Part 8

Pelastetulla tavarakasalla olivat Theriere, Byrne, Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco ja Wilson valitsemassa niitä tarvikkeita, jotka tahdottiin viedä mukaan. Huomattiin, että ruokavarojen noutamista varten oli välttämättä tehtävä kaksi retkeä, minkä vuoksi Theriere lähetti sakilaisen kutsumaan Milleriä ja Svenssonia.

»Viemme niin paljon kuin kaikki kahdeksan jaksamme vuoren laelle», määräsi hän, »piilotamme sen sinne ja tulemme takaisin hakemaan loppuja. Myöhemmin sitten voinemme siirtää kaikki sieltä leiriin, jollemme ehdi tänä yönä kahdesti käydä siellä asti.»

Toisten odottaessa Byrnen ja molempien muiden paluuta, alkoi yksi Simmsin leirin nukkujista liikkua.

Heti laskeutuivat kaikki kuusi ryöstäjää äänettömästi laatikkojen ja tynnyrien taakse piiloon. Vain Theriere piti silmiään heidän suojapaikkansa yläreunan tasalla, pitäen silmällä vihollisen liikkeitä.

Mies nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Hän oli Ward.

Hän kohosi verkkaisesti pystyyn ja lähestyi tavararöykkiötä. Theriere veti revolverinsa esiin ja piti sitä kädessään kaiken varalta. Jos ensimmäinen perämies vilkaisisi Barbara Hardingin suojukseen päin, niin aivan varmasti hän näkisi siellä kuutamossa odottavat neljä henkilöä.

Theriere käänsi omaa päätään suojuksen suuntaan ottaakseen selkoa, kuinka hyvästi miehet näkyivät. Hänen riemukseen ei ketään ollut näkyvissä. Joko he olivat havainneet Wardin tai varmuuden vuoksi siirtyneet teltan vastaiselle puolelle.

Ward oli nyt aivan lähellä laatikoita, joiden takana öiset rosvot kyyröttivät. Therieren sormi hapuili revolverin liipaisinta. Hänellä oli se vakaumus, että perämiestä oli häirinnyt leiristä kuulunut liike ja että hän oli lähtenyt tarkastamaan.

Ranskalainen ei uskonut tutkimuksen rajoittuvan röykkiön vastaiselle puolelle — pian olisi Ward heidän luonaan. Hän oli pahoillaan — ei Wardin tähden — vaan sen vuoksi että hän oli suunnitellut suorittaa kaikki hiljaisesti, ja häntä harmitti, jos asia piti sotkea surmaamalla joku.

Ward pysähtyi vesitynnyrin ääreen. Hän kallisti sitä, täyttäen tinakauhan, joi pitkän siemauksen, laski kauhan takaisin tynnyrin päälle ja palasi samaa tietä jälleen makuuhuovilleen.

Therieren teki mieli syleillä itseään. Mies ei ollutkaan epäillyt mitään. Hän oli ainoastaan ollut janoissaan ja tullut juomaan — seuraavalla hetkellä hän olisi jälleen sikeässä unessa.

Ja tosiaan, ennen kuin Byrne palasi mukanaan Miller ja Svensson, kuuli Theriere ensimmäisen perämiehen kuorsaavan.

Ensimmäisellä vuoren laelle tehdyllä retkellä kantoi kahdeksan miestä raskaita taakkoja. Divine oli jäänyt Barbara Hardingin turvaksi.

Toinen retki kävi yhtä joutuisasti ja vaarattomasti. Vihollisleiristä ei kuulunut mitään muuta ääntä eikä liikettä kuin nukkuvien miesten hengitystä.

Toisella kerralla kantoivat sekä Divine että Theriere kumpikin taakkansa rinnettä ylöspäin, Millerin ja Svenssonin seuratessa perässä, saattaen Barbara Hardingia. Seurueen lähestyessä pujahti Oda Yorimoto samuraineen metsän pimentoon, että heidän uhrinsa menisivät ohitse mitään huomaamatta.

