Part 4

ARMI (istuu pöydän ääressä, juoden kiireesti aamukahvia. Lopetettuaan, hän menee eteiseen oven luo katsomaan, mutta palaa heti takaisin). Ei vieläkään! Missä ihmeessä se "Uusi Aika" tänään viipyy? (Kävelee hermostuneesti edestakaisin huoneessa). Jos sittenkin olisi jotakin tielle tullut? (Pysähtyy.) Silloinhan minä olisin nolattu ja oikein surkealla tavalla. (Kävelee taas ja pysähtyy, kotvan kuluttua peräovelle kuuntelemaan). Nyt siellä joku juoksee portailla. Varmaan sanomalehtipoika. (Kuuntelee.) Hän! Hän! (Sanomalehti putoaa ra'osta eteisen lattialle). Siinä se on. Vihdoinkin! (Sieppaa lehden, juoksee takaisin huoneeseen ja aukaisee lehden vapisevin käsin). Oo! Tuossa! Jumalan kiitos! (Istuutuu leposohvalle ja silmäilee kiireesti, huudahtaen silloin tällöin, hypähtäen palkaltaan ja osoittaen kaikin tavoin iloisuutta). Ei ole hullumpaa! — Tietysti! — Mainiosti! — Erinomaisesti! Totta kai! — No. No! — Ihan paikalleen! — Suuremmoisesti! — Se nyt vielä puuttui! — "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen" — juuri niin, juuri niin. — (Vasemman puoliselle ovelle kolkutetaan). Sisään. Sisään.

EMMA (tulee). Kuulin, että jo kauan olette ollut ylhäällä, Neiti Kanerva.

ARMI. Niinkuin näette, rouva Nemlander, on huoneeni jo siivottu ja kahvinikin ehdin juuri juoda. Eipä muuten ole paljon nukutuksikaan tullut. Tuossa vain sohvalla olen loikonut koko yön.

EMMA. Voi voi! Arvaahan sen, neiti kulta, semmoisen odottamattoman tapauksen jälkeen.

ARMI. Niin, paljon olen miettinyt sitä asiaa. Ajatukset ovat pyörineet päässäni oikeana pyörremyrskynä.

EMMA. Kun en minä tullut teille eilen Valerianaakaan tarjonneeksi. Mutta ehkä minä nyt saan tuoda 30 tippaa? Se rauhoittaa niin sydäntä.

ARMI. Ei, kiitos, rouva Nemlander. En minä välitä. Kahvi tekee minuun saman virkistävän vaikutuksen.

EMMA. No, kuinka vain. Mutta te näytätte niin kalpealta ja väsyneeltä, neiti. — Onkos muuten jo lehdissä mitään mainittu tuosta tapauksesta?

ARMI. On. — tässä pitkät muistosanat vainajasta.

EMMA. Mitäs niissä sanotaan?

ARMI. Hyvää, paljon hyvää, pelkkää hyvää.

EMMA. Tietysti. Mitäs muuta voisikaan. Semmoinen herttainen mieshän hän oli.

ARMI. Ja etevä kirjailija.

EMMA. Niinkö siinä sanotaan?

ARMI. Niin... tietysti.

EMMA. Sen minä kyllä uskon. Vaikka en ole lukenutkaan hänen teoksiaan. Silmäni ovat viime aikoina yhä enemmän heikontuneet. En jaksa kaikkia lukea, neiti hyvä, enkä ostaa.

ARMI. Kukapa sitä jaksaisikaan nykyään kaikkea kirjallisuutta seurata.

EMMA. Niin, neiti, kun sitä ilmestyy niin äärettömän paljo ja niinkuin sanomalehdet arvostelevat, semmoista roskaa, semmoista roskaa! Minä en suinkaan puhu vainajasta, enkä herra Kalvasta, enkä teistä, neiti. Tehän myöskin olette kirjailijatar, minä tiedän sen.

ARMI. Läsnä olevat kuuluvat aina poikkeuksiin.

EMMA. Niin. — Matkustikos herra Kalpa sitte hakemaan ystävänsä ruumista?

ARMI. Tietysti. Häntä nyt odotankin tahi ainakin tietoja häneltä niin pian kuin suinkin. (Telefooni soi rouva Nemlanderin puolella).

