Part 2

LEHMUS. Ne minä kiellän, kuten kaikki suuret miehet ainakin. Mutta hautapatsaan saatte kymmenen vuoden perästä juhlallisesti pystyttää tomulleni.

KALPA Ja mitä siihen on kirjoitettava?

LEHMUS. "Vihattu, vainottu."

ARMI. Eläessään, niin, mutta paremmin ymmärretty kuoltuaan.

LEHMUS. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Joka tapauksessa kiitos myötätunnostasi, Armi!

KALPA. Tässä taitaa alkaa hellät jäähyväiset, niin että minun lopultakin täytyy lähteä.

LEHMUS. Yksi sana vielä! Voinko teidän vaitioloonne luottaa?

ARMI ja KALPA (nostaen oikeat kätensä). Pyhästi lupaamme ja vannomme.

LEHMUS. No, niin! Olen kohta valmis matkalle — Tuonen tuville. Pesuni sain juuri. Vaatteet ja käsikirjoitukseni ynnä muut vehkeet paiskaan tuota pikaa matkalaukkuuni. Ja ensi junassa katoan Helsingistä.

KALPA. Joko minä saan alkaa laulaa "Tuonen viita, rauhan viita"?

LEHMUS. Älä laske leikkiä, Ilmari! Tämä on vakava hetki. Näetsen, että kaikki hyvin onnistuisi.

ARMI (hellästi). Kirjoitathan ainakin, minne pysähdyt lopullisesti asumaan?

LEHMUS (samaan sävyyn). Tietysti. Ole huoleti!

KALPA (syrjään). Se on sittenkin vähän kamala, tuo eron hetki, kahdelle lempivälle sydämelle.

LEHMUS. Ensi työkseni minun täytyy maksaa täti Nemlanderille yhden kuukauden vuokra, ettei hän ainakaan ole huolissaan minusta.

KALPA (ojentaa kätensä). No hyvästi nyt sitte ja terveisiä kaikille, jotka ovat ennen meitä sinne mennet.

LEHMUS (halaillen Ilmaria). Hyvästi, seppo Ilmari! Kiitos rahoista! Ja jos tarvitsen lisää, niin toivon, että niitä hankit yhtä auliisti kuin tähänkin saakka.

KALPA. Koeta nyt kuitenkin olla säästäväinen äläkä juo liian paljon, vaikka siellä hiukan kuuma tulisikin!

LEHMUS. Sano sinä parhaat terveiseni ystävilleni ja vihamiehilleni, lukijoilleni ja arvostelijoilleni, koko teatteriyleisölle, joka on kappaleitani katsoessa joko itkenyt tahi nauranut, käsiään paukutellut tahi selkäni takana panetellut minua, kaikille ruokarouville, joiden luona olen asunut, Osmolalle, Ekbergin kahvilalle, josta minulta on kaksi paria kalossia viety, Kansallis-Pankille ja muille saamamiehilleni, suutari Ahoselle, joka paikkasi saappaani viimeisen kerran, ja räätäli Kettuselle, jolle housuni jäivät korjattaviksi j.n.e., kaikille, kaikille, koko maailmalle, joka iloita mahtakoon edelleenkin niinkuin se on tehnyt tähän saakka! Amen!

KALPA. Kiitos jäähyväispuheestasi. Se oli tosin hieman pitkä, mutta liikuttava. (Puristaa Lehmuksen kättä.) Näkemiin siis — toisessa maailmassa!

LEHMUS. Se on ainakin varma, että siellä kerran tapaamme toisemme kaikki.

KALPA (ojentaen kättä Armille). Näkemiin, Neiti Kanerva!

ARMI. Toivottavasti vielä tällä puolen Tuonelan jokea?

KALPA (vakuuttavasti). Kyllä. Minä tulen ankarasti pitämän teitä silmällä, että pysytte uskollisena Eerolle vielä hänen kuolemansakin jälkeen.

LEHMUS. Niin, seppo, ole hyvä ja käy vähän Armia tervehtimässä, jos joudat!

KALPA. Jos suvaitsette? Albertinkatu... mikäs se olikaan taas?

ARMI. Minä aionkin muuttaa tänne Eeron huoneeseen. (Lehmukselle). Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?