Theriere piilotti suurimman osan saaliista kallion rotkoon vuoren laelle. Kätkö peitettiin maata peittävästä upeasta troopillisesta kasvillisuudesta revityillä pensailla.

Kaikki oli saatu suoritetuksi vaarattomasti ja joutumatta ilmi. Alhaalla oleva leiri lepäsi vielä hiljaisuuden vallassa.

Heti lähdettiin Divinen opastamana marssimaan uudelle leiripaikalle. Palatessaan vettä etsimästä oli Divine osunut selvälle polulle, joka kulki pitkin jyrkänteen reunaa lähteen kohdalle; siitä vei toinen polku suoraan lähteelle.

Tietämättömyydessään hän oli pitänyt niitä eläinten liikkumateinä, mutta todellisuudessa ne olivat pääkallo-metsästäjien polkemia.

Niitä myöten saattoivat kapinalliset verrattain nopeasti ja mukavasti päästä määräpaikkaansa, mutta polku oli niin kapea, että Theriere pian havaitsi mahdottomaksi liikkua edestakaisin pitkin jonon sivua.

Kerran hän sitä koetti, mutta se haittasi ja hidastutti raskaasti kuormattuja miehiä siinä määrin, että hän luopui yrityksestään ja jäi kulkueen keskipaikkeille siihen asti, kunnes saavuttiin uudelle leirille.

Siellä oli laajahkon aukeaman keskellä lähde, josta kumpusi runsaasti kirkasta, vilpoisaa vettä. Vain siellä täällä kasvoi joitakuita pensaita ruohoisella kentällä, jota melkein joka taholla ympäröi tiheä, läpitunkematon viidakko.

Miehet olivat laskeneet taakkansa maahan, mutta Theriere seisoi yhä, odottaen seurueensa jälkipäätä — Milleriä, Svenssonia ja Barbara Hardingia.

Mutta heitä ei kuulunut.

Kun koko joukkue levottomana lähti takaisin heitä etsimään, palasivat he samaa tietä sen rinteen harjalle saakka, jota myöten päästiin poukamaan, ennen kuin he voivat uskoa omia silmiään.

Barbara Harding ja molemmat hänen seurassaan olleet merimiehet olivat kadonneet.

KYMMENES LUKU

Toistamiseen ryöstettynä

Kun Barbara Harding Miller edellään ja Svensson jäljessään oli lähtenyt astelemaan saalista kantavan joukkueen perässä, ilmestyi metsästä seitsemän hämyistä, kuulumattomasti liikkuvaa varjoa, jotka alkoivat seurata heidän kintereillään.

Noin puoli kilometriä eteni seurue häiritsemättä kaitaista polkua pitkin. Theriere oli jättäytynyt jälkeen, vaihtanut tytön kanssa muutamia sanoja ja kiiruhtanut sitten jälleen jonon etupäähän.

Miller oli vajaan kymmenen metrin päässä lähinnä edellään olevasta miehestä, ja neiti Harding ja Svensson seurasivat Milleriä vain kolmen tai neljän askeleen pituisin välimatkoin.

Äkkiä kaatuivat Miller ja Svensson ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä raakalaisten keihäiden lävistäminä; samalla hetkellä tartuttiin Barbara Hardingiin jäntevin sormin, ja hänen suulleen painautui käsi, vaimentaen hänen huutonsa.

Ei ollut kuulunut mitään muuta ääntä kuin merimiesten varovaiset askeleet. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti ja helposti, ettei tyttö muutamiin minuutteihin käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut.

Metsän pimeydessä hän ei voinut selvästi erottaa ryöstäjiinsä vartaloja eikä piirteitä, ja hän päätteli, kuten oli aivan luonnollista, että laivuri Simmsin ryhmä oli huomannut juonen ja koetti tällä tavoin tehdä sen tyhjäksi ainakin osittain. Mutta kun hänen vangitsijansa kääntyivät suoraan metsän sokkeloihin, alkoi hän ensin kummastella ja sitten epäillä.