EMMA. Anteeksi! Siellä kuului telefoni soivan. (Rientää vasemmalle).

ARMI. Jokohan olisi minulle? Mutta mistäpäin? (Kävelee odotellen edestakaisin).

EMMA (palaa) Neiti Kanervaa pyydetään telefoniin.

ARMI. Minua? (Aikoo juosta vasemmalle mutta pysähtyy.) Kysyittekö, rouva Nemlander, kuka se on?

EMMA. Se on mieshenkilö. Hän sanoi: Turpa, Turpa...

ARMI. Sanokaa sitte, etten ole kotona... etten ole tavattavissa, etten nyt voi tulla puhelimelle.

EMMA. No! Hyvä on. Minä sanon. (Menee jälleen vasemmalle).

ARMI (iloisesti lyöden kätensä yhteen). Turpainen! Sulhasmies! Jo näin varhain aamusella! Ei malta odottaa! Varmaan ei ole hänkään nukkunut koko yönä.

EMMA (palaa). Herra Turpa pyytää kuitenkin vielä kysyä, milloin hän saisi neitiä tavata, — tulla neidin luo?

ARMI. Milloin? En minä osaa sanoa. En minä tiedä.

EMMA. Niin no, mitäs minä sitte hänelle sanon?

ARMI. Sanokaa... sanokaa: päivemmällä... silloin kuin muutkin ihmiset käyvät toistensa luona.

EMMA. Mikä tunti se on? Eihän meillä täällä Helsingissä mitään visiittiaikaa ole.

ARMI. Onpas. Kyllä hän tietää, jos sanotte hänelle vain, että hän olisi niin hyvä ja tulisi tavalliseen visiittiaikaan.

EMMA. No, voinhan sen sanoa sitte. Neidilläpä on omat omituiset tapansa! Näkemiin nyt sitte, neiti Kanerva!

ARMI. Näkemiin, rouva Nemlander!

EMMA. Minun on vielä torillakin käytävä. (Menee vasemmalle).

ARMI. Tässä alkaa todella korvia vähän kuumottaa. (Taputtaa molemmin käsin korviaan). Mitenkähän tässä lopulta oikein selviydytään? (Yrittää ottaa sanomalehden). (Eteisen kello soi). Jokohan he ovat siinä? (Juoksee avaamaan ovea).

NOKKONEN (ilmestyy eteiseen hyvin hätääntyneenä). Hyvää huomenta, neiti Kanerva! Anteeksi, että teitä vaivaan näin kovin varhain! Saisinko minä teitä vähän puhutella?

ARMI. Tehkää niin! Käykää sisään!

NOKKONEN (heitettyään päällystakkinsa eteiseen). Pieni silmänräpäys vain!

ARMI (istuutuu). Istukaa, olkaa niin hyvä! Mistä on kysymys?

NOKKONEN (istuutuen myös). Olkaa niin hyvä ja selittäkää minulle se eilinen uutinen kirjailija Lehmuksen kuolemasta!

ARMI. Mitä tarkoitatte?

NOKKONEN. Nähkääs, kun Uutistoimisto tähän saakka ei ole saanut, huolimatta kyselyistään, mitään varmaa tietoa siitä, että kirjailija Lehmus olisi löydetty.

ARMI. Mutta levittihän lehtenne siitä eilen erikoissähkösanoman.

NOKKONEN. Se tapahtui juuri teidän tiedonantonne nojalla, neiti Kanerva.

ARMI. Sehän oli sitte kovin varomatonta teiltä levittää semmoinen kuolinuutinen tarkistamatta sitä.

NOKKONEN. Mutta, hyvä neiti, sitähän juuri kävin tarkistamassa teidän luonanne.

ARMI. Mutta, hyvä herra, minähän en ole mikään uutistoimisto.

NOKKONEN. Sehän olisi kamalata, jos tässä todellakin olisi tapahtunut erehdys.

ARMI. Päinvastoinhan se erehdys olisi kovin ilahduttava.

NOKKONEN. Ehkä teille, vaan ei minulle, ei lehdellemme. Sehän olisi kauhea skandaali.

ARMI. Eivätkös muut lehdet sitte tiedä siitä tapahtumasta mitään.