LEHMUS. Päinvastoin. Sehän sopii mainiosti.

ARMI. Olen jo kauan ollut tyytymätön asuntooni siellä. Niin että tervetuloa vain tänne, herra Kalpa!

KALPA (paatoksella). Oi, täällä, näiden rakkaiden seinien sisällähän meidän tulee niin hauska yhdessä muistella rakasta vainajata. (Puristaen Armin kättä). Kiitos kiitos, minä käyn täällä hyvin usein ja niin mielelläni, niin kovin mielelläni. (Lehmukselle). Vielä kerran kätesi, Eero!

LEHMUS (katellen). No, mene jo! Hyvästi!

KALPA. Aa! Minä tunnen jo, että alat kylmetä, kätesi on kuin jää. Melkein jo ruumiin haju pistää nokkaani. (Peräytyy, kauhun ilme kasvoissa, eteiseen ja poistuu).

ARMI ja LEHMUS (huiskuttavat nauraen hänelle käsiään jäähyväiseksi). Hyvästi, hyvästi!

LEHMUS. Minä luulen todellakin, että tästä tulee peevelin hauska juttu.

ARMI. Oikea huvinäytelmän aihe. Ajattelepas sitä siellä maalla, ehkä saat kokoon oikean kassakappaleen.

LEHMUS. Aihehan on sinun keksimäsi. Sinun pitää siis olla yhteistyössä kanssani edelleenkin.

ARMI. Tietysti. Minä johdan toimintaa täällä, sinä siellä. Teemme työtä kukin tahollamme ja olemme kuitenkin yhteistyössä. Siten valmistamme omankodin perustamiskassan.

LEHMUS (taputtaen Armia molemmin käsin poskille). Aa! Vai sitä se kassakappale tiesikin? Kuuleppas, Armi, sinä olet oikein nerokas kirjailijatar. Sinun pitää saada kunniadiploomi, koska varat eivät riitä rahapalkinnoksi. (Suutelee Armia). Kas tuossa!

ARMI (väistellen). Nenän päähän! Hyi, sinua! (Pyyhkien nenäänsä).

LEHMUS. Miksikäs painoit kasvojasi alaspäin? — Muutenhan nenä on ihmiskasvojen korkein ennätys. Ja minä rakastan ylänköjä, huippuja, niinkuin tiedät, joista ihmishenki voi vapaasti liidellä yli maailman alhaisuuden.

ARMI. Runoilija! Missä on matkalaukkusi? Minä autan sinua matkalle.

LEHMUS. Loiskis! Minä kyllä laitan sen itse. Nyt käyn pikimältäni täti Nemlanderin luona.

ARMI. Mutta älä hiisku hänelle mitään vielä siitä, että minä muutan tänne!

LEHMUS. Johan nyt! Minä lunnollisesti katoan täältä kenenkään aavistamatta. Polta paperossi sillä aikaa! (Menee vasemmalle).

ARMI (vetää oven hänen jälkeensä kiinni ja aikoo mennä kirjoituspöydän luo. Samassa soi eteisen kello. Miettii hetken, mennäkö aukaisemaan, ja juoksee sitte eteiseen avaamaan).

VÄINÖ TURPAINEN (ilmestyy eteiseen). Vai niin! Pyydän anteeksi! Eikö herra Lehmus ole tavattavissa?

ARMI. Ei ole.

TURPAINEN. Mutta hän lienee kuitenkin kotona? Ainakin kuuluu hän vielä äsken olleen kotona.

ARMI. Sopii katsoa huoneeseen.

TURPAINEN (astuu askeleen huoneeseen ja katsoo ympärilleen).

ARMI. Niinkuin näkyy, olen täällä vain minä.

TURPAINEN. Ja myöskin minä.

ARMI. Tuon röyhkeyden tunnen kyllä ennestään. Ja kuitenkin toi kai toimittaja Nokkonen jo Lehmuksen vastauksen?

TURPAINEN. Mutta minä tulin sittenkin, sillä minulla oli syytä otaksua, että se oli toisen henkilön innoittama.

ARMI. Mikä kuitenkin on suuri erehdys.

