Part 3

KALPA. Sitte minä odotan häntä. (Riisuu päällysvaatteensa eteiseen).

EMMA. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa. Täällä on toinenkin vieras, joka voi kertoa teille uutisia, vaikka...

KALPA (tulee sisään ja tervehtii Nokkosta).

NOKKONEN. Ikävä kyllä — ikäviä.

KALPA. Te siis jo tiedätte?

NOKKONEN (pöyhkeilevästi). Kuinkas?... Mehän elämme aina muista edellä.

KALPA. Entäs Neiti Kanerva?

NOKKONEN. Hänkin.

EMMA. Mutta kuinka se on mahdollista, herra Kalpa? Kuinka se on mahdollista?

KALPA. Minun on vaikea selittää. Se on aivan käsittämätöntä. En olisi uskonut.

EMMA. Niin minunkin. En minäkään.

NOKKONEN. Onko teillä, herra Kalpa, siis ehkä varmoja tietoja asiasta? Olen iloinen, että sain tavata teitä täällä. Sillä tulin juuri tarkistamaan Uutistoimiston saaman sähkösanoman todenperäisyyttä.

EMMA. Niin, herra Kalpa, olisiko sittenkin siinä joku onneton rakkausjuttu alla?

KALPA. Ei alla eikä yllä. Olkaa nyt huoleti, rouva Nemlander! Ja anteeksi, että pyytäisin saada puhua muutaman minuutin kahden kesken herra Nokkosen kanssa.

NOKKONEN. Niin, minäkin pyytäisin.

EMMA. Tehkää niin hyvin! Minä menen. Minä menen. (Menee vasemmalle).

KALPA (saattaen Emman ovelle). Anteeksi nyt ja kiitos! (Nokkoselle.) Minä tunnen jo saamanne sähkösanoman sisällyksen.

NOKKONEN. Mitäs arvelette? Onko ehkä syytä epäillä sen todenperäisyyttä?

KALPA. Valitettavasti ei. En uskoisi sitä, ellen itse tänään olisi saanut kirjettä ystävältäni.

NOKKONEN. Saanko ehkä tietää...?

KALPA. Kernaasti. Hän ilmoittaa suoraan, ettei jaksa kauempaa tätä ilvettä kestää. "Kun luet nämä rivit", kirjoittaa hän minulle, "niin olen jo Vellamon neitojen oma".

NOKKONEN. Ei siis tapaturma, niinkuin olisi voinut olettaa sähkösanoman mukaan, vaan itsemurha?

KALPA. Sellaiseen epätoivon tekoon en todellakaan olisi luullut hänen ryhtyvän.

NOKKONEN. Se on kovin surullinen tapaus, tosiaankin.

KALPA. Niin, mutta mikä siihen on syynä, sen te, herra Nokkonen, tiedätte yhtä hyvin kuin minä.

NOKKONEN. Tekin luulette siis, että se kunnianloukkausjuttu...?

KALPA. Tietysti! Mikäs muu? Siinä sen näette, ettei saa laskea leikkiä vakavilla asioilla. Minäkin luulin, että ystäväni otti kaikki vain kevyesti kuin leikin kannalta, mutta nyt sen näen, kuinka syvästi kaikki häneen oli koskenut. Hän ei jaksanut tuota häväistystä ja parjausta enää kestää.

NOKKONEN. Voinko siis olla ihan varma siitä, että hän todellakin on päättänyt päivänsä?

KALPA. Varma? Kuinka te voitte minulta semmoista kysyä?

NOKKONEN. Niin, tuota, — te pidätte sen ainakin mahdollisena, todenmukaisena?

KALPA. Se on aivan toinen kysymys. Päinvastoin pyytäisin teitä niin pian kuin suinkin hankkimaan lisää tietoja. Varmoja voimme olla vasta sitte kun runoilijan ruumis on löydetty.

NOKKONEN. Aivan oikein. Niitä tietoja Uutistoimisto juuri odottaakin joka hetki.