Kun he sitten pian joutuivat pienelle aukeamalle, jossa kuunvalo osui heihin, ei häntä lainkaan hämmästyttänyt nähdessään, ettei hänen vartijoittensa joukossa ollut ainoatakaan _Halfmoonin_ miehistöstä.

Barbara Harding ei ollut turhan päiten kiertänyt puoltakymmentä kertaa maapallon ympäri. Ei ollut montakaan rotua eikä kansaa, jonka muinaista ja nykyaikaista historiaa hän ei olisi auttavasti tuntenut, ja senvuoksi olikin hänen katsettaan kohdannut näky suuresti omiaan ihmetyttämään häntä.

Hän havaitsi olevansa sellaisen joukkueen käsissä, jonka jäsenet olivat viidennentoista tai kuudennentoista sataluvun japanilaisia sotureita. Hän tunsi keskiaikaiset aseet ja varukset, muinaisen Japanin kaksimiekkaisten taistelijain vanhanaikaiset kypärit ja hiuslaitteet. Kahdella hänen vangitsijoistaan riippui vyössä kammottavat voitonmerkit. Kuutamossa hän erotti, että ne olivat Millerin ja Svenssonin päät.

Tytön valtasi kauhu. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt osaansa mahdollisimman surkeana, mutta näiden ammoisiin aikoihin kuuluvien, hurjien soturien kynsiin jouduttuaan oli hänen asemansa sanomattoman paljon kurjempi. Muutamia päiviä takaperin olisi tuntunut uskomattomalta, että hän koskaan toivoisi olevansa jälleen _Halfmoonilla_, mutta juuri sitä hän nyt kaipasi.

Pienet ruskeat miehet jatkoivat öistä vaellustaan juroina ja äänettöminä; kunnes he vihdoin joutuivat kaukana rannikosta korkeiden vuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan kyläpahaseen.

Siellä oli luolamaisia asumuksia, jotka oli kaivettu puolittain maan sisään. Seinien yläosat ja olkikatot kohosivat vain hieman toista metriä korkealle maanpinnasta. Paalujen varaan rakennettuja varastoja oli siellä täällä asuntojen seassa.

Barbara Harding raahattiin yhteen noista likaisista onkaloista. Siinä oli yksi ainoa huone, jossa nukkui useita alkuasukas- ja sekarotuisia naisia. Heidän joukossaan oli, mikä pitkänään tai yhdessä sykkyrässä viruen, mikä kyyköttäen, kirjava lauma likaisia, keltaisia lapsia, koiria, sikoja ja kananpoikia.

Se oli daimio Oda Yorimoton, Yokan — kuten hänen esi-isänsä olivat ristineet uuden saarikotinsa — valtiaan palatsi.

Hökkeliin saavuttua olivat ne kaksi samuraita, jotka marssin aikana olivat vartioineet Barbaraa, heti poistuneet — tyttö oli yksin Oda Yorimoton ja tämän perheen seurassa.

Keskellä huonetta riippui heiluva hylly, jolle oli ladottu iso röykkiö irvisteleviä pääkalloja. Huoneen takaseinällä oli ovi, joka ilmeisesti vei asunnon johonkin toiseen huoneeseen.

Tyttö ei saanut paljoakaan tilaisuutta tarkastella uutta vankilaansa, sillä tuskin olivat vartijat ennättäneet poistua, kun Oda Yorimoto tuli ja tarttui hänen käsivarteensa.

»Tule!» käski mies japaninkielellä, joka oli siksi suuressa määrin samanlaista kuin nykyisen Nipponin kieli, että Barbara Harding sitä helposti ymmärsi. Samalla hän veti tyttöä huoneen toisessa päässä olevaa koroketta kohti. Hänen irstaissa, kiiluvissa silmissään oli himokas ilme.