TURPAINEN. Kuulin, ketä oli täällä, ja siitä tein johtopäätökseni.

ARMI. Parasta on olla tekemättä mitään johtopäätöksiä.

TURPAINEN. Minä huomaan, että puheemme käy aivan personattomasti ja että vältetään kaikkia nimiä.

ARMI. Niitä on jo kauan vältetty ja syystä.

TURPAINEN. Ja kuitenkin olemme ennen olleet koko joukon likempänä toisiamme.

ARMI. Onko siis viittaus tuohon jonkinlainen avain koko tähän juttuun? Siinä tapauksessa olisi ollut parempi välttää myöskin personallista kohtausta kanssani ja jättää kokonaan käynti täällä.

TURPAINEN. Syy käyntiini ei ole kuitenkaan enää mikään salaisuus. Minulla lienee toki oikeus puolustaa kunniatani?

ARMI (nauraa pilkallisesti). Tämä on todellakin jo kovin naurettavaa. Minä ymmärrän mainiosti, miksi tällä lailla sekä sanoin että teoin olette käynyt Eero Lehmuksen kimppuun. Mutta kaikki tuo on liian halpamaista. Minä en ole koskaan ollut millään lailla sidottu teihin. Ja että ystävyyteni Eero Lehmuksen kanssa on vienyt teitä, arvostelijana ja julkisen sanan palvelijana suorastaan kostoon, se on... se on — en tiedä mitä sanoa — enemmän kuin inhoittavaa. Hyi! Menkää tiehenne!

TURPAINEN. Kyllä, minä menen. Mutta minä tulen takaisin... ja jo huomenna. Sillä minä tahdon tavata vain herra Lehmusta. Hänen tähtensä tulinkin tänne enkä kenenkään muun. Hyvästi! (Poistuu).

ARMI. Hyvästi! Hyvästi! Menkää! Menkää! (Riennättää Turpaisen ulos ja sulkee oven hänen jälkeensä). Oo! Onpas nämä oloja tässä meidän rakkaassa Suomenmaassamme! Personallista, puolueellista kaikki, kaikki! Kateutta, kostoa, panettelua, parjausta, vihaa, vainoa vain, — hyi, kuinka inhoittavaa! Suoruus, rehellisyys, puhtaus, — niin hengen kuin ruumiin, — kaikki on mennyttä, kuin pois pyyhitty hyveiden joukosta! Riekaleissa vain rehentelee kansamme henki ulkonaisen rikkinäisyytensä ohessa. (Heittäytyy istumaan kirjoituspöydän ääreen, pää käsien nojassa).

LEHMUS (tulee vasemmalta). Kas niin! Nyt sekin asia on selvä. — No? Mitäs sinä niin olet siihen mietteihisi vajonnut?

ARMI (heittäen päätään taaksepäin). Ah! En tiedä pitääkö itkeä vai nauraa?

LEHMUS. Nauraa, tietysti. Maailmassa pitää kaikelle nauraa, kaikkein surullisimmallekin, niin on helppo elää, ainakin helpompi. — Mutta mitäs oikeastaan on tapahtunut? Siitäkö olet pahoillasi, etten sallinut sinun taannoin matkalaukkuani valmistaa?

ARMI. Minun pitäisi sinulle, Eero, ehkä tehdä pieni tunnustus ennenkuin lähdet.

LEHMUS. Ja se on?

ARMI. En tiedä oikeastaan, mikä olisi parempi, puhuako vai olla vaiti.

LEHMUS. Sano suoraan vain, kuinka paljon tarvitset. Minä annan niin paljon kuin liikenee. Ja jos pitää, niin pyydän tädiltä takaisin, minkä hänelle juuri vein.

ARMI. Äsh! Joutavia!

LEHMUS. Tuo sinun maailmantuskasi on kiusoittava. Jos olet synnytyspoltteissa, niin pane runosi paperille läsnäolostani vähääkään välittämättä!

ARMI. No, niin, minä puhun sittenkin.

LEHMUS. Tulee kai jotakin kauheata?

ARMI (nousee). Tule tähän leposohvalle viereeni istumaan! (vetää Lehmusta kädestä viereensä).