KALPA. No niin! Olkaa siis te niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä saatte kuulla, heti paikalla! Tiedättehän, kuinka kallis tämä asia on minulle. Lehmushan oli maamme eturivin kirjailijoita, vaikka häntä niin väärin ymmärrettiin. Hän oli minun paras ystäväni. Minun on siis ensi tilassa, kun tieto on saatu, lähdettävä pitämään huolta hänen maallisista jäännöksistään.

NOKKONEN. Kyllä, kyllä. Minä lupaan sen. (Aikoo mennä perälle. Eteisen kello soi).

KALPA. Varmaan neiti Kanerva. (Menee aukaisemaan ovea.)

ARMI (tulee, vetäen perässään juurikoria). Te, herra Kalpa?

KALPA. Kävin ensin turhaan tapaamassa teitä Albertinkadun varrelta, kiirehdin sitte tänne ja päätin odottaa, kun kuulin teidän palaavan.

ARMI. Hyvin teitte (tullen sisään.) Aa! Toimittajakin on täällä.

NOKKONEN. Sanon nyt samalla hyvästi, saatuani herra Kalvalta uutta vahvistusta tuolle surulliselle asialle.

ARMI. Silmänräpäys, minä pyydän.

NOKKONEN (jää ovensuuhun odottamaan).

KALPA. Kuulin, Neiti Kanerva, että olette jo selvillä kaikesta. Eikös se ole kauheata?

ARMI. En tiedä mitä sanoa! En sanoja löydä.

KALPA. Jos se nyt vain on ihan varma?

ARMI. Kuinka niin? Mitä epäilemistä siinä enää on? Minä juuri sain viestin, että hän on löydetty.

KALPA. Kuuletteko, herra Nokkonen? Ruumis on löydetty.

NOKKONEN. Nyt ei siis ole epäilemistä enää mitään. Se on varma. Se oli tärkeä tieto. Minun täytyy kiirehtiä, pyydän anteeksi. Nöyrin palvelijanne. Sulkeudun suosioonne. (Kumartaa, pyörähtää ympäri ja rientää pois).

KALPA (katsellen pitkään Armiin). Te näytätte niin kummalliselta?!

ARMI (joka heittäytyy leposohvaan, kädet pään alle). Te olette saaneet kirjeen — myöskin?

KALPA. En olisi uskonut, että Eero tekisi toden tästä leikistä.

ARMI. En olisi uskonut, että te piditte tätä hänen leikkiään totena.

KALPA. Mitä sanotte?

ARMI. Hänen kirjeensä teille oli tietysti vain pilaa.

KALPA. Saakelin veitikka!

ARMI. Mutta kun hän sen jo oli pannut postiin, niin hän tuli ajatelleeksi, että ehkä se vaikuttaa teihin kovinkin pahasti....

KALPA. Niinkuin se on tehnytkin.

ARMI. Ja niin kirjoitti hän heti minulle ja pyysi selittämään... Sitä paitsi hän pelkäsi, että voitte vielä panna poliisiviranomaiset liikkeelle ja pilata koko asian.

KALPA. No, entäs Nokkonen sitte? Hänhän jäi siihen uskoon, että...

ARMI. Sehän oli tarkoituskin. Olette vastoin tahtoanne hyvin näytellyt osanne.

KALPA. Mutta te, kuinka te voitte sanoa, että hän on löydetty?

ARMI. Minä en sanonut että ruumis oli löydetty. Sen lisäsitte te ja Nokkonen uskoi sen heti.

KALPA. Kyllä te olette koko kavalaa sukua!

ARMI. Vastoin tahtoanne toimitte ihan niinkuin piti.

KALPA. Minä alan jo vähän pelätä koko tätä juonta. Siitähän voi johtua ikäviä seurauksia, kun asia joutuu sanomiin.

ARMI. Mitä seurauksia? Ei mitään muuta kuin että vihamiehemme tulevat aikalailla nolatuiksi.

KALPA. Nyt minä sitten jätän jo edesvastuun kokonaan teidän niskoillenne.

ARMI. Sen otan mielelläni, olkaa huoleti, ja johdan toimintaa edelleenkin. Mutta teidän täytyy vain auttaa minua — vaitiololla etupäässä.

KALPA. No, jos ei muuta tarvita, niin kernaasti. Nyt minun tekisi jo kuitenkin vähän mieli ruveta nauramaan.