NOKKONEN. Siinähän se on, että ne ivallisesti kertovat meidän vain levittäneen tuon erikoissähkösanoman Adrianopolin kaatumisesta ja kirjailija Lehmuksen kuolemasta.

ARMI. Ovatko molemmat tiedot sitte väärät?

NOKKONEN. Ainakin on jo edellinen peruutettu.

ARMI. Toivokaamme sitte hartaasti, että jälkimäinenkin vielä peruutetaan.

NOKKONEN. Tämä häpeähän joutuu sitte kokonaan minun niskoilleni.

ARMI. Niin, ei suinkaan minun.

NOKKONEN. Mutta tehän olitte niin varma saamastanne tiedosta, neiti Kanerva. Mistä lähteestä se sitte oli kotoisin?

ARMI. Aivan yksityisestä, jota minulla ei ole oikeus enkä tahdo ilmaista. Sen luotettavaisuutta en voinut tarkistaa, mutta epäillä sitä en saattanut missään tapauksessa.

NOKKONEN. Näin ollen ei auta muu, kuin jäädä odottamaan lisätietoja.

ARMI. Niinkuin sanoin: odottakaamme parasta!

NOKKONEN. Ja lehtemme arvostelija kun jo ehti kirjoittaa muistosanatkin kirjailija Lehmuksesta!

ARMI. Siitä kiittäkää puolestani Herra Turpaista vilpittömästi! Niin kauniisti ei hän ole koskaan vielä kirjoittanut.

NOKKONEN. Olen varma, että hän suuttuu silmittömästi, jos kirjailija Lehmuksen kuolema osottautuu perättömäksi.

ARMI. Sen uskon minäkin. Kunpa hän ei vain tekisi itsemurhaa!

NOKKONEN. Sen tapaista on minulla itsellänikin edessäni.

ARMI. Älkää nyt toki, herra Nokkonen! Sehän olisi korvaamaton vahinko sanomalehdistöllemme.

NOKKONEN. Kyllä tämän jälkeen sanomalehtimiesurani on katkaistu, se on varma.

ARMI. Joutavia! Tuommoisia "ankkojahan" sanomalehdet laskevat lentoon melkein joka ikinen päivä. Kun ne ovat aikansa lentäneet, niin ne unhottuvat. Toivon, että niin käy tässäkin tapauksessa. Älkää sitä siis niin sydämelle ottako, herra Nokkonen!

NOKKONEN. Kiitän teitä myötätunnostanne, neiti Kanerva, mutta rauhaa minä en saa ennenkuin asia on selvä. (Nousee.) Pyydän vielä kerran anteeksi, että näin varhain tulin vaivaamaan.

ARMI. Ei mitään. Minä pyydän päinvastoin vieläkin, että jos jotakin saatte tästä asiasta kuulla, niin tuokaa tieto minulle heti. Olette tervetullut mihin aikaan päivästä tahansa.

NOKKONEN. Ja jos te, arvoisa neiti, saatte joitakin lisäuutisia, niin voisinko minä...? Vai kuinka olisi minun meneteltävä saadakseni heti ne tietooni?

ARMI. Voisittehan kyllä soittaa rouva Nemlanderin puhelimeen. Mutta näin arkaluontoisessa asiassa...

NOKKONEN. Tietysti, tietysti! Minä kyllä hyvin mielelläni käväisen täällä personallisesti milloin tahansa, kun niin suvaitsette.

ARMI. Tehkää niin hyvin!

NOKKONEN. Kiitoksia hyvin paljon! Näkemiin, neiti!

ARMI. Näkemiin, herra Nokkonen!

NOKKONEN (poistuu kiireesti).

ARMI. Poika parka! Minun on häntä ikäänkuin vähän sääli. Hän on kuitenkin tehnyt niin suuren palveluksen minulle, että minä kyllä mielelläni otan kaiken syyn niskoilleni, jahka aika tulee. (Ottaa jälleen sanomalehden, heittäytyy leposohvalle ja alkaa sitä lukea kovin hilpeällä mielellä. Kotvan kuluttua soi jälleen eteisen kello.) Siinä he ovat! Nyt se on varma. (Juoksee ovea avaamaan).

KALPA (tulee, matkalaukkua kantaen, eteiseen). Huomenta! Terveisiä Tuonelasta!