LEHMUS (yhä edelleen leikkisästi). Ihan sinä, Armi, pelotat minua. (Istuutuu.)

ARMI. Minä tahdoin sanoa sinulle, että minä oikeastaan olen syypää tuohon juttuusi Turpaisen kanssa.

LEHMUS (peräytyy). Sinä? Millä lailla?

ARMI. Näetkös, vuosi sitte, kesällä me tutustuimme toisiimme Punkaharjulla.

LEHMUS (mielenkiinnolla). Alku on lupaava. — Ja rakastuitte toisiinne?

ARMI. Minun puoleltani ei mitään semmoista ollut, sen tunnen nyt.

LEHMUS. Kunko olet minuun rakastunut?

ARMI. Älä viitsi! Odotahan nyt!

LEHMUS. Mutta silloin sitä semmoista kuitenkin oli — hänen puoleltaan, niinkö?

ARMI. Otaksun, — koska hän minua kosi.

LEHMUS. Mutta sai rukkaset?

ARMI. Muuta hän ei voinutkaan saada.

LEHMUS. Miesparka! En olisi tahtonut olla hänen sijassaan.

ARMI. Ja siitä tietysti johtuu! tuo hänen kiukkunsa meitä ja kirjallista tointamme kohtaan.

LEHMUS. No, nyt minä olen selvillä! Mustasukkaisuutta, kateutta, kostoa, — kun me olemme löytäneet toisemme.

ARMI. Se on niin, Eero, olkoonpa kuinka paha tahansa otaksua tuommoisia syitä. Mutta nuo intohimot ovat niin inhimillisiä ja siksi niin oikeutettuja, jos niitä sillä voi puolustaa.

LEHMUS. Sinä olet jalo vihamiestäsikin kohtaan. Mutta kuinkas minun silloin käy poissa ollessani? Kun en vain saisi Kalvalta toiseen maailmaan mustareunaista kirjettä ilmoituksella, että minut sittenkin olet hyljännyt Väinö Turpaisen tähden?

ARMI (viekkaasti). Sen saat sitte nähdä.

LEHMUS (katsoen pitkältä Armiin ja viivytellen repliikkiään). Vaimo, sinun nimesi on — kavaluus.

ARMI. Ei puhuta siitä, nyt sen enempää. Sanon vain vielä kerran: sen saat sitte nähdä.

LEHMUS. Aivoissani alkaa päivä sarastaa. Sinä aioit jollakin lailla käyttää hyväksesi tuota vanhaa rakkautta.

ARMI. Sinun luvallasi vain, ei muutoin.

LEHMUS. Hyvä! Minä annan luvan. Minä luotan sinuun, Armi.

ARMI (Suutelee Lehmusta). Tuossa sinetti! Ja nyt ei enempää siitä asiasta. (Nousee.) Minäkin nyt lähden. Ja sinä saat sonnustautua matkalle.

LEHMUS (katsoen kelloaan). Kello yksi ja kymmenen lähtee minun junani. Minulla on vielä tunti ja viisi minuuttia jälellä. Ja valmistautuminen ei vie kuin neljännes tuntia aikaa.

ARMI. Siis — kuulumisiin ensin, niin pian kuin suinkin? (Molemmista käsistä Lehmusta pidellen).

LEHMUS. Kuolleenakin pidän sinua _au courant des affaires_. (Suutelee Armia).

ARMI (eteisessä). Hyvästi! Onnistukoon matkasi hyvin. (Poistuu).

LEHMUS. Iloksi ja huviksi koko maailmalle — tämä varsin harvinainen kepponen! Niin toivon. (Sulkee oven Armin jälkeen ja palaa huoneeseen. Hän näpäyttää iloisesti sormiaan, viheltää, vetää vuoteen alta esille matkalaukkunsa, sulloo siihen sikin sokin vaatteitaan ja käsikirjoituksiaan ja häärää kiireesti toimissaan, milloin lievästi kiraisten, milloin nauraen omille ajatuksilleen).

EMMA (oven takana vasemmalla, kolkuttaen). Saanko minä häiritä vieläkin?

LEHMUS. Tulkaa sisään vain, täti!

EMMA (tulee). Minä tahdoin vain kysyä, kuinka kauan Eero viipyy matkallaan?

