Part 9

Ward tunsi esimiehensä sisun siksi hyvin, että paljon mieluummin näki hänen pysyvän syrjässä kuin tulevan mukaan todellisen taistelun uhatessa. Rohkeamman miehen käsissä olisi revolveri äärettömän paljon tehokkaampi.

Ward ei itsekään missään nimessä rakastanut taistelemista, mutta hän käsitti, että nyt, kun he olivat menettäneet ruokavaransa, uhkasi heitä nälkäkuolema ja että kaikki oli hukassa, kun tyttö oli heiltä riistetty. Ravintoa ja rahaa saadakseen on paljoa arempikin mies kuin Bender Ward valmis ottelemaan henkensä uhalla.

He kiiruhtivat jyrkännettä ylöspäin, odottaen joka hetki ylhäällä olevien miesten joko puhuttelevan tai ampuvan heitä. Divine ja hänen seuralaisensa katselivat heitä sekavin tuntein. He tunsivat melkein sananmukaisesti olevansa vasaran ja alasimen välissä.

Ward oli miehineen ennättänyt jo rinteen puoliväliin, eikä Divine ollut yrittänytkään torjua heitä. Hän vilkui pelokkaasti takanaan olevaan synkkään metsään, josta hän joka hetki odotti pääkallo-metsästäjien villien, kiukkuisten kasvojen ilmestyvän.

»Antautukaa, maakravut!» kiljui Ward, »tai muutoin panemme teidät jokikisen roikkumaan raa’an nokkaan!»

Vastaukseksi Blanco heitti hyökkääjiä raskaalla kivimöhkäleellä. Se suhahti vaarallisen likeltä Wardia, jota Blanco vihasi sydämensä pohjasta. Heti pamahti Wardin revolveri, ja kuula vingahti Divinen korvissa.

L. Cortwrite Divine, kotiljonginjohtaja, lysähti Therieren rintavarustuksen taakse, jääden sinne pelosta vapisevana makaamaan vatsallaan pitkin pituuttaan.

Luiseva Sawyer ja Punainen Sanders noudattivat päällikkönsä esimerkkiä. Ainoastaan Blanco ja Wilson koettivat torjua hyökkäystä.

Kookas neekeri juoksi Divinen luokse, sieppasi tämän pelon lamauttaman miehen vyöltä revolverin ja kääntyi sitten ampumaan Wardia.

Kuula meni aiotun uhrin ohitse, mutta lävisti lähinnä hänen takanaan olleen merimiehen sydämen, ja kun mies vaipui maahan, lähtien kierimään jyrkkää vierua alaspäin, pysähtyivät hänen toverinsa etsimään suojaa.

Wilson tehosti puolustajain saamaa etua, lähettäen vihollisten niskaan kokonaisen kuuron hyvin tähdättyjä kiviä, ja sitten taistelu keskeytyi toistaiseksi.

»Joko he menivät tiehensä?» tiedusti Divine vapisevin huulin, kun laukausten jälkeen syntyi hiljaisuus.

»Menivät? Olkaa lörpöttelemättä, te kurja pelkuri!» vastasi Blanco. »Luulotteletteko te, että kaksi miestä jaksaa ajaa pakoon viisi? Jos te, surkea jänishousu, reipastautuisitte yrittämään, niin meillä olisi toiveita. Minua haluttaa kovasti repiä arka sydämenne irti ruumiistanne, mokomakin päällikkö, joka virutte siellä vatsallanne, näyttäen miehillenne tuollaista esimerkkiä!»

Divine oli niin peloissaan, etteivät häneen pystyneet häväistykset eivätkä moitteet.

»Mitä meitä hyödyttää vastustaminen?» uikutti hän. »Meidän ei olisi lainkaan pitänyt poistua heidän luotaan. Se on kaikki tuon Theriere-hupsun syytä. Mitä me mahdamme tämän kamalan saaren villeille, jos hajoitamme voimamme? He nyppivät meidät pois, muutamia kerrallaan, aivan kuten kävi Millerille ja Svenssonille, Therierelle ja Byrnelle. Meidän pitäisi puhua siitä Wardille ja saada tämä järjetön kahakka loppumaan!»