ARMI. Sen saatte jättää tekemättä. Päinvastoin teidän pitää olla niin surullisen näköinen kuin suinkin. Nyt olemme vasta huippukohdalle pääsemässä. Muistattehan, että Turpainen uhkasi tulla tänään tänne?

KALPA. Oh yes, sanoi englantilainen.

ARMI. Mahdollista on että hänkin jo on saanut tiedon Eeron vedenpinnalla kelluvasta leveälierisestä hatusta.

KALPA. Epäilemättä. Mutta ehkäpähän sen vuoksi ei enää tulekaan.

ARMI. Minäpä olen aivan varma, että hän tulee juuri sen tähden. Jos hän tietäisi, että Eero tahallaan meni ulos vaunusta ja viskasi muutaman joutavan käsikirjoituslehden tuulen viedä, jolloin samalla hänen hattunsakin joutui tuulen uhriksi, sekä sitte, ostettuaan Tammisaaressa lakin, matkusti yöllä Lohjalle...

KALPA. Semmoinenko se hänen katoamisensa sitte olikin?

ARMI. Semmoinen... Niin silloin Turpainen ehkä ei tulisi. Mutta nyt hän on jo Nokkoselta kuullut minun muuttaneen tänne, — meillähän Helsingissä huhut leviävät salaman nopeudella, — niin... (Eteisen kello soi). Enkös minä sanonut?

KALPA. Olisiko todellakin hän?

ARMI. Minä pyydän saada yksin ottaa vieraani vastaan.

KALPA. Minä poistun siksi aikaa Rouva Nemlanderin luo.

ARMI. Sanokaa, että olen jo täällä. Mutta olkoon sydämenne kaipuuta täynnä, muotonne kuin surullisen haahmon ritarin ja kielenne puhukoon vain parasta lingottua hunajaa! (Uusi soitto.) Näkemiin!

KALPA. Te olette nero, Neiti Kanerva. (Menee vasemmalle).

ARMI. Todellakin, mitähän tästä lapsesta on vielä tuleva? (Juoksee avaamaan eteisen ovea).

TURPAINEN (tulee). Toivon, ettei tuloni ole aivan odottamaton?

ARMI. Päinvastoin.

TURPAINEN. Niin. Minähän eilen uhkasin tänään käydä täällä.

ARMI. Aivan oikein.

TURPAINEN. Sen jälkeen ovat kuitenkin asiat paljon muuttuneet.

ARMI. Paljon.

TURPAINEN. Saanko näin ollen sittenkin tulla sisään?

ARMI. En kiellä.

TURPAINEN (riisuttuaan polttoonsa eteiseen, tulee huoneeseen). Suvaitsetteko, että istumme?

ARMI. Voimme tehdä niinkin. (Istuu).

TURPAINEN (istuu myös). Olen kuullut toimittaja Nokkoselta mitä on tapahtunut.

ARMI. Sen arvasin.

TURPAINEN. Ehkä siis näyttää hieman kummalliselta, että kuitenkin tulin tänne?

ARMI. Minua ei kummastuta mikään.

TURPAINEN. Olen kuitenkin kovin pahoillani...

ARMI. Se todellakin minua hieman kummastuttaa.

TURPAINEN. En olisi luullut, että asia ottaisi tämmöisen käänteen.

ARMI. Tuo surunvalitus on kovin liikuttavaa.

TURPAINEN. Tuon pisteliäisyyden tunnen kyllä entuudestaan.

ARMI. Minä sitävastoin olen kaikki unhottanut.

TURPAINEN. Naiset puhuvat usein kuitenkin vastoin parempaa tietoaan.

ARMI. Minä tunnen vain yhden ja voin vastata hänen puolestaan.

TURPAINEN. Mutta että he osaisivat salata suruaan yhtä paljon kuin tämä yksi, sitä en minä usko.

ARMI. Myönnän että siihen tarvitaan harvinainen sielun voima, mutta sittenkin on tuo ylistys sen kunniaksi tällä hetkellä aivan liikaa.

TURPAINEN. Enkö minä siinä tapauksessa — tällä hetkellä voisi jollakin lailla olla hyödyksi?