LEHMUS. En tiedä mitään, täti. Ehkä tulen hyvinkin pian, mutta ehkä en tule koskaan enää.

EMMA. Taivas varjelkoon! Ei nyt saa tuolla lailla puhua!

LEHMUS. Mistä sen tietää, täti? Kuolevaisiahan olemme kaikki.

EMMA. Se on kyllä niin. Mutta jos elää?

LEHMUS. Niin tulen jokatapauksessa heti, kun rahat ovat loppuneet. Silloin saa täti minut varmasti takaisin.

EMMA (hiljaisesti). Sen minä kyllä luulen.

LEHMUS. Eikös se ole hauskaa, se? Ja minä kun luulin, että täti ottaa minut avosylin vastaan.

EMMA. Mutta jos Eeroa kysytään, mitä minun on sanottava?

LEHMUS. Sanokaa vain, että "otti ja lähti sanomatta minne ja miten pitkäksi aikaa. Ei kukaan tiedä minne hän on matkustanut, eivät edes hänen läheisimmät ystävänsä."

EMMA. Nyt Eero laskee leikkiä. Eikös Eero maininnut mitään niille tovereilleenkaan, jotka vast'ikään olivat täällä?

LEHMUS. Herran tähden, täti, niitähän minä juuri pakoonkin lähden, kuin pahimpia karhujani. Ystäväthän ne aina hädässä hylkäävät, kun taas pahimmat vihamiehet siinä aina ovat mukana puulla päähän lyömässä, jos hiukankin yrittää päätään ylös nostaa.

EMMA. Eerohan nyt on kovin katkeralla ja synkällä tuulella.

LEHMUS. Sen luontoinen minä pohjaltani oikeastaan olenkin, vaikka vain suottailen surustani ja olen iloinen olevinani, täti kulta. (On saanut laukkunsa valmiiksi).

EMMA (silmiään pyyhkien ja Eeroa hyväillen). Rakas Eero! Et saa puhua noin! Minun käy sinua jo kovin sääliksi.

LEHMUS (irroittautuen hänestä). Joutavia, täti! Hyvästi nyt! Ei ole aikaa enää. (Pukeutuu eteisessä).

EMMA. Onnea nyt matkallesi, Eero kulta!

LEHMUS. Kiitos, täti! Ja terveisiä koko maailmalle, kaikille ihmisille, niin hyville kuin pahoille! Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen! (Menee).

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä).

ARMI (tulee vasemmalta). Minä saan siis asua tässä huoneessa niin kauan kuin herra Lehmus on poissa?

EMMA (joka tulee hänen jäljessään). Samahan se minulle on, kuka tästä vuokran maksaa.

ARMI. Eikös herra Lehmus pidättänyt tätä itselleen palatakseen?

EMMA. Kyllä, — tavallaan. Mutta hän oli niin omituinen lähtiessään, — puhui niin ristiin ja sekaisin. Nähtävästi koetti hän teennäisellä iloisuudella peittää synkkämielisyyttään.

ARMI. Niinkö? Ihanko totta?

EMMA. Eikös teistäkin sitte siltä näyttänyt, neiti? Tehän olitte myöskin täällä vähää ennen hänen lähtöään?

ARMI. Ehkä vähän. Mutta minä olen jo niin tottunut hänen omituisuuksiinsa.

EMMA. No, eikös hän teille mitään maininnut siitä, kuinka kauan aikoi viipyä poissa?

ARMI. Tuossa kuukauden vaiheille hän arveli tarvitsevansa työtään lopettaakseen jossakin maalla, rauhassa, kenenkään häiritsemättä.

EMMA. Sillä aikaahan neiti kyllä ehtii löytää itselleen toisen sopivan asunnon. Niin että jääkää vain sitte toistaiseksi tähän huoneeseen, niinkuin sanoin.

ARMI. Olen jo aikoja sitte sanonut itseni irti nykyisestä huoneestani. Minä siis lähden noutamaan tavarani tänne heti paikalla.

EMMA. Tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin! — Niinkuin näette: huone on jo siivottu ja laitettu siihen kuntoon, jossa se olla voi.

(Eteisen kello soi).