Käsittäessään, että Barbara Harding oli poissa, johtui Theriere siihen luonnolliseen päätelmään, että Ward ja Simms olivat huomanneet hänen heille tekemänsä kepposen kylliksi hyvissä ajoissa saavuttaakseen tyttöä saattavat Millerin ja Svenssonin ja viedäkseen Barbaran takaisin pääleiriin.

Muut miehet olivat taipuvaiset uskomaan samoin, vaikka sakilainen murahtikin, että se »kuulosti kummalta.» Joka tapauksessa palasivat he kaikki hiljaa hiipien kallion rinnettä myöten rannalle, varoen joka hetki saavansa kimppuunsa vahdit, joita he luulivat Wardin varmasti sijoittaneen, odottaen kapinallisten kääntyvän takaisin heti huomattuaan, että tyttö oli heiltä riistetty.

Mutta kaikkien ihmeeksi he pääsivät poukamalle häiritsemättä ja lähestyttyään varovasti nukkujia näkivät, että nämä kaikki olivat sikeässä unessa samoin kuin heidän lähtiessään muutamia tunteja sitten.

Äänettömästi poistui seurue samaa tietä takaisin vuorelle. Theriere ja Billy Byrne olivat viimeisinä.

»Mitä arvelet tästä, Byrne?» kysyi ranskalainen.

»Jos tahdotte kuulla sen suoraan, perämies», vastasi sakilainen, »niin luulen teidän tietävän asiasta koko joukon enemmän kuin soisitte meidän aavistavan.»

»Mitä tarkoitat, ystäväni?» huudahti Theriere ällistyneenä Billyn sanoista. »Suu puhtaaksi!»

»Varmasti puhunkin suuni puhtaaksi. Ette kai pidä minua ujona, vai mitä? Miksi panitte nuo kaksi karkulaista, Millerin ja Svenssonin, vartioimaan tyttöheilakkaa, jollette olisi hautonut omia suunnitelmianne? He eivät ole tähän asti olleet meikäläisiä, ja juuri sentähden te heidät valitsitte. Oli helppo lahjoa heidät livistämään letukan kanssa; ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahdatte te heidän jäljessään, ja me saamme pitkän nenän. Uskoitte voivanne jutkauttaa meitä näppärästi, vai mitä? Te niljäinen ankerias!»

»Byrne», virkkoi Theriere, ja selvästi näki, että hän säilytti malttinsa vain ankarasti ponnistamalla tahtoaan, »sinulla lienee syytä epäillä kaikkien _Halfmoonin_ yhteydessä olevien henkilöiden vaikutteita. En voi moittia sinua siitä; mutta toivon sinun painavan mieleesi, mitä nyt sinulle puhun. Yhteen aikaan aioin todellakin jutkauttaa sinua, kuten sinä sanoit — se oli ennen sitä, kun sinä pelastit henkeni.

— Sen jälkeen olen ollut rehellinen sinua kohtaan, en ainoastaan teoissa, vaan myöskin ajatuksissa. Vakuutan sinulle sellaisen miehen sanalla, jonka sana aikoinaan merkitsi jotakin — nyt olen vilpitön sinua kohtaan muutoin paitsi yhdessä suhteessa ja ilmoitan sinulle, mikä se on. En tiedä, missä neiti Harding on ja mitä hänelle, Millerille ja Svenssonille on tapahtunut. Se on niin totta kuin elän. Ja sitten se asia, josta juuri mainitsin.

— Äskettäin ovat aikomukseni neiti Hardingiin nähden muuttuneet. Minä halusin rahaa kuten kaikki muutkin — sen myönnän vapaasti. Mutta nyt en enää sitä tahdo. Olin aikonut käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta toimittaakseni neiti Hardingin takaisin sivistyneeseen maailmaan vahingoittumattomana ja tarvitsematta maksaa kellekään yhtään penniä.

— Mielenmuutokseni syy on oma asiani. Todennäköisesti sinä et uskoisi, että vaikuttimeni ovat vilpittömät ja kunnialliset, jos ilmaisisin ne sinulle. Kerron sinulle tämän kaikki vain sentähden, että syytit minua petollisuudesta enkä halua sellaisella miehellä, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, olevan vähimmässäkään määrin syytä epäillä rehellisyyttäni häntä kohtaan. Olen ollut turmeltunut mätämuna, Byrne, hyvin monta vuotta; mutta, _pardieu_, kokonaan piloilla en vielä ole.»

Byrne oli vähän aikaa ääneti. Myöskin hän oli äskettäin mielessään päätellyt, ettei hänkään kenties ollut lopullisesti turmeltunut, ja tuntenut epämääräistä, hänelle itselleenkin vain puolittain selvää halua päästä antamaan siitä näytteen.

Niinpä hän alttiisti myönsikin toiselle sen, mitä hän vaati itselleenkin.

»Puheenne tuntuu olevan paikallaan, perämies», hän lausui vihdoin, »ja olen valmis luottamaan sanaanne, kunnes saan tietää, että asianlaita on toisin.»

»Kiitos!» vastasi Theriere iloisesti. »Ja nyt meidän on yhdessä koetettava löytää neiti Harding. Mutta mistä hitosta alamme?»

»Tietysti sieltä, missä hänet viimeksi näimme», sanoi sakilainen. »Juuri täältä jyrkänteen reunalta.»

»Sitten emme voi tehdä mitään, ennen kuin päivä sarastaa», pahoitteli ranskalainen.

»Emme kerrassaan mitään, ja aamun koittaessa panevat nuo hyvin luultavasti meidät aika tiukalle.» Sakilainen heilautti peukaloaan poukamaan päin.

»Minun mielestäni», ehdotti Theriere, »olisi meidän uhrattava tunti aseistautuaksemme kepeillä ja kivillä. Meillä on hyvä asema, jota voimme helposti puolustaa alhaalta tehtäviä hyökkäyksiä vastaan. Jos valmistaudumme, niin voimme torjua heitä jonkun aikaa ja sillä välin etsiä täältä ympäristöstä jälkiä siitä, mihin neiti Harding on joutunut.»

Seurue ryhtyi siis työhön; läheisistä puista katkottiin vankkoja sauvoja ja sopiville kohdille vuoren laelle koottiin kiviä. Käskipä Theriere vielä luoda rintasuojuksen polun yläpään poikki, josta vihollisten piti kiivetä päästäkseen kukkulalle.

Kun valmistukset oli suoritettu, olisi kolme miestä kyennyt pitämään siinä puoliaan kymmenkertaista ylivoimaa vastaan.

Sitten he paneutuivat nukkumaan, jättäen Blancon ja Divinen vahtiin, sillä oli päätetty, että nämä kaksi ja Luiseva Sawyer jäisivät seuraavana aamuna puolustamaan vuoren lakea, kun taas toiset lähtisivät etsimään Barbara Hardingin jälkiä. Heidän olisi yön aikana oltava vahdissa vuorotellen.

Heti kun päivän ensi sarastus valaisi itäistä taivasta, herätti Divine, jolla silloin oli vahtivuoro, Therieren. Toiset herätettiin tuota pikaa, ja käytiin kiireisesti noutamassa ruokatarpeita kätköltä.

Jano vaivasi seuruetta, mutta lähteelle oli siksi pitkä matka, ettei tahdottu uhrata aikaa kipeästi kaivatun veden noutamiseen. Ne, joiden oli tunkeuduttava viidakkoon, toivoivat löytävänsä sitä saaren sisäosista, ja Luiseva Sawyer päätettiin lähettää lähteelle noutamaan vettä niille, joiden oli jäätävä vahdeiksi kukkulan laelle.

Aamiaiseksi nautittiin hätäisesti laivakorppuja. Theriere ja hänen seuralaisensa sulloivat niitä taskunsa täyteen, ja hetkistä myöhemmin oli etsintä käynnissä.

Aluksi miehet menivät polkua pitkin lähteelle päin saadakseen selville, millä kohdalla Barbara Harding oli eronnut heistä. Tytöllä oli ollut jalassaan korottomat pukinnahkaiset kengät silloin, kun hänet ryöstettiin _Jaotuksesta_, ja ne jättivät vähän tai ei ollenkaan jälkiä kovaksi poljetulle kapealle polulle.

Mutta huolellisesti ja tarkoin tutkittuaan Theriere vihdoin havaitsi yhden ainoan pienen jalanjäljen noin sadan metrin päässä siitä paikasta, jossa he olivat tulleet polulle, noustuaan jyrkänteelle.

Tähän saakka oli Barbara ainakin ollut mukana.

Nyt miehet hajaantuivat polun kahden puolen — Theriere ja Punainen Sanders toiselle, Byrne, ja Wilson toiselle. Silloin tällöin palasi Theriere tielle etsimään uusia merkkejä etsityistä jäljistä.

Seurue oli tällä tavoin edennyt yli puoli kilometriä, kun toisten huomio äkkiä kiintyi sakilaisen hiljaiseen huudahdukseen.

»Tulkaa tänne!» kutsui Byrne. »Täällä ovat Miller ja ruotsalainen, ja ovatpa he kamalasti silvottuja!»

Toiset riensivät äänen suuntaan, ja pysähtyivät kauhistuneina noiden kahden merimiehen päättömien ruumiiden ääreen.

»_Mon Dieu_!» huudahti ranskalainen, turvautuen äidinkieleensä kuten aina kiihtyneenä. »_Mais, c’est atroce_!»

»Kuka tämän on tehnyt?» tiedusti punainen Sanders, silmäillen epäluuloisesti sakilaista.

»Pääkallo-metsästäjät», selitti Theriere. »Hyvä Jumala. Kuinka hirveä kohtalo tyttö-raukalle!»

Billy Byrne kalpeni.

»Ette kai toki tarkoita, että he ovat sipaisseet poikki _hänen_ nuppinsa?» hän kuiskasi säikähtyneenä.

Kummallinen tunne sykähti sakilaisen rinnassa hänen ajastellessaan sitä mahdollisuutta, jonka hän oli lausunut julki. Hän ei koettanut sitä eritellä, mutta ainakaan se ei ollut iloa sen johdosta, että nainen, jota hän niin katkerasti vihasi, oli kohdannut noin hirveän kaamean kuoleman raakalaisten kynsissä.

»Minua pelottaa, etteivät he ole sitä tehneet», vastasi Theriere. Ei kukaan olisi saattanut äänestä tuntea häntä _Halfmoonin_ tylyksi ja röyhkeäksi toiseksi perämieheksi.

»Teitä _pelottaa_, etteivät», kertasi Billy Byrne.

»Hänen tähtensä toivon, että he ovat sen tehneet», virkkoi Theriere. »Hänen kaltaisestaan naisesta se olisi ollut paljon vähemmän kamala kohtalo kuin se, jonka pelkään heidän hänelle varanneen.»

»Te siis arvelette —» aloitti Byrne, mutta keskeytti lauseensa, sillä äkkiä hänelle selvisi Therieren tarkoitus.

Billy Byrnellä ei ollut mitään erityistä syytä tuntea naisia kohtaan sellaisia yleviä tunteita, joita syntyperän ja kasvatuksen nojalla häntä ylemmät miehet niin mielellään palvovat vielä sittenkin, kun ovat saaneet nähdä, etteivät kaikki naiset vastaa heidän poika-aikaista naisihannettaan.