ARMI. En tullut ajatelleeksi että se saattoi olla käyntinne tarkoitus — tänään.

TURPAINEN. Kentiesi se nyt sitte voisi todistaa, etten olekaan niin tunnoton kuin miltä olen saattanut näyttää.

ARMI. Itseään kohtaan ei yksikään ihminen ole tunnoton.

TURPAINEN. Itsekkäisyys on suurin siinä tunteessa, joka on pyhin.

ARMI. Jopa siinä määrin, ettei se kunnioita toisen tunteen pyhyyttä lainkaan.

TURPAINEN. Jos se on kunnioituksen puutetta, että kerran sen kaiun kuultuaan, tilaisuuden tultua, huutaa sille uudelleen saadakseen vastauksen.

ARMI. Tämäkö siis olisi se tilaisuus?

TURPAINEN. Otaksuin niin olevan.

ARMI. Otaksukaamme sitte, että se on oikein valittu.

TURPAINEN. Mitä olisi silloin minun tehtävä!

ARMI. Mitä tahtoisitte silloin tehdä?

TURPAINEN. Langeta eteenne.

ARMI. Se lankeemus olisi suuri.

TURPAINEN. Ei liian suuri sovitukseksi.

ARMI. Vaan sittenkin liian vähäinen voittaaksenne, mitä tarkoitatte.

TURPAINEN. Ehtojen määrääminen on siis teidän vallassanne.

ARMI. Ja ne suostutte täyttämään?

TURPAINEN. Koetan, elleivät ne ole ylivoimaisia.

ARMI. Millä voi sovittaa toiselta riistämänsä kunnian.

TURPAINEN. Minultako sitä kysytään?

ARMI. Otaksukaamme: — a priori.

TURPAINEN. Antamalla kunnia takaisin. Kelpaako se?

ARMI. Miten siinä tapauksessa vaatisitte teitä kohtaan menettelemään sen, joka on teiltä kunnian riistänyt?

TURPAINEN. Puhdistamalla minut julkisesti, tietenkin.

ARMI. Taikka myös kaksintaistelulla: europalaisella tahi amerikalaisella? Taikka harakirilla?

TURPAINEN. Vaikkapa niinkin.

ARMI. Kunniannehan on sitte jo pelastettu.

TURPAINEN. Kunniallinen mies on siitä aina hyvillään.

ARMI. Jalous on aina ihailtavin, kun uskaltaa uhrata elämänsä.

TURPAINEN. Osaan kyllä sille antaa arvoa.

ARMI. _De mortuis nil nisi bene_. Puhdistakaa nyt sitte vainajankin maine!

TURPAINEN. Jos sillä voin tehdä vähäisen palveluksen.

ARMI. Ja täyttää velvollisuutenne.

TURPAINEN. Siinäkö siis ehtonne?

ARMI. Elleivät ne tule täytetyiksi vilpittömässä mielessä, omantunnon mukaisesti, niin käännän teille selkäni.

TURPAINEN. Epäilettekö minun tähän saakka menetelleen toisin julkisen sanan palveluksessa?

ARMI. Erehtyminen on inhimillistä. Jätän sen mietelauseen suosiollisesti harkittavaksenne.

TURPAINEN. Vilpittömästi olen aina erehdykseni tunnustanut.

ARMI. Kun on ollut pakko. Se on siis tehtävä nytkin.

TURPAINEN. Ehdoissanne näkyy siis olevan tarkat määritelmät.

ARMI. Päinvastoin hyvin vapaat rajat. Kirjoittakaa vain huomiseen lehteen vainajasta rehelliset muistosanat!

TURPAINEN. Rehelliset?

ARMI. Niin juuri. Rehellisyyden rajat ovat aina vapaimmat. Niiden sisällä ei tarvitse luikerrella, ei kierrellä eikä kaarrella, eikä aitojen yli loikkia.

TURPAINEN. Viittauksenne ovat kokolailla loukkaavia minulle.

ARMI. Taaskin päinvastoin. Kun tämmöisen luottamustoimen teille annan, niin todistaa se, että uskon rehellisyyteenne täydellisesti.