ARMI. Mitäs vieraita tänne nyt on tulossa?

EMMA. Kai entisen vuokralaisen tuttavia, jotka eivät tiedä hänen matkustaneen pois. (Menee ovea aukaisemaan).

NOKKONEN (astuu eteiseen). Eikös kirjailija Lehmus ole kotona?

EMMA. Ei ole.

NOKKONEN. Saanko kysyä: onko hän kaupungilla ja kaupungissa, vai...?

EMMA. Ei. Hän on matkustanut maalle.

NOKKONEN (tullen huoneeseen). Anteeksi! Koska näen Neiti Kanervan olevan täällä, niin pyydän saada kysyä, tietääkö Neiti mitään kirjailija Lehmuksen olinpaikasta?

ARMI. En, en mitään. Mutta kuinka niin, jos saan luvan kysyä?

NOKKONEN. Minä pyydän, että kysymyksiini suhtauduttaisiin ihan rauhallisesti.

ARMI (pelästyvinään). Onko siis jotakin tapahtunut?

EMMA (pelästyen tosi teossa). Herra Jumala! Mitä on tapahtunut?

NOKKONEN. Varmaan ei tiedetä mitään ja sen tautta juuri tulin tänne saadakseni tiedon joko todetuksi tahi kumotuksi.

ARMI. Minkä tiedon?

EMMA. Niin, minkä tiedon? Puhukaa!

NOKKONEN. Pyydän, rauhoittukaa, hyvät naiset! Asia on yksinkertaisesti tämä. Olin juuri Uutistoimistossa. Sinne tuli Tammisaaresta sähkösanoma...

EMMA (Armille). Hän lähti siis sinnepäin.

NOKKONEN. ... sähkösanoma, että rautatiesillan kohdalta oli löydetty muutamia käsikirjoituslehtiä, joista yhdessä oli kirjailija Lehmuksen nimi.

EMMA. Voi, taivas!

ARMI. Entä sitte? Entä sitte?

NOKKONEN. Ja koska järvestä löytyi miehen leveälierinen hattu, jonka joku matkustaja tunsi kirjailija Lehmuksen hatuksi, hän kun oli nähnyt hänet junassa...

EMMA. Enkös minä aavistanut jo jotakin semmoista?

ARMI. Sehän olisi kamalata! Mutta eihän se ole sanottu, että se oli juuri hänen?

NOKKONEN. Sepäs se on, että kirjailija Lehmus oli sille matkustajalle sanonut olevansa matkalla Hankoon, mutta kun häntä sitte ei junassa ollutkaan, niin otaksutaan, että joku tapaturma todella olisi tapahtunut.

ARMI (ottaa nenäliinansa, kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään).

EMMA. Voi, neiti hyvä! Voi, neiti hyvä!

NOKKONEN. Huomatkaa, hyvät naiset, että minä sanoin: otaksutaan. Sehän ei vielä merkitse mitään varmaa.

EMMA. Mutta hyvin mahdollista se kyllä on.

NOKKONEN. Saanko luvan kysyä: millä perusteilla rouva niin luulee?

EMMA. Hänhän oli niin kovin synkkämielinen täältä lähtiessään, niin äärettömän masentunut ja alakuloinen.

NOKKONEN. Todellakin? Todellakin? Sehän jotakin viittaisi sinnepäin myös.

EMMA. Hänhän melkein puhui kuin olisi ollut valmis kuolemaan.

ARMI. Ei rouva Nemlander, se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!

NOKKONEN. Mutta tietäähän Neiti Kanerva syyn tuohon synkkämielisyyteen? Tunnettehan asian, joka koski herrojen Lehmuksen ja Turpaisen välejä?

EMMA. Minkä asian? Kertokaa!

ARMI Oi, joutavia! Siitä ei maksa puhua.

NOKKONEN. Minun mielestäni se ei ole joutava. Päinvastoin luulen, että siinä syy mahdollisesti piileekin.

ARMI. No, jos niin todellakin on, niin on se kurja teko herra Turpaisen puolelta.

EMMA. Minä en ymmärrä mitään.

NOKKONEN. Anteeksi, neiti, ja malttakaahan mielenne! Liian aikaista on vielä ruveta ketään tuomitsemaan. Niinkuin sanoin, niin on tämä kaikki vielä pelkkää otaksumista vain.

ARMI. Mitäs te sitte, herra Toimittaja, tuommoisia "ankkoja" laskette liikkeelle, ennenkuin olette asiasta varma?

EMMA. En mitään ymmärrä.

NOKKONEN. Anteeksi, neiti, että pyydän teitä hiukan hillitsemään kiukkuanne. Minä olen tänne tullut, niinkuin sanoin, saamaan valaistusta tälle asialle. Ja sitä olen saanut jo osaksi. Ensiksi tiedän nyt, että herra Lehmus on matkustanut kaupungista pois, ja toiseksi, että hän lähtiessään on ollut kovin synkkämielinen, niinkuin rouva Nemlander voi todistaa.

EMMA. Sen voin, vaikka valallani.

NOKKONEN. Ja siinä on koko lailla tukea otaksumisille tuon surullisen sähkösanoman johdosta.

ARMI. No niin. Minä en kiellä. Päinvastoin pyydän nyt, että jos jotakin vielä saatte kuulla, niin heti paikalla tuotte tiedon minulle.

EMMA. Niin, niin! Olkaa niin hyvä!

ARMI. Sillä minä tulen asumaan täällä.

NOKKONEN. Niinkö?

ARMI. Juuri tässä huoneessa. (Emmalle.) Lähden nyt siis vain hakemaan tavarani. Näkemiin siis, rouva Nemlander! (On mennä eteiseen).

EMMA. Neidin vaatteet jäivät sinne minun puolelleni.

ARMI. Se on totta. Minähän tulin sitä kautta. Menenkin siis sitä tietä. (Poistua vasemmalle).

NOKKONEN. Anteeksi, rouva Nemlander, minä pyytäisin nöyrimmästi, äskeisten sanojenne johdosta, vielä saada haastatella teitä.

EMMA. Tehkää niin hyvin! Olen itsekin kovin utelias kuulemaan jotakin lisää tästä asiasta.

NOKKONEN. En ole vielä tullut esitelleeksi itseäni: nimeni on Nokkonen.

EMMA. Tehkää hyvin ja istukaa, herra Nokkonen! (Istuutuvat.) Kuulin, että olette sanomalehdentoimitlaja?

NOKKONEN. Niin, "Uuden Ajan" toimituksesta.

EMMA. Minä pyytäisin vain, hyvä herra Nokkonen, ettette minua mainitsisi lehdessänne, ettette ainakaan mitään pahaa minusta puhuisi.

NOKKONEN. Varjelkoon! Ei se ole tapani. Eikähän ole vähintäkään syytä.

EMMA. Ei vähääkään, sen voin vakuuttaa. Mutta sanomalehdet kun niin pian nimiä mainitsevat ja kaikellaisia "ankkoja", niinkuin sanotaan, levittävät, niin...

NOKKONEN. "Uusi Aika" ei sitä tee. Virkaveljillemme se kyllä usemmiten sattuu.

EMMA. Niin no, kun sen lupaatte... Minkä sanojeni johdosta, äsken tarkoititte?

NOKKONEN ottaa esille muistikirjan ja lyijykynän. Sanoitte että kirjailija Lehmus oli kovin synkkämielinen lähtiessään, — masentunut ja alakuloinen.

EMMA. Niin, niin oli, — kovin, kovin.

NOKKONEN. Sanoiko hän olevansa valmis kuolemaan?

EMMA. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen".

NOKKONEN. Niinkö? (Kirjoittaa.) Nämä sanathan todellakin ovat paljon merkitseviä.

EMMA. Ne ovat todellakin hirvittäviä.

NOKKONEN. Muistatteko ehkä vielä joitakin muita hänen lauseitaan?

EMMA. Sanasta sanaan en. Mutta jotakin sinnepäin hän puhui, etteivät hänen läheisimmät ystävänsäkään tiedä, minne hän matkustaa ja kuinka pitkäksi aikaa, että ystävät kyllä hädässä aina hylkäävät, mutta että vihamiehet silloin aina muistavat ja lyövät puulla päähän ja... ja ... Niin, en minä todellakaan muuta muista. Mutta kovin eriskummainen ja synkkämielinen hän vain oli lähtiessään.

