas, näpäyttäen pois varisseen nuuskan pitsiseltä rintamukseltaan, sanoi ilmoittavansa ylihovimestarille, mikä ei kävisi päinsä. Se olisi se, että kuningas syö sanaansa.

Tämän sanottuaan otti hän miekan ja löi prinssin ritariksi, ja kansa hurrasi, niin että korvat menivät lukkoon.

Iltasella prinssi Maoni vei prinsessan tanssiin, eikä prinsessa saattanut kyllin ihmetellä hänen ritarillista käytöstään. Ja koko hovi ihmetteli.

Kuningas otti Maonin erillensä ja sanoi:

— Jos jäät tänne, saatat tulla valtakunnan päämieheksi ja sen lienet jo huomannutkin, että miellytät prinsessaa.

Silloin prinssi Maoni tunsi, selvemmin kuin koskaan ennen, että hän jo liian kauan oli viipynyt vierailla mailla ja että koti-ikävä painosti hänen mieltään.

— Herra kuningas, sanoi hän, äitini on vanha ja odotus käy hänelle varmaankin pitkäksi. Kunnoton poika olen ollut. Nyt kun talvi lähestyy, tahdon olla kohentamassa kotilieden kekäleitä.

Sen sanottuaan jätti hän kohteliaasti hyvästit, otti repun selkäänsä ja lähti kotia päin.

Mutta hänen sydäntänsä painosti astuessaan eräänä päivänä äitinsä valtakunnan rajan yli. Toisin ja parempia sanomia tuoden olisi hän tahtonut astua kuningattaren eteen. Siksi hän nyt kulki raskain askelin ja silmät maahan luotuina. Silloin kuuli hän portin narahtaen kääntyvän saranoillaan ja katsoessaan ylös seisoi portinvartijatyttö hänen edessään, niijaten.

— Oi, sanoi hän, miten kauan olen saanut odottaa avatakseni sinulle veräjän.

— Miten kauan sitten olet odottanut? kysyi prinssi.

— Siitä lähtien kuin tästä ohitse ratsastit, sanoi tyttö. Ajattelin: kaipa hän jonakin päivänä palajaa. Tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat kuin tähtöset yössä.

Silloin prinssin mieleen äkkiä johtui ensimmäinen ilta metsässä, erämaan syvä pimeys, valo lakeudella, tähdet ja avaruus, tuo ääretön.

— Tule mukaani, sanoi hän, ottaen tytön käden omaansa. Ja sitten he yhdessä menivät linnaan.

— Äiti, sanoi hän tultuaan kuningattaren luo, pitkiä matkoja olen kulkenut löytääkseni Tähdettären. Linnasta linnaan olen käynyt, kaikki maailman prinsessat nähnyt ja nyt tuon vain köyhän, pienen portin vartijatytön, mutta ilman häntä en tahdo elää! — Silloin kuningatar syleili Maonia.

— Tervetuloa kotiin, sanoi hän, kaikki olemme sinua kaivanneet, yksin lintuset ikkunasi takana ja linnanlammikon ruutanat, joille murusia ripottelit. Kaikki olemme sinua kaivanneet, mutta minä kaikkein enimmän. Itse olen käynyt vanhaksi ja harmaantuneeksi ja nyt tahdon lahjoittaa kruunun ja valtikan sinulle, hallitaksesi isäsi valtakuntaa.

Tämän sanottuaan kääntyi hän portinvartijatyttöön, katsoen häntä kauan ja tutkivasti silmiin.

— Maoni, sanoi hän, luuletko äärettömyyden lapsien tarvitsevan kultakruunuja, että heidät tunnettaisiin! Ole iloinen ja elä onnellisena, nyt kun olet löytänyt kauan etsimäsi.

Niin tuli prinssi Maonista kuningas ja Tähdettärestä kuningatar. Onnellisina he elivät ja hiljalleen vierivät heiltä vuodet elon iltaan.