TURPAINEN. Mutta voinkos minäkin puolestani uskoa ja luottaa...?

ARMI. Kummallinen kysymys! Milloinkas naiseen on voinut luottaa?!

TURPAINEN. Tuo oli ainakin rehellisesti lausuttu.

ARMI. Kunnioituksenne minua kohtaan ilahuttaa minua suuresti.

TURPAINEN. Ette liene epätietoinen siitä, että minussa on teitä kohtaan paljon enemmänkin kuin kunnioitusta, paljon syvempiäkin tunteita.

ARMI. Vakuutuksenne nyt ainakin täydentää sen, mikä tiedoissani mahdollisesti vielä on ollut puutteellista.

TURPAINEN. Ja sen tähden lupaan koettaa täyttää pyyntönne.

ARMI. Pyyntöni on, että tekonne myös tyydyttää minua täydellisesti.

TURPAINEN. Minun toivomuksenihan te sen kautta olette luvannut tyydyttää. Jos minä siitä voin olla varma, niin voitte tekin olla varma, että tulette tyydytetyksi.

ARMI. Varman vastaukseni saatte huomenna, kun kirjoittamanne muistosanat olen lukenut.

TURPAINEN. Kiitos siitä lupauksesta jo... Saanko sanoa: Armi, kuin ennen.

ARMI. Sen myönnytyksen voin tehdä näin kahden kesken.

TURPAINEN. Tunnen, että jo alkaa sulaa jää sydämeltäsi. (Tavoittelee Armin kättä).

ARMI. (vetää kätensä pois) Anteeksi, etukäteen minä kuitenkaan en anna niin paljoa.

TURPAINEN. Olet sama omituisen oikullinen kuin ennenkin.

ARMI. Kaikki pysymme, näen mä, jossakin määrin muuttumattomina, oikeammin kehittymättöminä, tapoihimme nähden.

TURPAINEN. Sinun rinnallasi voi minussa kuitenkin paljon muuttua... (Yrittää istuutua likemmäksi Armia)... likempänä, vieressäsi ollen.

ARMI (väistyen etemmäksi). Anteeksi: me emme nyt ole Punkaharjulla.

TURPAINEN. Niitä aikoja olisin kuitenkin tahtonut muistella.

ARMI. Täällä Helsingissä, tässä ympäristössä, on liian runotonta sitä varten.

TURPAINEN. Sinun seurassasi saa mikä ympäristö tahansa kuitenkin ihmeellisen tenhoavan runohohteen. Silloin unohtaa kaikki, kaikki.

ARMI. Se on kovin varomatonta.

TURPAINEN. Kärsimyksensä, loukkauksensa, niin hyvin entiset kuin nykyiset, ja mieli lekottelee perhosena toiveiden kultaisessa päivänpaisteessa.

ARMI. Se oli tosirunoilijan arvoinen runokuva.

TURPAINEN. Suottailuun tahdot peittää sieluni sisimmät sykähtelyt, Armi. Mutta uskon sittenkin, että ne vielä tapaavat oikean kaikupohjan sinunkin sydämessäsi. Ja siksi toivon, että oikein olet arvioiva nämä vilpittömät tunteitteni ilmaisut.

ARMI. Sen teen. Sen lupaan. Sillä todellakin olen tällä hetkellä nähnyt, kuinka syvällä ne piilevät ja ovat piilleet.

TURPAINEN. Ja sitä olet sinä voinut tähän saakka epäillä?

ARMI. Syy ei ole minun. Todisteet ovat olleet niin... niin kieltoperäiset.

TURPAINEN. Mutta nyt olet näkevä toisellaiset... huomenna jo.

ARMI. Sen toivon vakavasti nyt minäkin.

TURPAINEN. Oi, Armi, salli, salli minun edes puristaa kättäsi, ellen sitä suudella saa. (Tavoittelee jälleen Armin kättä.)

ARMI. Tiedäthän, etten rakasta mitään orjuuden merkkejä. Minun mieheni ei saa myöskään olla herrani. Hänen on oltava samalla tasolla kuin minä.

TURPAINEN. Minä siis kumarran sinulle ja sanon: sinä olet nero.