»Nyt puhutte järkeä!» kehui luiseva Sawyer. »Minä en aio enää kyyrötellä täällä, samalla kun ystävät ampuvat minua alhaalta ja joukko villejä pakanoita hiipii kimppuuni ylhäältäpäin katkaistakseen pääni.»

»En minä liioin!» yhtyi Punainen Sanders.

Blanco katsahti Wilsoniin. Omasta puolestaan ei neekeri olisi ollut vastahakoinen palaamaan yhteiseen katraaseen, jos se vain kävisi päinsä pelkäämättä laivuri Simmsin ja Kierosilmä-Wardin kostoa; mutta hän tunsi ne miehet siksi hyvin, että häntä arvelutti luottaa heihin, vaikka he näennäisesti olisivatkin suostuvinaan sellaiseen ehdotukseen.

Toisaalta, hän järkeili, olisi yhtä paljon heidän kuin karkulaistenkin etujen mukaista saada viimeksimainitut palaamaan heidän joukkoonsa, sillä kuultuaan Punaisen Sandersin ja Wilsonin kertomuksen seurueen muiden jäsenten murhaamisesta, käsittäisivät hekin, kuinka välttämätöntä olisi säilyttää pienen joukkueen voimat ja eheys.

»Minun ymmärtääkseni emme hyödy mitään siitä, että taistelemme heidän kanssaan», virkkoi Wilson. »Nyt emme enää kuitenkaan saa mitään, kun tyttö on mennyttä. Heitetään sikseen ja otetaan selkoa, minkälaiset ehdot saamme Kierosilmältä.»

»Olkoon menneeksi!» murahti neekeri. »Yksin minä en kykene vastustamaan-. Mitä sinä hommaat, Luiseva?»

Keskustelun aikana oli Luiseva Sawyer ottanut kepin ja vaateriekaleen, ja kun hän nyt kääntyi jälleen tovereihinsa päin, näkivät nämä hänen kyhänneen valkoisen neuvottelulipun.

Kukaan ei pannut vastaan, kun hän nosti sen rintavarustuksen harjan yläpuolelle.

Heti kuului alhaalta luikkaus. Se oli Wardin ääni.

»Antaudutteko, häh? Tulette järkiinne, mitä?» mylvi perämies.

Kun Divine oivalsi, ettei kuulista enää ollut välitöntä vaaraa, kohotti hän päätään vallituksen reunan yläpuolelle.

»Meillä on teille ilmoitettavaa, herra Ward», hän huusi.

»Antakaa tulla sitten! Minä kuuntelen», vastasi toinen.

»Alkuasukkaat ovat ottaneet vangiksi ja tappaneet neiti Hardingin, herra Therieren, Byrnen, Millerin ja Svenssonin», kertoi Divine.

Wardin silmät menivät pystyyn ja hän puhalsi hämmästyneenä poskensa pullolleen. Sitten hän musteni raivosta.

»Nyt näette, mitä olette tehneet, te katalat lurjukset!» hän ärjyi. »Menitte tappamaan kultamunia munivan hanhen. Luulitte kai saavanne itse kaikki, mitä? Ja nyt ei meistä kukaan saa mitään, paitsi kenties hirttosilmukan kaulaansa. Olettepa _te_ totisesti kaunis kokoelma pässinpäitä, ja nyt uikutatte ja toivotte meidän ottavan teidät jälleen hoiviimme! Mutta siihen minä en suostu — te, kurjat heittiöt!» Ja samassa hän nosti uudelleen revolveriaan ampuakseen Divineä.

Keikari heittäytyi selälleen rintasuojuksen taakse kaivettuun kuoppaan, ennenkuin Ward ennätti painaa liipaisinta.

»Jättäkäähän jo perämies!» huusi Luiseva Sawyer. »Ei ole ensinkään syytä suuttua. Malttakaa siksi, kunnes olemme puhuneet kaikki sanottavamme! Teidän ei sovi syyttää meitä merimies-parkoja. Tämä keikari-tomppeli ja Theriere-lurjus ne meidät narrasivat mukaansa.

— He väittivät, että te ja laivuri Simms mielitte huiputtaa meitä kaikkia ja jättää meidät nääntymään tälle kirotulle saarelle, Theriere kertoi olleensa teidän seurassanne, kun suunnittelitte sitä. Te muka tahdoitte päästä eroon mahdollisimman useista meistä saadaksenne itse suuremmat osuudet saaliista. Me toimimme siis vain niin sanoakseni puolustaaksemme itseämme.