ARMI. No? Löytyikö kuollut?

KALPA (tulee palttoo päällä sisään). Tietysti! Elää ja voi hyvin.

ARMI. Minnekäs hänen jätitte?

KALPA. Tuolla istuu valtaoven edessä ajopelissä kuomin peitossa. Enhän minä uskaltanut, — te kun eilen niin ankarasti varoititte, — tuoda häntä tänne, ennenkuin olin käynyt katsomassa, saako hän tulla vai ei.

ARMI. Jos olisitte tulleet muutamia minuutteja aikaisemmin, niin olisitte törmänneet yhteen täällä Nokkosen kanssa.

KALPA. Täälläkö hän kävi? Näin hänen kadulla juoksevan kuin hullu.

ARMI. Tieto Eeron kuolemasta alkaa näyttäytyä perättömäksi. Mutta voitto on meidän. Tuossa on "Uusi Aika" ja risti Eeron muistosanojen yläpuolella.

KALPA. Siinähän saadaan sitte paikalla tuliaiset!

ARMI. Ja hyvät! Käykää hakemassa hänet pian tänne!

KALPA. En. Se on teidän tehtävä.

ARMI. Minun? Kuinka niin?

KALPA. Teidän, teidän. Se sopii teille paremmin. Menkää, menkää! Joutuun!

ARMI (ihmeissään). Minkäs yllätyksen te nyt olette minulle valmistaneet?

KALPA. Minkä kuollut valmistaa voi. Ei muuta. Joutuun nyt vain!

ARMI (heittää nopeasti jotakin päälleen). Ettehän te vain minulle konnankoukkuja laita? Varokaa silloin teitänne! (Rientää perälle).

KALPA (hänen jälkeensä). Tuokaa mies tänne nyt pian! (Ottaa, riisuttuaan päällysvaatteensa, sanomalehden, jota silmäilee, ja purskahtaa hillittyyn nauruun.) Niin sitä on kirjoitettava! — Sen minä ymmärrän! — Turpaisestahan on tullut Eeron paras ystävä.

ARMI (tulee juosten takaisin, molemmin käsin painaen suutaan naurua pidättääkseen).

EERO (seuraa hänen jälessään. Hän on puettu homsuiseksi vanhaksi tädiksi, jolla on vanhanaikuinen hattu päässä, kasvot harson peitossa ja puuhka kädessä). Saakeli vieköön tätä reisua!

ARMI (käsiään paukuttaen ja räjähtäen nauruun). Mainiosti! Erinomainen! Suurenmoinen!

KALPA. Olkaa toki hiljemmällä, kun on kuollut talossa!

ARMI (hoksaa yht'äkkiä, juoksee vasemmalle, katsoo sisälle ja panee sitte oven lukkoon). Ei ole hätää. Emäntä meni torille. Katsokaa, herra Kalpa, onko eteisen ovi oikein kiinni!

KALPA (tekee niin). Kiinni on.

EERO (Armille). Tämmöinen naamiaistäti minä nyt olen sinun armostasi.

ARMI. No, terve tuloa, rakas täti! Oikein minun täytyy suudella sinua. (Heittäytyy Eeron kaulaan ja suutelee häntä).

EERO. No, sainhan minä nyt ainakin palkinnon vaivoistani.

KALPA (syrjään). Mutta minä taisin jäädä ilman?

ARMI (Eerolle). Annas, kun minä ihaelen sinua oikein joka puolelta! (Pyörittelee Eeroa ja kiertää itse hänen ympärinsä).

EERO. Tämä taideteos on kuitenkin seppo Ilmarin ansiota.

ARMI. Niinkö? No, ihanhan minun pitäisi sitte teitäkin...

EERO. Suutele nyt kerta häntäkin!

KALPA. Niin, suudelkaa vain!

EERO. Pikimältään! Minä käännyn pois. (Kääntyy).

ARMI (suutelee Kalpaa). Noin! Te olette ansainnut tämän palkinnon, herra Kalpa.

EERO (kääntyy takaisin). Joko se on tehty?

KALPA. Sepä maistui! Kovin lyhyt vain.

ARMI. Mutta kuulkaa nyt, rakkaat lapset. Nyt alkaa vyyhden selvittäminen.

EERO. Sen saat sinä tehdä.

ARMI. Ja teenkin.

KALPA. Sillä me olemme tehtävämme tehneet. Näin vaivaloista matkaa ei tässä maailmassa tehdä.

ARMI. Saatan uskoa. Mistä tuon oivallisen puvun saitte?

KALPA. Jaa-a! Sanokaas muuta!

EERO. Kaikki on omaani, joka rimpsu. Seppo on ne minulle lahjoittanut.

KALPA. Ja minä ne ostin. Tuossa Tuonelan majatalossa oli viime kesänä asunut eräs vanha täti. Hän oli todellakin kuollut ja ylisille oli jäänyt tämä hänen juhlapukunsa. Sanoin tarvitsevani sen maatilalleni variksenpelättimeksi ja se myytiin minulle heti. Tänä aamuna pimeän ollessa, Eero, siihen puettuna, katosi ennen minua majatalosta ja suoritettuani laskun, seurasin minä häntä asemalle. Kukaan ei ole luullut muuta, kuin että minä matkustan vanhan fasterini seurassa. Ja näin saavuimme onnellisesti tänne, hänen komeutensa ja minä.

EERO. Hänen komeutensa olen minä.

ARMI. Minun täydellinen hyväksymiseni teille molemmille!

EERO. Joka merkitsee, että saan riisua yltäni tämän komeuden?

ARMI. Ei vielä, ei vielä. Ennenkuin poistun saadaksesi muuttaa pukua, on meidän luettava tämän päivän "Uusi Aika", se on omistettu sinulle, Eero. (Ottaa lehden).

KALPA. Ehdin jo vilaista siihen ja näin, että nimesi ja maineesi todellakin vihdoinkin ovat asetetut oikeaan arvoonsa.

EERO. Todellako? Sen en olisi uskonut tapahtuvan kuoltuanikaan.

ARMI. Mutta nyt saat sen vielä kuulla eläessäsikin omin korvin.

EERO. Lue se sitte, Armi! Seppo ja minä muodostamme taiteellisen ryhmän viereesi.

KALPA. Ja kuuntelemme mitä suurimmalla hartaudella.

ARMI (ottaa tuolin ja istuutuu keskelle lattiaa, Eeron ja Kalvan asettuessa kummallekin puolen häntä). Tässä on risti kuvasi yllä, Eero.

EERO. Minä huomaan sen. Tämä on ylen harvinainen tapaus.

KALPA. Totta tosiaan ei tapahtu monelle ihmiselle, että itse saa kuulla tässä maailmassa, mitä jälkimaailma hänestä arvelee.

ARMI. Vaiti nyt! Minä alan. (Lukee) "Surullinen velvollisuutemme".

KALPA. Kuuletko, Eero?

EERO (rykäisee). H-öm!

ARMI. "... surullinen velvollisuutemme on tänään piirtää risti sen nimen päälle, jonka tässä luemme".

KALPA. Nenäliinat esille!

ARMI. "Aivan odottamatta tulee meille tieto, että nerokas."

EERO. Älä hiidessä!

ARMI. Siinä sen kuulit!

KALPA. Alku on jo kovin lupaava.

ARMI. "... että nerokas kirjailijamme Eero Lehmus eilen on muuttanut manalan majoille".

KALPA. Kukas olisi uskonut!

ARMI. "Tämä kuolinsanoma on sitä valitettavampi, kun on syytä epäillä, että hän itse on päättänyt päivänsä".

KALPA. Eikös olekin mainio tyyli?!

ARMI. "... vieläpä elämänsä ja kirjailija-uransa parhaimmillaan, kukkeimmillaan ollessa".

KALPA. Kuinka liikuttavan kaunista!

EERO. En todellakaan olisi luullut Turpaista noin helläsydämiseksi.

ARMI "Vainaja oli syntynyt..."

EERO. Älä viitsi tuota lukea! Senhän tiedämme kyllä, milloin ja niissä.

KALPA. Ja sinun curriculum vltaesihän kyllä tunnemme. Ylioppilastutkintoa etemmäksihän et ole ehtinyt.

ARMI. Minä hyppään sitte niiden tietojen yli. Mutta tässä on joukossa hauskakin uutinen. Muudan sinun isoäitisi serkku kuuluu nuoruudessaan kirjoittaneen runoja ja hänestä otaksutaan runoilijalahjan sinuun periytyneen.

EERO. Kylläpäs Turpainen ottaa asian oikein perinpohjaisesti!

ARMI. Kun hyvä arvostelija ainakin!

KALPA. Joka saa maksun palstamitalta!

ARMI. Myöskin todistaa se arvostelijan suurta rakkautta vainajaa kohtaan, mikä ilmenee vielä seuraavasta. Kuulkaa! (Jatkaa lukemista). "Vainajan ensimäinen runokokoelma 'Hiirenkorvia', joka ilmestyi hänen tuskin vielä koulupenkiltä päästyään, osoittaa kyllä jossakin määrin kypsymättömyyttä, — eihän voikaan niin nuorelta runoilija-alulta täydellisyyttä odottaa. —"

KALPA. Eipä tietenkään!

ARMI. "... mutta sittenkin ilmenee siinä jo niin paljon todellista, omaperäistä runollisuutta, syvää, väärentämätöntä tunnetta ja niin ihmeteltävä muodon hallitsemiskyky..."

EERO. Ooo-ho?!

KALPA. Aivan toista, mitä hän tätä ennen on sinusta sanonut.

ARMI. "... että yksin tästä teoksesta päättäen saattoi Eero Lehmukselle ennustaa suurta tulevaisuutta".

KALPA. Mikä jo on toteutunut.

ARMI. "Esimerkkinä mainitsemme tuon viehättävän pikku runon 'Kissankellot', jonka sydämeen käyvät sanat suurimman säveltäjämme siivestäminä..."

EERO (rykäisee). H-öm!

KALPA. Oivallinen tyylikukkanen!

ARMI "... kaikuvat jokaisen kansalaisen huulilta".

EERO. Tuo lause kuulostaa niin ihmeen tutulta!

KALPA. Älähän toki! Minusta se kuulostaa niin tavattoman "omaperäiseltä", — tämä sana alleviivattuna.

ARMI. Kuulkaas nyt! (jatkaa). "Ei vähemmän onnistunut..."

KALPA. Onko se ruotsia?

ARMI. Siltä kuuluu.

EERO. Turpainenhan on käynyt Kuopion ruotsalaisen yhteiskoulun.

ARMI. "Ei vähemmin onnistunut ollut Eero Lehmuksen ensimäinen novellikokoelma 'Kuusen juurella'."

EERO. Jonka Turpainen itse aikoinaan pani pataluhaksi.

KALPA. _Tempora mutantur_ eli suomeksi: niin ajat muuttuvat.

ARMI. "Mutta erittäin on muistettava hänen näytelmäesikoisensa 'Vipusen vatsassa', jossa tekijä astuu aivan uusia uria ja aukoo kauas-kantavia näköaloja vanhalle, ränstyneelle näytelmätaiteelle".

KALPA (Eerolle). Mitäs virkaveli siihen sanoo?

EERO. Sanon vain: sillä lailla!

ARMI. Turpaisparka siinä suorastaan kieltää vapahtajansa. Hän, joka tähän saakka on ollut tuon uuden suunnan verivihollinen!

EERO. Entä sitte? Uteliaisuuteni ei ole enää pysyä aisoissakaan.

ARMI (jatkaa). "Seurasi sitte erittäin sukkela ja henkevä huvinäytelmä 'Lorujen loppu', joka on käynyt jo klassilliseksi ja jäänyt pysyväiseksi Kansallisteatterimme ohjelmistoon..."

KALPA. Nyt maalataan jo kohta nimesi Aleksis Kiven ja Minna Canthin rinnalle Kansallisteatterin katsomon katonrajaan — näkymättömälle paikalle.

EERO (Armille). Annas tulla, annas tulla!

ARMI (jatkaa). "Mainitussa näytelmässä tekijä mitä purevimmalla tavalla, satiirin hienolla attikalaisella suolalla, ruoskii..."

KALPA. "Ruoskii — suolalla"! Jopas tuli pikkunen kömpelyys!

EERO. Kompastuuhan hevonenkin neljältä jalalta!

ARMI. "... ruoskii omituisia, mädänneitä kotoisia olojamme, antaen ansion mukaan, mutta silti kiitettävän ulkokohtaisesti, sekä oikealle että vasemmalle..."

EERO. Siitä tunnustuksesta kiitän sydämeni pohjasta.

KALPA. Nyt puhutaan romaaneistasi.

ARMI "Tämän lisäksi on vainaja kansalleen lahjoittanut."

KALPA "Se on totta. Tekijäpalkkiosi on suhteellisesti ollut kovin vähäinen."

ARMI "... kansalleen lahjoittanut koko joukon mieltäkiinnittäviä romaaneja..."

EERO. Ennen niitä sanottiin pitkäpiimäisiksi.

ARMI "... joiden aiheet ovat valitut mitä erilaisimmilta yhteiskunnan, sanottakoonpa suorastaan elämän aloilta, niin rikkaita ovat ne sekä sisällykseensä, että mielikuvituksen valtavuuteen nähden".

KALPA. Kuulittekos, hyvät ihmiset?!

EERO. Tuntuu kuin yht'äkkiä köyhästä suomalaisesta salokylän pojasta olisin muuttunut amerikkalaiseksi miljardööriksi.

ARMI. "Kaikkia suuren vainajan..."

EERO (rykäisee jälleen). H-öm!

KALPA (nopeasti). Kaupunginvaltuustolla tulee olemaan kova työ edessä löytääkseen sopivan paikan muistopatsaallesi, jota varten yli maan ulottuva kansalliskeräys viipymättä pannaan toimeen.

ARMI. Minä kiellän herra Kalvalta puheenvuoron. Te sitä väärinkäytätte.

KALPA. Minä olen vaiti. Olen puhunut.

ARMI. Minä jatkan. — "Kaikkia suuren vainajan teoksia on tässä mahdoton luetella, niin pitkä on niiden sarja: mainitsemme kuitenkin todellisina mestariluomina, 'standard works'."

EERO. Sitä vastasi ennen sana: "diletanttitekele".

KALPA. Juu!

ARMI. "... romaanit 'Kädestä kärsään' ja 'Suu säkkiä myöten' sekä viimeisen näytelmän 'Kuperkeikka', joka valitettavasti..."

EERO. Juuri arvostelijain armosta teki kuperkeikan.

ARMI. "... yleisön puolesta ei saanut osakseen sitä ymmärtymystä, jonka se olisi ansainnut..."

KALPA. Jesuiitta!

ARMI. "... mihin osaksi lienee ollut syynä myöskin se, vastoin tavallisuutta, puutteellinen esitys, jonka todistajina me, ikävä kyllä, Kansallisteatterissa saimme olla."

EERO. Voiko loistavammalla tavalla kumota kaikki, mitä ennen on sanonut?

ARMI. "Toivottavasti on jälkimaailma korjaava tämänkin vainajaa kohdanneen vääryyden".

KALPA. Siitä olen jo vakuutettu.

ARMI. "Eläessään harvoin oikein ymmärretään suuret nerot".

EERO. Joko taas?!

KALPA. Nyt se taitaa vähän liioitella.

ARMI. "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen. -ö -nen".

KALPA. Se on niin paljon kuin: Väinö Turpainen.

EERO. Tuo viimeinen lause ainakin sisälsi äärettömän totuuden.

ARMI. Mutta viimeisen edellisessä hän todellakin ampui hiukan yli maalin. Se tekee kiusallisen vaikutuksen.

KALPA. Se voi vaikuttaa, että yleisö alkaa epäillä koiruutta tämän takana.

ARMI. Sen johdosta olisin valmis antamaan Turpaiselle rukkaset.

EERO. Mitä sanoit?

ARMI. Eikös herra Kalpa ole sinulle puhunut, miten olen saanut Turpaisen kirjoittamaan sinusta nämä muistosanat?

EERO. Ei.

KALPA. Minä olen noissa asioissa kovin varovainen.

ARMI. Kun olit kuollut, kosi Turpainen minua silmänräpäyksessä ja minä lupauduin...

EERO. Myöskin silmänräpäyksessä?

ARMI. Kun asia ei sietänyt lykkäystä. Ehdolla, että hän asettaa nimesi ja maineesi oikeaan arvoonsa.

KALPA. Mikä on nyt tavallaan tehty.

EERO. Mutta kuitenkin niin, että hänen täytyy saada rukkaset.

ARMI. Siihenhän on kaksinkertainen syy. Kuolleista heräämisesi ensimäinen.

KALPA. Se kai hyvinkin pian jo tulee yleisön tietoon?

ARMI. Nokkonen onkin jo käynyt tänään täällä lehtensä uutista tarkistamassa. Oli kuin tulisilla kekäleillä, kun oli syytä epäillä, että oletkin vielä elävitten joukossa.

EERO. Sitte kai on Turpainenkin kohta täällä.

ARMI. On jo kerran soittanut ja pyytänyt päästä morsiamensa puheille. Hän tulee.

EERO. No, Armi, nyt en minä tahtoisi olla sinun housuissasi!

KALPA. Enkä minä!

ARMI. Olkaa huoleti, kyllä tästä selviydymme. Ensimäiseksi on kuitenkin rouva Nemlanderille selvitettävä, ettet olekaan kuollut.

EERO. Joudu, joudu sitte!

ARMI. Sen saat itse tehdä. Minä pyydän hänet tänne.

EERO. Hulluko sinä olet?! Hänhän säikähtyy niin, että kuolee minun sijassani.

KALPA. Sen minäkin uskosin.

ARMI. Kuule nyt, Eero! Sinähän et olekaan sinä, vaan oma fasterisi tahi musterisi niinkuin matkalla olit herra Kalvan.

EERO. Voi, sun ilvettäsi!

ARMI. Harso silmillesi vain! Rouva Nemlanderhan lisäksi on hiukan heikkosilmäinen. Hän kai on jo torilta palannut. (Avaa vasemmalle vievän oven.) Me tulemme heti. (Menee vasemmalle.)

EERO (valmistaikse). Tämmöistä ilveilyä minä en ole koskaan vielä nähnyt!

KALPA. Saatikka semmoista itse näytellyt!

EERO (istuutuu vakavasti). Olla noiden naisten kanssa tekemisissä!

KALPA. Jopa narrattavana! — Taitavat tulla. Istu paikoillasi nyt.

EERO. Istunhan minä.

KALPA. Ja koeta, osaatko vanhaa tätiä niin näytellä, että saat hyvän arvostelun huomisissa lehdissä!

ARMI (palaa, vetäen rouva Nemlanderia kädestä perässään). Tulkaa, tulkaa, rouva Nemlander! Herra Kalpa on jo palannut.

EMMA (tullen sisään). Hyvää huomenta, Herra Kalpa!

KALPA (tervehtien). Huomenta, rouva Nemlander! Ja terveisiä paljon!

ARMI. Ja tässä pyydän saada esittää herra Lehmuksen tädin, joka tuli herra Kalvan kanssa. (Esittää). Neiti Hyppönen — Rouva Nemlander.

EMMA ja EERO (kättelevät toisiaan, Eeron niiata hypähdellessä,)

EMMA. Terve tuloa, neiti... Mikä se oli?

EERO (muuttuneella äänellä). Hyppönen, Hyppönen.

EMMA. Neiti Hyppönen... Olkaa hyvät ja istukaa!

ARMI. Niin, tehkää hyvin ja istukaa, hyvät vieraat.

KAIKKI (istuutuvat).

EMMA. Te olette siis herra Lehmuksen täti, neiti Hyppönen?

EERO. Niin, rasteri eli täti isän puolelta.

EMMA. Niin läheinen sukulainen! Yhtäläisyyttä on paljon äänessä.

EERO. Ihanko totta?

EMMA. Näköni on hiukan heikko, mutta minusta tuntuu, kuin sukulaisuutta huomaisi ulkomuodossakin paljon.

EERO. Sehän on kovin hauska kuulla. Minä olen kuitenkin jo vanha.

KALPA. Sitä ei suinkaan voi sanoa. Eikö totta, rouva Nemlander?

EMMA. Ei, ei juuri.

ARMI. Kauneus on Neidillä säilynyt oikein hyvin.

EERO. Kuinka neiti nyt imartelee! Kiitoksia nyt joka tapauksessa komppelimangista! (Nousee ja niiaa).

KALPA. Ainakaan ei nyt voi huomata yhtään ainoata ryppyä.