ARMI. Tuopa oli jo hauska kuulla — arvostelijaltaan. Virkaveljiltään sen kyllä saa kuulla toisinaan, vaikka harvoin heiltäkin. Ojennan siis käteni. Tuossa!

TURPAINEN (tarttua siihen intohimoisesti ja painaa sitä huulilleen). Minun täytyy, — minun täytyy.

ARMI. Sittenkin — tottelematon! (Vetää kätensä pois). Se oli kovin varomaton teko.

TURPAINEN. Ihmisen onnellisimmalla hetkellä on hänelle paljon anteeksi annettava.

ARMI. Oli hyvä, ettei herra Kalpa sattunut tänne tulemaan. Hän on tuolla Rouva Nemlanderin puolella.

TURPAINEN. Hänelle olisin kyllä tahtonut onneni näyttää.

ARMI. Mutta hänen tähtensä on meidän nyt erottava heti.

TURPAINEN. Poistun käskemättäkin.

ARMI. Niin, meidän on molempien nyt huomiseksi oikein kunnollisesti tuuletettava sielujamme, rakas ystävä.

TURPAINEN. Siinä tunteessa yhtyvät nyt sielumme. Näkemiin, rakas ystävä! (Poistuu perälle).

ARMI jää Turpaisen mentyä keskelle huonetta seisomaan ja korottaa ristiinpannut kätensä taivasta kohti. Mikä hölmö, mikä hölmö! Herra suo hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä mitä tekee! (Menee sitte ja aukaisee vasemmalle vievän oven.) Herra Kalpa! Saatte tulla!

KALPA (tulee). Olipas se pitkä istunto.

ARMI. Ja tulinen.

KALPA. Vaikka kaikki kävi kuin haudan hiljaisuudessa. Täältähän ei kuulunut muuta kuin kaukaista kuisketta vain.

ARMI. Niinhän ne todelliset diplomaatit keskustelevatkin.

KALPA. Te näytätte, Neiti Kanerva, niin omituiselta. Kun ei vaan teidän olisi käynyt hullusti?

ARMI. Te olette todellakin, herra Kalpa, huonosti valvonut minua Eeron poissa ollessa.

KALPA. Joko sittenkin lankesitte viettelijän verkkoihin?

ARMI. Minun on teille se tunnustus tehtävä.

KALPA. Ei ole vielä sulhasenne haudattu, niin jo ehditte antautua toiselle!

ARMI. Mitäpä sitä ei tee rakkaan vainajan kunniata puolustaakseen.

KALPA. Niin ylevässä tarkoituksessa on pieni harha-askelkin anteeksi annettava. Mitä olette sillä sitte voittanut?

ARMI. Väinö Turpaisen sydämen ainakin täydellisesti.

KALPA. Siis kihlausilmoitus huomisessa lehdessä?

ARMI. Päinvastoin muistosanat vainajan kunniaksi.

KALPA. Sehän oli Napoleonin voitto teille.

ARMI. Ja Pyrrhon voitto on tämä oleva Turpaiselle.

KALPA. Ellei ystävämme sitä ennen herää kuolleista.

ARMI. Se olisi kauheata. Se on meidän nyt kaikilla tavoin estettävä, herra Kalpa. Eero on oleva kuollut kunnes Turpaisen muistosanat ovat painetut "Uudessa Ajassa".

KALPA. Minä kyllä teen voitavani tappaakseni hänet. Mutta jos Turpainen pettää teidät, Neiti Kanerva? Kuinkas silloin käy?

ARMI. Millä lailla?

KALPA. Kirjoittamalla murhaavat muistosanat Eerosta.

ARMI. Sitä en ole hetkeäkään edes ajatellut.

KALPA. Olette siis niin varma asiastanne?

ARMI (miettien). Kyllä. Niin. Minä olen varma.

KALPA. Mietitte sitä mahdollisuutta kuitenkin?

ARMI (varmasti). En. En mieti. Meidän naisten sydän ei erehdy koskaan näissä asioissa.

KALPA. Noin varmoja emme me, miehet, koskaan ole teistä. Sentähden olemmekin epäilijöitä.

ARMI. Sillä me voitamme sydämillämme.

KALPA. Tahi kauneudellanne.