— Miksi emme voisi antaa menneen olla mennyttä ja liittyä kaikki yhdessä torjumaan murhanhimoisia raakalaisia? Meitä ei ole liikaa sittenkään — Punainen ja Wilson näkivät yli kaksituhatta noita ihmissyöjä-pahuksia. He hiipivät parhaillaan niskaamme takaapäin, se on tosi. Ja mahdollisesti he pääsevät jotakin salapolkua myöten tuonne lahdekkeen rannalle ja kenties väijyvät teitä tälläkin hetkellä!»

Ward vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Luisevan puheessa oli järkeä. Heidän ei nyt kannattanut uhrata ainoatakaan miestä. Myöhemmin hän voisi mielensä mukaan rangaista rikollisia — kun hän ei enää heitä tarvinnut.

»Suostutteko vannomaan täyttävänne velvollisuutenne ja tottelevanne laivuri Simmsiä ja minua, jos otamme teidät takaisin?» kysyi Ward.

»Se on selvä», vastasi Luiseva Sawyer.

Muut nyökkäsivät, ja Divine hypähti pystyyn ja alkoi laskeutua Wardiin päin.

»Seis, te!» komensi perämies. »Tämä sopimus ei ulotu teihin; se on yksinomaan laivuri Simmsin ja hänen merimiestensä välinen. Te olette pelkkä syrjäinen katselija, ja te olette tunkeutunut asioihin ja yllyttänyt miehiä kapinaan. Jos te tulette takaisin, niin joudutte tuomittavaksi siitä — ymmärrättekö?»

»Teidän on paras livistää, herra», neuvoi Punainen Sanders.

»Teidät varmasti hirtetään.»

Divine kävi kalpeaksi. Jos hän joutuisi vastaamaan ja hänen tuomareinaan olisi kaksi sellaista miestä kuin Simms ja Ward, olisi hän kuoleman oma; siitä hän oli varma. Metsään pakeneminen merkitsisi melkein yhtä varmaa ja paljon kauheampaa kuolemaa.

Mies lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä perämieheen päin.

»Jumalan tähden, herra Ward», hän ruikutti; »olkaa armollinen! Minut vietteli Theriere tähän juttuun. Hän valehteli minulle aivan samoin kuin miehillekin. Te ette voi tappaa minua; se olisi murha. Teidät hirtettäisiin sen tähden.»

»Meidät hirtettäisiin joka tapauksessa tästä puuhasta, johon te meidät toimititte, jos meidät saataisiin kiinni», ärähti perämies. »Jollette te olisi vieneet tyttöä murhattavaksi, olisimme kenties saaneet lunnaita kylliksi selviytyäksemme jollakin tavoin; mutta te otitte ja keititte kelpo rokan meille kaikille!»

»Te voitte saada lunnaat minusta!» huudahti Divine, turvautuen saamaansa viittaukseen. »Minä maksan itse teille satatuhatta samana päivänä, jona laskette minut vahingoittumattomana ja vapaana sivistyneeseen satamaan.»

Ward nauroi hänelle vasten kasvoja.

»Teillä ei ole senttiäkään, te suurisuinen, valehteleva veijari», hän pilkkasi. »Clinker selvitti meille asioita sen verran ennen Friscosta lähtöämme.»

»Clinker valehteli!» kirkui Divine. »Hän ei tiedä siitä mitään — minä olen rikas!»

»Mitä hyödyttää jaaritella tästä?» murahti Blanco, joka älysi voivansa nyt helposti laittautua Wardin ja Simmsin suosioon. »Otatteko takaisin kaikki meidät merimiehet, herra Ward, ja lupaatteko olla rankaisematta meistä ketään, jos vannomme pysyvämme vastaisuudessa teille uskollisina?»

»Kyllä», vastasi perämies.

Blanco astui askeleen Divineen päin.

»Sitten lähdette te, valkoinen mies, mukaan vankinamme.» Roteva neekeri tarttui Divinen niskaan ja pakotti hänet laskeutumaan edellään jyrkkää polkua pitkin poukamalle.