Billyn äiti, aina rivosuinen ja toraisa, oli juopuneena ollut todellinen paha henki, ja päissään hän oli ollut, milloin vain rehellisesti tai petoksella sai irti whiskypullon hinnan. Billy ei muistanut kuulleensa häneltä koskaan hyväilysanoja; ja niin kauheasti oli äiti häntä kohdellut, että hän jo pikku poikana, melkeinpä lapsena, oli oppinut vihaamaan äitiään yhtä syvästi kuin useimmat lapset rakastavat äitiään.

Vartuttuaan täysikasvuiseksi hän oli puolustanut itseään tämän naisen raakoja hyökkäyksiä vastaan, kuten hän olisi puolustautunut toista miestä vastaan. Saatuaan iskun oli Billy antanut takaisin; mutta hänen kunniakseen on kuitenkin luettava, ettei hän ollut lyönyt äitiään muutoin kuin itsepuolustuksekseen.

Naisen siveellisyys ja puhtaus olivat hänen mielestään pilkattavia — hän ei uskonut sellaisten olemassaoloon: sillä hän arvosteli kaikkia naisia sen naisen mukaan, jonka hän paraiten tunsi — oman äitinsä. Ja kuten Billy vihasi häntä, niin hän vihasi kaikkia muitakin.

Hän oli vihannut Barbara Hardingia kahta vertaa enemmän, koska tämä ei ainoastaan ollut nainen, vaan lisäksi kuului hänen hyljeksimäänsä luokkaan.

Niin ollen olikin selittämättömän kummallista, että viittaus tytön todennäköiseen kohtaloon koski Billyyn niin kovasti kuin se todella teki. Hän ei jäänyt sen johdosta järkeilemään — hän vain tunsi, että hänet valtasi silmitön, mielipuolinen raivo niitä olentoja kohtaan, jotka olivat tytön vieneet. Mutta Billyssä ei näkynyt mitään ulkoisia merkkejä hänen rinnassaan riehuvasta myrskystä.

»Meidän on löydettävä hänet, perämies», huomautti hän Therierelle. »Meidän on löydettävä tyttö.»

Tavallisissa oloissa Billy olisi räyhäten kerskunut, kuinka hirveästi hän pitelisi niitä, joihin hänen kiukkunsa oli kohdistunut, saatuaan heidät käsiinsä; mutta nyt hän oli kummallisen hiljainen. Vain hänen vankan leukansa luja asento ja harmaitten silmiensä teräksinen väike olivat merkkinä hänen rautaisesta päätöksestään.

Theriere, joka oli häärinyt sinne tänne ruumiiden lähellä, kutsui nyt toiset luokseen.

»Tässä ovat jäljet», hän sanoi. »Jos ne ovat yhtä selvät koko matkan, niin saavutamme heidät ennen pitkää. Tulkaa!»

Ennenkuin hän oli ehtinyt lauseensa puoliväliin, oli sakilainen jo tunkeutunut viidakkoon samuraiden jättämiä, hyvin näkyviä jälkiä myöten.

»Millaisia ihmisiä luulette heidän olevan?» kysyi Punainen Sanders.

»Malaijilaisia pääkallo-metsästäjiä epäilemättä», vastasi Theriere.

Sandersia puistatti. Tällä nimityksellä oli perin kaamea sointu. Hän tarttui äkkiä Wilsonin käsivarteen, mutisten jotakin, ja he pysähtyivät paikalleen.

YHDESTOISTA LUKU

Jyrkänteen puolustus

»Eteenpäin!» huusi Theriere ja riensi sakilaisen jälkeen, joka oli jo kadonnut näkyvistä tiheään metsään.

Punainen Sanders ja Wilson astuivat muutamia askeleita ranskalaisen perässä. Theriere vilkaisi kerran taakseen ja näki heidän seuraavan, mutta tien polveke piilotti sitten heidät hänen näkyvistään.

Punainen Sanders seisahtui.

»Enpä hitto vieköön annakaan hakata kalloani poikki tällaisessa mielettömän turhassa asiassa kuin tämä on», hän äkeili Wilsonille.

»Tyttö on hyvin todennäköisesti surmattu jo aikoja sitten», lisäsi toinen.

»Varmasti hän on», vahvisti Punainen Sanders, »ja jos me puskemme päämme tuohon tiheikköön, niin kohta _mekin_ olemme vainajia. Huh! Miller-parka! Svensson-rukka! Se on kammottavaa. Näitkö, mitä heille oli tehty sen lisäksi, että heidän päänsä oli katkaistu?»

»Kyllä», kuiskasi Wilson, katsahtaen äkkiä taakseen.

Punainen Sanders hätkähti ja alkoi tuijottaa siihen suuntaan, jonne hänen toverinsa oli katsonut.

»Mitä se oli?» hän ynisi. »Mitä sinä pelästyit?»

»Olin näkevinäni jotakin siellä liikkuvan», vastasi Wilson.

»Laittaudutaan Jumalan tähden tiehemme täältä!» Ja odottamatta kumppaniltaan sanaakaan myöntymykseksi merimies kääntyi suinpäin pötkimään pikku polkua pitkin Divinen, Blancon ja Luisevan Sawyerin asemapaikkaa kohti.

Heidän saapuessaan sinne oli Luiseva juuri lähdössä lähteelle noutamaan vettä, mutta nähtyään kauhistuneet ja läähättävät tulijat hän palasi kuulemaan heidän sanomiaan.

»Mikä on hätänä?» kiljaisi Divine. »Näytätte siltä kuin olisitte kohdannut aaveen. Missä ovat toiset?»

»He ovat kaikki murhatut, ja heidän päänsä on katkaistu poikki», ulvoi punainen Sanders. »Me tapasimme sen joukkion, jonka kynsiin Miller, Svensson ja tyttö olivat joutuneet. Raakalaiset olivat tappaneet heidät kaikki ja söivät heitä parhaillaan, kun me syöksyimme heidän kimppuunsa. Mutta ennen kuin aavistimme mitään, tuli lisää noin tuhat pahusta juoksujalkaa niskaamme. He saivat meidät erotetuksi toisistamme, ja kun näimme Therieren ja Byrnen saavan surmansa, niin me luonnollisestikin lähdimme käpälämäkeen! Hyvä Jumala, kuinka hirveää!»

»Luuletteko heidän ajavan teitä takaa?» tiedusti Divine.

Kuullessaan kysymyksen kääntyivät kaikki katsomaan polkua, jota myöten pakokauhun valtaamat miehet olivat saapuneet. Samalla hetkellä kajahti alhaalla poukaman perukassa käheä huuto, ja kaikki viisi vilkaisivat sinne, nähden siellä rajua liikettä.

Oli huomattu Therieren puolueen pako samoin kuin tytön poissaolo ja elintarpeiden varkaus.

Laivuri Simms hyppi hulluna raivosta. Hän karjui kirouksia, jotka ukkosen lailla kiirivät kallioille.

Äkkiä Ward näki vilahdukselta vuoren harjalla olevat miehet.

»Tuolla ne ovat!» hän kirkaisi.

Laivuri Simms katsahti sinne päin.

»Senkin maakravut!» hän ärjyi. »Varastavat muonavaramme ja ryöstävät tyttö-raukan! Heittiöt! Kunhan pääsen heihin käsiksi, niin kyllä heidät opetan!»

»Meidän on paras mennä sinne joukolla», sanoi Ward. »Tästä sukeutuu taistelu aivan varmaan. Kerätkää kiviä, miehet, ja sitten lähdetään. Laivuri, te olette liian lihava ottelemaan tuolla rinteellä, joten teidän on viisainta jäädä tänne ja lainata revolverinne jollekulle miehistä.»