NOKKONEN (joka sillä aikaa myös on tehnyt muistiinpanoja). Anteeksi: hän siis vain lähtiessään oli eriskummainen?

EMMA. Niin, niin. Ennen en minä ainakaan ollut mitään semmoista huomannut. Päinvastoin hän oli aina hyvin iloinen ja hauska.

NOKKONEN. Tämä on myöskin kovin tärkeä seikka. Se selvittää myös paljon tätä tekoa, sen motiiveja oikeastaan.

EMMA. Kuinka niin, herra Nokkonen? Minä olen myös kovin utelias kuulemaan. Teidän äskeisistä sanoistanne olin huomaavinani, että jotakin oli tapahtunut, joka... Enkö minä, vuorostani, nyt saisi vähän teitä haastatella? Olen niin kovin utelias kuulemaan.

NOKKONEN. Se nyt on vain eräs syrjäinen tapaus, joka voi olla yhteydessä tämän asian kanssa. Mutta koska sitä ei ole täydellisesti selvitetty, niin minun todellakin on vähän vaikea...

EMMA. Joku rakkausjuttu, eikö niin?

NOKKONEN. Ei, ei. Ei, ei.

EMMA. Sanokaa suoraan vain! Tietysti se on niin. Minä olen varma siitä.

NOKKONEN. Mutta minä vakuutan. Ainakaan en minä tiedä mitään sellaista.

EMMA. Mitäs sitte? Selittäkäähän! Parempihan on, ettei ruveta mitään vääriä huhuja levittämään.

NOKKONEN. Niitä tietysti on vältettävä jo sanomalehtien oman arvon ja kunnian vuoksi.

EMMA. Voittehan sen nyt minulle sanoa, herra Nokkonen — näin meidän kesken. Minä lupaan, etten puhu kenellekään. Minä pyydän. No! No!

NOKKONEN. Lyhyesti sanoen: eräs... kirjallinen jupakka erään toisen... kirjailijan kanssa eräästä kirjallisesta asiasta.

EMMA. Mitä se on? Minä en oikein ymmärrä. Kirjallinen tupakka? Mitä se on?

NOKKONEN. Jupakka! Jupakka! Erimielisyys...

EMMA. Riita siis jonkun kanssa?

NOKKONEN. Niin, mutta hyvin kunnialle käypä.

EMMA. No, että se herra Lehmus viitsikin sitä niin sydämelleen ottaa! Ja minä jo luulin jotakin pahempaa siinä olevan. Meillähän, Jumala paratkoon, on riitaa ja erimielisyyttä joka päivä ja joka paikassa ja joka ainoasta asiasta, jopa hyvinkin kunnialle käypää, niin että olisihan sitä jo pitänyt siihen tottua. Jos kaikki kunniansa tähden järveen juoksisivat, niin ei, totta tosiaan, montakaan henkeä meidän maassamme enää kuivalle maalle jäisi. (Eteisen kello soi hyvin kiireesti ja monia kertaa peräkkäin) Kas niin! Joko se Neiti Kanerva ehti takaisin?

NOKKONEN (hyvästellen). Pyydän siis saada kiittää tiedoista. (Kello soi jälleen monta kertaa.)

EMMA. Silläpäs nyt on kiire! (Rientää eteiseen.) Minä tulen aukaisemaan, minä tulen. (Aukaisee oven.)

KALPA (hätääntyneenä, tulee). Hyvä päivää, rouva Nemlander! Onko Neiti Kanerva täällä?

EMMA. Ei ole enää. Hän kävi taannoin, mutta läksi taas.

KALPA. Sepä nyt ikävä! Tiedättekö, minne hän meni?

EMMA. Kotiaan... asuntoonsa.

KALPA. Mutta minähän tulen juuri sieltä. Ei häntä kotona ollut.

EMMA. Sitte olette ehkä kulkeneet ristiin. Hän sanoi vain käyvänsä tavaroitaan hakemassa.

KALPA. Hän siis tulee takaisin?

EMMA. Hän muuttaa tänne asumaan kokonaan.