Siten palasivat kapinalliset laivuri Simmsin komennettaviksi, ja L. Cortwrite Divine meni heidän mukanaan vankina, syytettynä rikoksesta, josta on rangaistu kuolemalla niin kauan kuin ihmisiä on merillä purjehtinut.

KAHDESTOISTA LUKU

Oda Yorimoto

Vangitsijansa likaisessa luolassa Barbara Harding kuuli puoliverisen japanilaisen toistavan komennuksensa:

»Tule!»

Yksi naisista heräsi miehen äänestä. Hän silmäili Barbaraa jörön vihaisesti: mutta muutoin hän ei vähimmälläkään merkillä osoittanut näkevänsä tapahtumassa mitään tavatonta. Tuntui siltä, kuin valikoidut amerikkalaiset kaunottaret olisivat jokapäiväisiä vieraita Oda Yorimoton kodissa.

»Mitä tahdotte minusta?» huusi säikähtynyt tyttö japaninkielellä.

Oda Yorimoto katsahti häneen kummastuneena. Missä oli valkoinen tyttö oppinut puhumaan hänen kieltään?

»Minä olen daimio, Oda Yorimoto», hän selitti. »Nämä ovat vaimojani. Nyt sinä olet yksi heistä. Tule!»

»Malttakaa!» pyysi tyttö, tarttuen oljenkorteen. »Jollette tee minulle pahaa, niin isäni antaa teille satumaisen palkkion. Hän maksaisi ilomielin kymmenentuhatta kohua, jos minut loukkaamattomana palautettaisiin hänelle.»

Oda Yorimoto pudisti päätään.

»Kaksikymmentätuhatta kokua!» huudahti tyttö.

Yhä pudisti daimio epäävästi päätään.

»Satatuhatta — määrätkää itse hinta, kunhan vain ette tee minulle pahaa!»

»Hiljaa!» kivahti mies. »Mitäpä merkitsee miljoonakaan kokua minulle, joka tunnen sen sanan vain esivanhempaini taruista? Me emme tarvitse täällä kokuja lainkaan, ja jos tarvitsisimme, niin vuorissani on kosolta sitä keltaista metallia, jolla niiden arvo mitataan. Ei, sinä olet naiseni. Tule!»

»Mutta odottakaa vielä! Haluan puhua kanssanne — kaikkien näiden naisten kuulematta.» Ja tyttö käänsi silmänsä huoneen vastaisella seinällä olevaan oveen päin.

Oda Yorimoto kohautti olkapäitään. Se olisi helpompi tapa kuin tappelu, hän tuumi, ja talutti tytön ovelle, jota tämä oli osoittanut.

Huoneessa oli pilkkosen pimeä, mutta daimio liikkui varmasti tuntien paikan, ja hänen edetessään pimeässä hypisteli tyttö salaa hänen vyötään.

Vihdoin saapui Oda Yorimoto pitkän huoneen toiseen päähän.

»No?» hän virkkoi, tarttuen Barbaraa olkapäihin.

»Niin!» vastasi tyttö hiljaisella, pingoittuneella äänellä, ja samassa tunsi Yokan valtias Oda Yorimoto äkillisen nykäyksen vyössään. Ennen kuin hän aavisti, mitä oli tekeillä, oli hänen oma lyhyt miekkansa lävistänyt hänen kurkkunsa.

Korahtaen niin heikosti, ettei se voinut kuulua ulompaan huoneeseen, vaipui daimio hiljaa lattialle.

Uudelleen, yhä uudelleen Barbara Harding syöksi miekan ruskean miehen ruumiiseen, kunnes hän oli varma siitä, ettei tämä enää kyennyt häntä hätyyttämään. Sitten hän lopen uupuneena ja vapisten lysähti likeiselle lattialle kuolleen vihollisensa viereen.

Useita minuutteja Barbara Harding virui samassa paikassa, johon oli nääntynyt. Hän oli puolittaisessa horrostilassa eikä tuntenut muuta kuin hyydyttävää kauhua ja perinpohjaista väsymystä.

Pian hän kuitenkin tajusi makaavansa ruumiin vieressä, sitä hipoen; häneltä pääsi tukahdutettu äännähdys, ja väristen hän vetäytyi kauemmaksi siitä.

Hitaasti tyttö saavutti jälleen itsehillintänsä, ja samalla hän alkoi oivaltaa, kuinka äärimmäisen uhkaavassa vaaransa hän oli. Hän nousi istumaan ja katseli silmät levällään viereiseen huoneeseen vievää ovea.

Naiset ja lapset tuntuivat yhäti olevan uneen vaipuneina. Ilmeisestikään ei miehen heikko korahdus ollut heitä häirinnyt.

Barbara nousi pystyyn ja hiipi hiljaa ovelle. Hän aprikoi, voisiko hän kenenkään huomaamatta päästä lattian poikki ulko-ovelle. Silloin hän saattaisi paeta viidakkoon, ja sitten olisi hänellä ainakin mahdollisuus pyrkiä takaisin rantaan ja Therieren turviin.

Hän puristi lujemmin lyhyttä miekkaa, joka hänellä vieläkin oli kädessään, ja astui askeleen tilavampaan huoneeseen. Yksi naisista kääntyi vuoteellaan ja näytti heräävän. Tyttö pujahti takaisin pimeään komeroon, josta hän oli juuri tullut.

Nainen nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Sitten hän lähti liikkeelle, viskasi joitakuita kalikoita huoneen seinustalla palavaan tuleen ja otti keittovehkeitä hyllyltä.

Barbara arvasi hänen alkavan valmistaa aamiaista.

Nyt oli toivotonta enää yrittää karata, ja tyttö sulki välioven varovasti. Sitten hän hapuili pienemmässä kamarissa, etsien jotakin raskasta esinettä teljetäkseen sillä oven, mutta ei löytänyt mitään.

Vihdoin johtui hänen mieleensä ruumis. Se riittäisi pitämään ovea kiinni, jos lapsi tai koira koettaisi työntää sitä auki — olisihan sekin tyhjää parempi. Mutta voiko hän pakottaa itsensä tarttumaan käsiksi kammottavaan vainajaan?

Itsesäilytysvaisto teettää ihmeitä jopa heikolla ja hennolla naisellakin. Barbara Harding karkaisi luontoaan, ja ponnisteltuaan jonkun aikaa hän sai kuolleen miehen vieritetyksi oven viereen. Ruumiin hankautuminen lattiaa vasten, kun hän kiskoi sitä sopivaan asentoon, pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään.

Hän oli riisunut mieheltä pitkän miekan ja muut varukset, ennen kuin liikautti ruumista, ja nyt hän kyyrötti kuolleen vieressä molemmat miekat ulottuvillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta.

Taaskin kuten silloin, kun hän _Halfmoonin_ haaksirikon jälkeen rimpuili aallokossa, muistuivat hänen mieleensä Therieren sanat:

»Mutta, _pardieu_, minä sorrun taistellen!»

Niin, siten hänkin!

Viereisestä huoneesta kuului useiden henkilöiden liikettä. Hän erotti selvästi naisten ja lasten äänet. Useimmat sanat olivat japaninkielisiä, mutta toiset olivat jotakin hänelle outoa kieltä.

Pian alkoi hänenkin huoneensa käydä valoisammaksi. Katsahtaessaan olkansa ylitse hän näki sarastuksen ensimmäisten heikkojen säteiden tunkeutuvan sisään huoneen toisessa päässä lähellä laipiota olevasta pienestä aukosta.

Hän meni nopeasti sinne. Nousemalla varpailleen ja kohottamalla hieman itseään tartuttuaan kiinni ikkunan aluslaudasta hän saattoi katsoa ulos.

Tuolla oli metsä, vähemmän kuin sadan metrin päässä; mutta koettaessaan työntyä ulos aukosta hän surukseen huomasi sen niin ahtaaksi, ettei hän mahtunut siitä lävitse.

Ja sitten koputettiin ovelle, ja joku nainen kutsui herraansa ja isäntäänsä aamiaiselle.

Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa molemmin käsin koholla päänsä päällä.

Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.

Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.

Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.

»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei häntä häiritä.»

Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui, jupisten jotakin itsekseen.

Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan armonaikaa ennen kuolemaansa.

Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei saanut syntyä melua.

Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.

»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»

Mutta mies ei taipunutkaan lähtemään niin helposti kuin nainen äsken. Hän jäi paikalleen.