ARMI. Te taas voimallanne, joko henkisellä tahi ruumiillisella. Mutta kun se kerran on jalkaimme juuressa, niin ovat aivonne pimitetyt, silmänne so'aistut...

KALPA. Miesraukkoja!

ARMI. Ja silloin emme epäile enää. Miehet ovat valmiit vaikka mihin.

KALPA. Teillä on kuitenkin — pieneksi lohdutukseksi aika hyvä ajatus miehistä ylimalkaan, päättäen kysymyksessä olevasta esimerkistä.

ARMI. Tahdoitteko sillä ehkä sanoa, että ainoastaan me, naiset, kykenemme tällä lailla pettämään kuin minä?

KALPA. Kyllä minä tahdoin, mutta minä olin niin hienotunteinen, etten sitä sanonut.

ARMI. Kysymyksessä olevassa tapauksessa olette varmaan kuitenkin meidän, naisten, puolella — pieneksi lohdutukseksi minulle?

KALPA. Olen — kokonaan. Jopa ihaelen suuruuttanne.

ARMI. Kiitän kunniasta.

KALPA. Toivotan vain täydellistä menestystä.

ARMI. Mutta jos epäonnistun, kuten pelkäsitte?

KALPA. Silloin pesen käteni, kuin Pilatus.

ARMI. Siinä olette sitte koko mies, kuin miehet ainakin!

KALPA. En ole uhkapelaaja. Antaa tahrata ystäväni muutenkin syyttä tahrattua nimeä olisi, lievimmin sanoen kevytmielistä.

ARMI. Niin kevytmielinen olen kuitenkin minä, että sydänverelläni tahdon puhdistaa ystäväni tahratun nimen.

KALPA. Siinä mielessä kyllä kunnioitan aiettanne.

ARMI. Vaan jos se epäonnistuu, jota en luule, niin osaan kyllä uhrata elämäni hänen hyväkseen vielä toisellakin lailla.

KALPA. Rakkauttanne, Neiti Kanerva, Eeroon, tunteenne pyhyyttä ja syvyyttä en ole koskaan epäillyt. Loimutkoon se elämänne loppuun asti! (Kolkutus ovelle vasemmalla).

EMMAN ÄÄNI. Neiti Kanerva! Herra Kalpa!

ARMI. Tulkaa sisään vain, rouva Nemlander!

EMMA (tulee hätääntyneenä, kädessä painettu sähkösanoma). Tässä on sähkösanoma, — kaduilla juuri myydään. Voi minun päiviäni!

ARMI. Mitä siinä on?

KALPA (ottaa ja lukee). "Adrianopoli kaatunut. — Runoilija Eero Lehmuksen ruumis on, saamiemme erikoistietojen mukaan, löydetty."

EMMA. Se on siis ihan varma sittenkin?

ARMI. Minä en epäillyt sitä enää vähääkään.

KALPA. Hyvin vähän oli minullakin jälellä toivoa.

EMMA. Poika parka! Ja eilen tähän aikaan oli hän tässä vielä iloisena keskellämme. (Pyyhkii silmiään).

ARMI. Se on maailman meno.

KALPA. "Tänäpänä sinä, huomenna minä", niinkuin virsikirjassa lauletaan.

EMMA. Niin, niin, kaikkien on meidän sinne kerran mentävä eikä kukaan sieltä koskaan palaa.

KALPA. Tulee mies merentakainen, vaan ei tule turpeenalainen, sanoo sananparsi.

ARMI (Emmaa lohdutellen). Ei nyt pidä kuitenkaan noin itkeä, Rouva Nemlander! Säästäkää toki kyyneleitänne ja silmiänne.

KALPA. Jäikös Lehmus vielä paljon velkaa rouva Nemlanderille?

EMMA (hiukan rauhoittuneena). Kaikeksi onneksi sain häneltä yhden kuukauden vuokran. Toiselta hän lupasi maksaa palattuaan.

KALPA. No, sen hän kyllä tekeekin. Tuota, ihanhan minä olen päästä sekaisin. Minä sen kyllä maksan, olkaa huoleti.

ARMI. Niin, olkaa nyt ihan huoleti vain. Kyllä me asiat selvitämme.