»Daimio määräsi, että tänään järjestetään suuri metsästys ja pyydystetään Yokan rannoille saapuneiden sei-yo-jinien pääkallot», jatkoi mies itsepintaisesti. »Hän vihastuu todenteolla, jollemme saavu hänen luokseen siksi hyvissä ajoin, että se ehditään suorittaa tänään. Anna minun puhutella häntä, nainen! En usko Oda Yorimoton enää nukkuvan. Miksi uskoisin sei-yo-jiniä? Olet kukaties noitunut daimion.» Samassa hän työnsi ovea.

Ruumis antoi hieman perään, ja mies koetti tirkistää raosta. Barbara piti miekkaa selkänsä takana ja nojasi olkapäällään oveen painaakseen sen kiinni.

»Menkää tiehenne!» hän kivahti »Oda Yorimoto tappaa minut, jos herätätte hänet, ja jos tulette sisään, olette tekin kuoleman oma.»

Mies peräytyi ovelta ja Barbara kuuli hänen hiljaa keskustelevan talon naisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkamatta sanaakaan varoitukseksi heittäytyi koko painollaan ovea vasten.

Ruumis liukui siksi paljon takaisin, että mies mahtui tulemaan huoneeseen; mutta kun hän suinpäin tupsahti sisään, putosi Yokan valtiaan terävä pitkä miekka suoraan hänen ruskeaan niskaansa.

Päästämättä ääntäkään hän tupertui kuolleena lattialle.

Seinän takana olevat naiset olivat vilahdukselta nähneet, mitä pikku kammiossa oli tapahtunut, ennen kuin Barbara oli ennättänyt paiskata oven jälleen kiinni. Raivosta ja kauhusta kirkuen he syöksyivät kylän pääkadulle ja kiljuivat minkä jaksoivat, että sei-yo-jinien nainen oli tappanut Oda Yorimoton ja Hawa Nishon.

Heti alkoi kylässä kuhista samuraita, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki riensivät Oda Yorimoton majalle, tulvien ulompaan huoneeseen, jossa he huutaa sokelsivat kilvan joitakuita minuutteja, soturien koettaessa saada yhtenäistä kertomusta daimion voivottelevilta naisilta.

Barbara Harding painautui tiukasti ovea vasten kuuntelemaan. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki oli tullut, että hänellä parhaassakin tapauksessa oli elonaikaa jäljellä vain muutamia minuutteja.

Hänen raottuneilta huuliltaan kohosi hiljainen rukous. Hän suuntasi Oda Yorimoton lyhyen miekan terävän kärjen rintaansa ja odotti — odotti miesten tuloa viereisestä huoneesta — siepaten ikuisuudelta vielä joitakuita lyhyitä sekunteja, ennen kuin upottaisi aseen sydämeensä.

* * * * *

Theriere riensi viidakossa eteenpäin juoksujalkaa useita minuutteja, ennen kuin sai sakilaisen näkyviinsä.

»Oletko vielä jäljillä?» hän huusi edellään kiiruhtavalle miehelle.

»Varmasti», vastasi Byrne. »Se on peräti helppoa. Heitä on täytynyt olla ainakin kymmenkunta. Ei edes tällainenkaan poropeukalo kuin minä voi harhautua jäljiltä.»

»Meidän on oltava valppaita, Byrne», varoitti Theriere. »Olen ollut ennenkin tekemisissä näiden ryökäleiden kanssa ja vakuutan sinulle, ettei niiden läheisyyttä aavistakaan, ennen kuin saa keihään selkäänsä, jollei ole hyvin varovainen. Meidän on tietystikin riennettävä minkä voimme, mutta meistä ei ole vähääkään apua neiti Hardingille, jos umpimähkään syöksymme väijytykseen ja menetämme päämme.»

Byrne tajusi, kuinka viisas hänen kumppaninsa neuvo oli, ja koetti noudattaa sitä: mutta häntä tuntui hallitsevan joku kummallinen voima, joka ajoi häntä hurjasti, silmittömästi eteenpäin — hänellä oli selittämätön, tuskainen kiire, niin että jopa kotkanlentokin olisi hänestä ollut liian hidas.

Kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi hän pani henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, jota hän niin katkerasti vihasi, tai kostaakseen hänen puolestaan. Hän koetti uskotella itselleen tekevänsä sen lunnaiden vuoksi — niin, siinäpä se, lunnaiden tähden. Jos hän löytäisi tytön elävänä ja pelastaisi hänet, niin hän voisi vaatia itselleen leijonanosan saaliista.

Myöskin Theriereä kummastutti, että Byrne, jonka hän koko _Halfmoonin_ miehistöstä olisi kaikkein viimeiseksi uskonut panevan vaaraan mitään neiti Hardingin tähden, oli ensimmäisenä ajamassa takaa hänen ryöstäjiään.

»Kuinkahan kaukana jäljessä Sanders ja Wilson lienevät?» huomautti ranskalainen Byrnelle heidän seurattuaan jälkiä lähes tunnin ajan. »Eikö meidän pitäisi odottaa heitä? Neljä kykenee suorittamaan paljon enemmän kuin kaksi.»

»Ei silloin, kun Billy Byrne on toinen kahdesta», tokaisi sakilainen ja jatkoi itsepäisesti matkaansa.

Puolen tunnin kuluttua he joutuivat äkkiä alkuasukkaiden kylän näkyviin.

Billy Byrne vaati, että hyökättäisiin suoraapäätä sen keskelle ja »tehtäisiin puhdasta jälkeä», kuten hän lausui; mutta Theriere vastusti jyrkästi hänen ehdotustaan, ja lopuksi Byrnekin käsitti, että toinen oli oikeassa.

»Jäljet vievät suoraan sinne», sanoi Theriere, »joten heidän on täytynyt raahata neiti Harding juuri sinne. Mutta ensin on meidän koetettava ratkaista, missä majassa hän nyt on, ennen kuin yritämme pelastaa hänet. _Sacré nom d'un pipe!_ Mitä arvelet tuosta?»

»Mistä tuosta?» kysyi sakilainen. »Mikä teidän sisuksianne nyt kaivelee?»

»Näetkö noita kolmea miestä tuolla kylässä?» huomautti ranskalainen. »He eivät ole alkuasukkaita eivätkä pääkallometsästäjiä sen enempää kuin minäkään. He ovat japanilaisia! Olemme jollakin tavoin erehtyneet seuratessamme jälkiä, sillä on tuiki varmaa, että japanilaiset eivät ole pääkallometsästäjiä.»

»Vainuamisessa ei ole mitään vinossa, päällikkö», väitti Byrne, »ja olkootpa japanilaiset nuppienkokoilijoita tai älkööt, joka tapauksessa ne veijarit, jotka tyttöheilakan nappasivat, ovat painuneet tänne. Jolleivät he nyt ole siellä, niin he ovat menneet kylän läpi ja poistuneet toiselta puolen — ymmärrättekö?»

»St, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Kyyristy piiloon tämän pensaan taakse! Joku tulee tuota toista oikealla puolellamme olevaa polkua pitkin.» Puhuessaan hän veti sakilaisen kyyhöttämään viereensä.

He odottivat hetkisen henkeään pidättäen; sitten tuli läheisen lehvistön välitse näkyviin hoikka, melkein alaston poika, joka asteli kylää kohti. Päälaellaan hän kantoi kimppua polttopuita.

Kun hän oli saapunut väijyjien kohdalle, karkasi Theriere äkkiä hänen kimppuunsa, painaen kätensä hänen suulleen estääkseen hänet huutamasta. Japaninkielellä hän käski pojan pysyä hiljaa.

»Emme tee sinulle mitään pahaa, jos olet ääneti», hän vakuutti, »ja vastaat kysymyksiimme totuudenmukaisesti. Mikä kylä tuo on?»

»Se on Yokan valtiaan Oda Yorimoton pääkaupunki», vastasi nuorukainen. »Minä olen Oda Yorimoton poika, Oda Iseka.»

»Ja kylän keskellä sijaitseva avara maja on Oda Yorimoton palatsi?» arvasi Theriere.

»Niin on.»

Ranskalainen tunsi itäaasialaisten tapoja koko hyvin ja päätteli, että jos tyttö olisi vielä elossa ja tuolla kylässä, hän olisi mahtavimman päällikön majassa; mutta hän tahtoi, jos mahdollista, saada siitä varmuuden. Hän tiesi, että suora kysymys tytön olinpaikasta saisi vastaukseksi joko ovelan itämaalaisen välttelyn tai yhtä ovelan itämaalaisen valheen.