EMMA. No, no, enhän minä mitään kiirettä pidä. Tiedänhän minä saavani.

KALPA. Nyt vain on niin paljon muita menoja ensin, välttämättömiä.

EMMA. Tiedänhän minä, tiedänhän minä. Hautajaiset ja muut sen semmoiset.

ARMI. Herra Kalvan on nyt ihan ensimmäiseksi lähdettävä pitämään huolta vainajan tänne tuomisesta.

KALPA. Tietysti. Ensi junassa lähden.

EMMA. Ei suinkaan hän tänne minun luokseni tuoda?

ARMI. Ei, ei, olkaa huoleti, rouva Nemlander.

KALPA. Patoloogiseen laitokseen tietysti.

ARMI. Ja minun on lähdettävä surupukua itselleni tilaamaan.

EMMA. Voi, teitä raukkoja! Kuinka paljon onkaan huolia ja puuhia, kun ihminen kuolee. Niin, niin! Niin, niin! (Poistuu vasemmalle).

ARMI. Siltä puolen on siis asia varma.

KALPA. Herra Nokkonen on jo aika lailla polttanut näppinsä. (Eteisen kello soi).

ARMI. Mikäs nyt? (Menee aukaisemaan oven. Pikku tyttö tulee eteiseen sanomalehteen kääritty kukkavihko kädessä ja kysyy "Neiti Kanervaa"). Minä olen. Kiitos. (Sulkee oven ja tulee huoneeseen).

KALPA. Pelästyin jo kovin.

ARMI (repien paperin pois). Katsokaas tätä!

KALPA. Mitä ihania ruusuja!

ARMI. Tätä vain odotinkin.

KALPA. Mitä tarkoitatte?

ARMI (ojentaa hänelle mukana seurannutta korttia). Lukekaa!

KALPA (lukee). "Armilleni — armaalleni. Väinö."

ARMI. Sh! Hiljaa! Ette saa nauraa. Ette saa nauraa!

KALPA. Siinä tapauksessa minä vain istuudun hämmästyksestä. (Vaipuu tuolille).

ARMI. Eikö tämä ole suuremmoista todellakin?

KALPA. Mainiota! Mainiota!

ARMI. Vieläkö nyt epäilette aikeeni onnistumista, herra Kalpa?

KALPA. Nyt olen yhtä varma sen onnistumisesta kuin te.

ARMI. Ja tämä ihana ruusukimppu, tiedättekös mitä sillä teen?

KALPA. Ettehän toki sitä uuniin viskaa?

ARMI. Johan nyt! Sen lasken Eero Lehmuksen tomulle hautajaispuhetta pidettäessä hänen arvostelijansa, herra Väinö Turpaisen puolesta.

KALPA. Minä olen mykkä hämmästyksestä.

ARMI. Teidän on kuitenkin siitä heti toinnuttava ja lähdettävä vainajaa hakemaan, niinkuin oli aikomuksenne.

KALPA (nousten). Mutta mistä? Tiedämmekö, mistä hän on löydetty ja löydettävissä?

ARMI. Sen hän itse minulle kirjeessään ilmoitti: Lohjan aseman läheisimmästä majatalosta.

KALPA. Ensi junassa olen matkalla.

ARMI. Ja huomenna tuotte hänet tänne. Mutta muistakaa tehtävänne on mitä arkaluontoisin! Ei kellään saa olla vähintäkään aavistusta asiasta ennenkuin hän on täällä omassa asunnossaan taas.

KALPA. Toimi, jonka minulle annatte, neiti Kanerva, tuottaa minulle suurta kunniaa ja minä koetan parastani tyydyttääkseni korkeimmatkin vaatimuksenne, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua koko lailla pelottaa matkustaa valekuolleen seurassa.

ARMI. Sitä suurempi on teidän ja meidän kaikkien ilo oleva, kun hän herää kuolleista jälleen. Siis näkemiin!

KALPA. Näkemiin, te suuri... suuri nero!

Rientää eteisen kautta ulos.

ARMI (pysähtyen haltioissaan). Minä voisin melkein jo itse luulla, että olen nero.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä).